Istun metrossa ja yritän monen muun tavoin olla kuin en näkisi vasemmalla puolellani olevaa kohtausta. Nainen ja mies istuvat toisiaan vastapäätä, nainen putsaa silmälasejaan yhä raivokkaammin miehen neuleeseen. Mies näyttää väsyneeltä. Hetken päästä nainen käy miehen eteen polvilleen ja alkaa hieroa naamaansa suurieleisesti samaiseen neulepaitaan. Mies näyttää yhä väsyneemmältä. Nainen läimäisee miestä, istuu takaisin penkilleen ja alkaa humalaisen itkuisesti vaatia selitystä, miksi mies ei kiinnitä häneen huomiota, eikä edes istu hänen vieressään.
Melko täydessä metrovaunussa kaikki katselevat ulos ikkunasta tai tuijottavat varpaitaan pariskunnan äänenvoimakkuuden kasvaessa. Kaikki tietävät, että kohti ei kannata katsoa, vaikka jokainen tietää ihan täsmälleen, mitä tilanteessa tapahtuu. Jos katsoo, saattaa saada jomman kumman tai molemmat kimppuunsa. Tilanne päättyy miehen huokaistessa, vaihtaessa paikkaa naisen viereen ja naisen sammuessa tämän kainaloon.
Sosiaalisten rajoitteiden kulttuuri?
Tämä oli ensimmäisiä kokemuksiani palattuani Vietnamista Suomeen, taisin olla ensimmäisellä metromatkallani ja kello oli siinä puoli yksi iltapäivällä. Metroaseman penkeillä istui pussikaljottelijoita, ei kuitenkaan teinejä, vaan keski-ikäisiä ja ikääntyviä ihmisiä. Teinit olivat sentään vielä koulussa, ainakin enin osa. Penkeillä alkoi osa porukasta olla jo aika huonossa kunnossa.
Tilanne hätkähdytti, vaikka ei se toki ensimmäistä kertaa näyttäytynytkään. Vietnamissa, kuten enimmäkseen muutenkin maailmalla, nämä puskajuopot eivät ole läheskään näin yleinen näky.
Mikä ihmisiä tähän Suomessa ajaa? Ei nyt varsinaisesti ole ihan optimaalisin elämäntilanne istua parin asteen lämpötilassa tihkusateessa metropysäkin ulkopuolella puiston penkillä päissään tiistaina puoliltapäivin. Etenkään, kun siihen samaan paikkaan tulee hakeuduttua lähes joka päivä – näin ainakin arvelen lähipuiston penkkikaljottelijoista. Toisaalta tuossa ryhmässä on sosiaalinen piiri ja osallisena oleva alkoholi on tekemistä käsille ja kai sitten päällekin. Sosiaaliset piirit ovat Suomessa erityisen tärkeitä ja herkkiä, koska uusia on aika vaikeaa rakentaa.
Alkoholismin lisäksi Suomessa päin näköä läiskähtävät erilaiset mielenterveysongelmat. Facebookin ryhmäkeskusteluja seuratessa saa huomata, miten moni esimerkiksi kärsii niin suuresta ahdistuksesta ulosmenoon liittyen, ettei voi mennä kauppaan. Kaupassa kylmä hiki virtaa otsaa pitkin ja kädet tärisevät. Toinen ei voi ymmärtää, mikä tilanteessa on niin kamalaa, mutta tuolle ostoslistaa tärisevissä käsissään puristavalle tilanne on viikon jännittävin.
Ruokkiiko kulttuurimme tällaisia ongelmia? Meillähän on perinteikästä pärjätä omillaan. Itsenäisyydestä ollaan ylpeitä ja siihen kannustetaan. Perheet saattavat asua etäällä toisistaan ja turvaverkot voivat olla olemattomia. Joidenkin kohdalla homma toimii hyvin ja itsenäisyys ja tietynlainen anonyymiys on jopa nautinnollista, mutta toisilla se näyttää lisäävän ahdistusta sosiaaliseen kanssakäymiseen.
Yksinäisempi kuin koskaan
Nyt pandemia-aikana olen erityisen huolissani näistä ihmisistä, joilla on erilaisia mielenterveyteen tai addiktioihin liittyviä ongelmia. Terveydenhuolto on vakavasti ruuhkautunut, samoin terapiakäyntejä on jouduttu lykkäämään tai perumaan. Yksinäiset ovat entistä yksinäisempiä.
Mietin opiskeluiden alkua, ja erityisesti niitä, jotka ovat muuttaneet uudelle paikkakunnalle. Opintoja käydään pitkälti etänä kotoa, ja vaatii vahvaa selkärankaa ja omistautumista jaksaa opiskella vain kotoa käsin. Iso osa opiskelumotivaatiota tulee kuitenkin opiskelutovereilta, sosiaalisesta kanssakäymisestä ja opettajakontaktista. Olisin itse ollut aivan hukassa jos olisin joutunut käymään opiskeluiden alun läpi aivan yksinäni tuntematta ketään opiskelupaikkakunnalta. Matkustamista kehotetaan välttämään, samoin etenkin iäkkäämpien perheenjäsenten tapaamista (ja missä hukassa nämä iäkkäät yksinään ovatkaan koko maailman huolehtiessa heistä eristämällä heidät muista ihmisistä!). Arvelen, että oma opiskelumotivaationi olisi laskenut kuin lehmän häntä.
Tämä on kaiken kaikkiaan hurjaa aikaa. Toisistamme huolta pitäminen korostuu suunnattomasti, vaikka samalla pitäisi välttää turhaa tapailua. Tilanne voi kuitenkin kestää vielä kauankin, emmekä voi piiloutua loputtomiin. Alan itse olla sitä mieltä, että elämää on vain jatkettava – joskin varotoimin höystettynä. Emme voi laittaa kaikkea jäihin ja jäädä neljän seinän sisään. Sitä ei kestä yhteiskunta eikä kenenkään pää.
Hyvän tekstin olet kirjoittanut. Itse opiskelin vielä keväällä ja olihan se rankkaa kun kasvokkain olin jutellut vain yhden henkilön kanssa kahden kuukauden aikana! Mulla oli suorastaan polttava tarve jutella, vaikka jonkun vastaantulijan kanssa! Se että kahden kuukauden aikana juttelet vain tietokoneen välityksellä ja kaikkien kanssa vielä ilman kuvaa! Itselläni oli välillä kamera päällä, mutta moni ei halunnut kameraakaan laittaa päälle. Toivottavasti, kohta jo koronatilanne helpottuu ja moni pääsisi takaisin arkeen. Toisinaan, tämä koronatilanne oli itselleni myös hyvä asia; sain vihdoinkin pitää töissä lomaa ja kunnolla!
En osaa edes kuvitella miten rankka tuo sun tilanne on ollut. Oot kyllä sissi kun jaksat ajatella positiivisesti! Hurjasti tsemppiä!