Sisu retkottaa jalkojeni päällä, sillä ei ole kiire mihinkään. Koiria pullisteleva junavaunu ei varsinaisesti houkuttele edes seikkailukissaa tutustumaan ympäristöönsä sen tarkemmin. Viereisen penkin surusilmäinen katselee kissamatkustajaa levollisesti, edemmän penkin suurikorvaiselta taas kannattaa ihan selvästi pysyä piilossa. Polvien päällä on hyvä, samoin aivan penkin nurkassa ikkunan alla.
Suomijoulu
Edellinen joulu meni Vietnamissa, päivällä töissä yrittäen hehkuttaa lapsiin joulutunnelmaa, josta he eivät oikeastaan ymmärtäneet tai välittäneet mitään – sehän ei ole osa heidän kulttuuriaan, vaan useimmille Amerikasta matkittu koristelutilaisuus, kuin Halloween Suomessa. Lounastauolla katsoessa Joulupukin Kuumaa Linjaa, illalla kaupungilla, syöden hieman juhlavamman ruuan muistaakseni thai-ravintolassa. Ulkona oli lämmin.
Viimeisen kuukauden olen kasvattanut joulutunnelmaa omassa suomalaisessa ekaluokassani. On ollut joulukalenteria, jouluvaloja, tonttuakatemiaa, askartelua ja tonttuovesta vierailleen tontun yllätyksiä. Rauhoittavaa musiikkia tehtävien teon taustalla, videotykistä heijastettu rätisevä takka. Töitä oli vielä 22.12. kahden pitkän tunnin verran, kahden tunnin, jonka aikana lapset nippa nappa pysyivät housuissaan. Jäätelöä, piparkakkuja, joulukortit. Tonttuakatemian päätösjaksot. Syksyn aikana tehdyt taideteokset pussiin ja mukaan.
Ja kuitenkin oma joulutunnelma on hukassa. Olo oli jouluisempi kesän lopulla Vietnamissa, kun purin orastavaa koti-ikävää haistelemalla kanelia ja katsomalla vanhoja jouluohjelmia Yle Areenasta. Nyt, vaikka maa on oikea, jokin ei natsaa. Kyse voi toki olla väsymyksestäkin, sillä sitäkin ihan selvästi on ilmassa. Loppuvaiheen koronatesti ja huoli tuloksista tukkoisen nenän takia eivät ainakaan helpottaneet oloa yhtään. Vaikka töissä lasten kanssa on koko kuukausi ollut yhtä tunnelmointia, ei se ole yltänyt sieluun asti sittenkään.
Matkalla jouluun
Kemissä on synkkää, sataa räntää. Katselen ulos junan ikkunasta vähän haikeana. Ei lunta vieläkään. Toivottavasti perillä on, vaikka kuulemma sielläkin tällä hetkellä oikeastaan vain metsässä. Vaikka lumi ei joulua teekään, yhdistyvät nämä kaksi kuitenkin erottamattomasti mielessäni toisiinsa. Lapin lapsi ei ole lumettomiin jouluihin tottunut, ei edes Vietnamin vierailun aikana.
Tunnelma syntyy kuitenkin kotona, kun saa istua takan ääressä tekemässä palapeliä. Kuunnella ne samat levyt, jotka kuunnellaan joka vuosi. Isän kanssa jompikumpi ehtii ensin sanoa milloin laulaa Sinatra ja milloin Bing Crosby, vaikka kappaleiden järjestyskin muistetaan jo ulkoa. Äiti haluaa kuunnella saman Andrea Bocellin kappaleen joka jouluna, muun musiikin lähinnä sietää. Syödään samat ruuat ja liikaa herkkuja, vannotaan, että vuoden alusta taas elämä muuttuu. Ensimmäisinä aamuina herään ensimmäisen kerran viimeistään seitsemältä sisäisen kelloni mukaan, mutta vaiennan myös kyseisen häiritsijän, ja pistän pään takaisin tyynyyn. Viikon päästä osaan taas nukkua pidempään. Talon nurkat natisevat pakkasella, seinässä rapisee hiiri ja katolla orava.
Tämä erikoinen vuosi on tehnyt temppujaan, ja niitä muutamaa, joita lomille lähtiessä halasin, tuntui oudolta koskea. Ei saa koskea. Turvaväli. Korona. Ei osaa enää halata. Samalla tuntui lohdulliselta pitää toista hetki lähellä. Jopa minusta, joka en mikään varsinainen halailija ole lähtökohtaisestikaan. Onneksi Sisu ottaa vastaan kaiken ylijäämähellyyden, mitä ei nyt voi ihmisiin purkaa.
