Unnaleks

Koulua on jäljellä vajaa seitsemän työpäivää. Kuten jokainen peruskoulun päättänyt tietää, juuri ennen joululomaa koulun ohjelma ei ole kovin virallista – projektit on saatu päätökseen, matikassa kertaillaan, tehtävien tilalle on tullut (tavallistakin enemmän) askartelua, laulua, leikkiä ja muuta toimintaa, jolla jo lomatunnelmiin virittyneet varsat saadaan vielä hetki pidettyä aitauksessa.

Samaan aikaan kun valmistaudumme lomaan, koronarajoituksia tiukennetaan. Jo aiemmin syksyllä saimme ohjeen pitää kaikissa yhteisissä tiloissa kasvomaskia, luokassa myös visiirin käyttö on sallittua. Aikuisten kesken ainoastaan maski kelpaa. Opettajia saa olla yhteisissä tiloissa rajattu määrä ja enintään viisitoista minuuttia kerrallaan. Ruokalan istumapaikkoja on vähennetty ja käsienpesua lisätty.

 

 

”Hyppää!”

Nyt saimme uusia, tiukkoja ohjeita. Laulaminen on kielletty (se siitä Petteri Punakuono -videoesityksestä vanhemmille), runoja saa kyllä edelleen lausua. Leikit, joissa ollaan kontaktissa, on kielletty. Yhteisten välineiden käyttäminen on kielletty. Lasten tulee pitää turvavälit myös koulussa, ja opettajien on tätä valvottava. Uudet ohjeet saivat varsin kalsean vastaanoton, eikä ihme. Ollaanko siellä päätäntäketjun huipulla tietoisia siitä, mitä elämä koulussa on?

Laskeskelin nopeasti, että jos luokkani pinta-ala on noin 35 neliömetriä ja luokassa on 22 pulpettia, 22 tuolia, opettajan pöytä ja hieman muuta sälää, jää tilaa lapsille ja opettajalle kolmetoista neliömetriä. Vaan mitäpä tässä kitsastelemaan, pyöristetään ylöspäin – viisitoista neliömetriä. Lasten pulpetit on pyydetty laittamaan erilleen, joten siitäpä voi laskea, kuinka paljon tilaa on jokaisen pulpetin ympärillä, jos ne levitellään tasaisesti.

Sitten yhtälöön lisätään ne 22 seitsenvuotiasta. Jokainen joskus ekaluokkalaisia tavannut tietää, miten helppoa on saada lapset pysymään irti toisistaan viisi tuntia päivässä. Yksi kaivaa nenää, toinen aivastaa käsiinsä, kolmas hieroo silmiä. Yksi syö kynää, toinen sormea, kolmas lettiä. Yksi itkee, koska toinen nuoli tämän reppua, koska ”ei muistanut koronaa” (normielämässähän tämä on ihan jees). Yksi näkee jotain hauskaa seinällä, viisi muuta syöksyy ryppääksi katsomaan. Toinen sanoo piirtäneensä vihkoon kakan, seitsemän lasta on välittömästi olan takana katsomassa. Kolmas kantaa samalla neljättä reppuselässä katsomaan viidettä, joka pyyhkii juuri nuolaisemallaan sormella lyijykynänjälkeä kuudennen pöydästä kun on siihen piirtänyt, kuudes itkee niin että räkä lentää.

Opettaja seisoo kaiken keskellä ja hokee ”turvaväli, turvaväli, turvaväli” ja pistää lapset istumaan omille paikoilleen kynätehtävien parissa, koska jos saa liikkua, lapset koskevat toisiinsa. Yksi nokkela katsoo ympärilleen siinä istuessaan:

”Ope, eihän meillä ole tässäkään turvaväliä.”

Ei niin, rakas, ei olekaan.

Leikitään, mutta älkää kertoko kenellekään.

 

 

Turvapaikka

Koulut on moneen kertaan julistettu tarpeeksi turvallisiksi, mutta silti rajoituksia edelleen tiukennetaan jatkuvasti. Ovia ei uskalleta sulkea, koska kevät oli karmeaa aikaa monessa kodissa, ja vaati niin opettajilta kuin vanhemmiltakin venymistä uskomattomiin mittoihin. Jotakin on kuitenkin tehtävä, näytettävä että tehdään, ja niin siis panssaria kiillotetaan lisäämällä kouluun ohjeita, joita kukaan ei pysty noudattamaan. Kaikki tietävät, ettei pystytä. Ja siitä syystä opettajat katsovat paljon sormien läpi ja tekevät kaikkensa, jotta lapsilla pysyisi edelleen turvallisuuden tunne, usko tulevaisuuteen, ja jotta koulu olisi edelleen paikka, johon on hyvä tulla. Jossa saa leikkiä. Jossa ei pelotella. Jos ja kun tartunta tapahtuu, onpahan ainakin ohjeet annettu, ja jos ja kun opettaja ei ole niitä pystynyt noudattamaan, voi ylempi porras nostaa kätensä ilmaan.

Lähetin oppilaiden vanhemmille kirjeen, joka oli positiivinen, joskin raskain sydämin, väsymyksessä kirjoitettu. Kerroin uusista rajoituksista, toistin ohjeen pysyä kotona jos on vähänkin oireita, muistutin, ettei kavereita pitäisi tavata vapaa-ajalla muuta kuin ulkona turvavälit huomioiden. Ja lisäsin pyynnön – yritetään pysyä positiivisella katsannolla, pidetään turvan ilmapiiri. Ollaan jouluna terveitä.

Lapsi tulee ja halaa. En käske pois, silitän selkää. Tämä on lapselle pelottava maailma, mutta minun luokkani ei sitä saa olla.