Matkustaessa ulkomailla ja etenkin ulkomailla asuessa on luonnollista vertailla omaa synnyinmaataan uuteen kotimaahan. Samoin muita maita joissa on päässyt vierailemaan tai jopa asumaan. Toiset asiat tuntuvat olevan paremmin, toiset taas huonommin, ja joskus tuntemus myös muuttuu ajan myötä. Omaa synnyinmaataan alkaa helposti puolustella etenkin toisten, ulkopuolisten, kritisoidessa sitä. Toisaalta taas on yhtälailla luontevaa yrittää löytää paljon hyvää uudesta kotimaasta, vakuuttaa itselleen, että muutto oli hyvä ratkaisu, ja kaikki on nyt paljon paremmin kuin aiemmin.
Silmiä avaavat keskustelut
Asuessani Vietnamissa kävin mielenkiintoisia keskusteluita paikallisten kanssa vietnamilaisesta yhteiskunnasta ja hallinnosta. Vietnamissahan hallituksen ja kommunismin julkisesta kritisoinnistahan heilahtaa häkki helpostikin, tai vähintään rapsahtaa mojova sakko. Monissa perheissä joku perheenjäsen on valtiolla töissä, jolloin kannattaa erityisesti pitää pää matalana – valtion hommissa on helppoa saada hieman lisätuloja veistelemällä sieltä sun täältä ja tällainen toiminta menee helposti läpi, kunnes jokin herättää viranomaisten huomion, ja toiminta päätyy tutkinnanalaiseksi. Ja tutkinnalla tarkoitetaan siis usein koko sukua.
Yksityiskeskusteluissa kuitenkin monet paikalliset tuttavani alkoivat kuitenkin puolustelun sijaan, tai oikeastaan jonkin aikaa valtiota ja sen toimintaa puolusteltuaan, katsella vietnamilaista hallintoa varsin kriittisin silmin. Itse en koe tarpeelliseksi morkata kenenkään isänmaan systeemiä, mutta avoin ja utelias keskustelu asioista sekä toimintatapojen vertailu on mielestäni oikein terveellistä puolin ja toisin.
Yhteiskuntahäpeä
Itse sain nokilleni puhuessamme perheestä. Vietnamissahan nuoret ovat usein kotona avioliiton solmimiseen asti ja etenkin vanhin poika morsiamineen tapaa jäädä asumaan vanhemmille ja huolehtimaan ikääntyvistä vanhemmista ja perheen rituaaleista. Kerroin hieman huvittuneena, että Suomessa nuoriso muuttaa yleensä kotona kahdenkympin korvilla, ja jos ei muuta, alkavat vanhemmat enemmän tai vähemmän hienovaraisesti vihjailla, että nyt voisi olla aika rakentaa oma pesä. Suomessa tämä onnistuu, sillä meillä valtio tukee nuoria asumis-, opinto- ja työttömyystuilla, jos tällaisiin on tarvetta. Vietnamissa moisia ei jaella, ja siksi nuoret pysyvät kotona, missä ei tarvitse maksaa ylimääräisiä. Se on vanhemmillekin mieleen, sillä muuten vanhempien pitäisi hädän sattuessa auttaa nuorta kustannuksissa.
Sitten tulikin puhe niistä ikääntyvistä vanhemmista. Kai te muutatte sitten takaisin kotiin kun menette naimisiin, minulta kysyttiin. Naurahdin. Ei, ei. Yleensä se ei ole nuoren eikä tämän vanhempienkaan tahto. Nuoret saattavat muuttaa hyvinkin kauas vanhempiensa kodista. No, miten sitten voi huolehtia vanhemmista, kun he vanhenevat ja tarvitsevat apua? Kerroin vanhainkodeista ja hoitolaitoksista, joissa vanhukset voivat asua, jos eivät enää pärjää kotona yksin.
Aloin tuntea oloni epämukavaksi.
”Siis te laitatte vanhempanne laitokseen? Vanhemmat jotka huolehtivat teistä koko lapsuutenne, hoitivat teitä ja kustansivat teille kaiken, ja te laitatte heidät asumaan laitokseen? Miten te saatatte?”
Tunsin oloni siaksi.
Yksinäisistä vanhuksista
Rehellisesti sanottuna en osannut vastata oikeastaan yhtään mitään. Meillä puhutaan aika paljonkin vanhusten huonosta hoidosta vanhainkodeissa, mikä pääasiassa johtuu henkilöstövajeesta. Ja missään tapauksessa laitos ei tietenkään ole sama kuin oma koti. Tämän järjestelmän loivat suuret ikäluokat aikanaan tehdessään uraa eri tavalla kuin sukupolvet heitä ennen; lapset laitettiin päiväkotiin ja vanhukset vanhainkotiin, jotta perhe pystyi liikkumaan työn perässä ja tekemään pitkää päivää. Näin mahdollistettiin myös naisten työssäkäynti, mikä on toki valtavan tärkeä asia.
Nyt suuret ikäluokat ovat itse eläkeiässä samojen asioiden äärellä, ja vanhainkodeista on tullut normi. Suku on usein toisistaan hyvin hajallaan, ja niinkin läheisiä perheenjäseniä kuin omia vanhempia saatetaan tavata kerran-pari vuodessa (mikä ei toki päde kaikkiin ihmisiin). Puhutaan vanhusten yksinäisyydestä ja vapaaehtoiset käyvät juttelemassa heille vanhainkodeissa. On vanhuksia, jotka opettelevat ensi kertaa elämässään yksinasumista puolison kuoltua. Moni voisi asua edelleen itsenäisesti, jos joku olisi arjessa läsnä, auttaisi kun tarvitaan. On vanhuksia, joiden poismenoon havahdutaan vasta, kun naapurit tekevät huoli-ilmoituksen asunnon hajun takia. Kukaan ei ole osannut kaivata.
Vietnamissa tällainen ei kävisi mitenkään päin päinsä. Vanhempien kunnioitus on valtavan tärkeä asia, ja vastuu vanhemmista heidän ikääntyessään on yhtä päivänselvä kuin vanhemman vastuu lapsestaan tämän ollessa pieni. Häpeä valui pitkin selkääni, vaikka omat vanhempani ovatkin täysissä voimissa ja toivottavasti heillä on edessään vielä ei vain terveitä vuosia, vaan vuosikymmeniä. Katselin perheitä, jotka kokoontuivat yhteen serkkuineen kummeineen kaimoineen päivineen lyhyellä varoitusajalla syömään lounasta esi-isien muistoksi. Perheitä, joissa ei oltu yksin. Isoäitejä ja -isiä, joille lapsenlapset ovat silmäterä, ja joille nämä silmäterät auliisti ojensivat, mitä tarvittiin.
Sain paljon ajattelemisen aihetta.
Sait minutkin miettimään, onko meidän suhtautuminen vanhoihin pakon sanelemaa, välinpitämättömyyttä vai mitä, sillä vanhoja osattiin arvostaa vielä 70 vuotta sitten.
Vanhusten- ja lastenhoidon kehittyminen ovat edesauttaneet tärkeitä asioita kuten naisten opiskelua ja työskentelyä. On kuitenkin surullista, miten usein vanhukset jäävät sitten aivan yksin, ja heitä tervehditään lähinnä jouluna ja muina juhlapyhinä.
Asun Kairossa, Egyptissä ja täällä myös vanhempien hoito on tärkeä. Ei täällä välttämättä jäädä samaan kotiin mutta perhesuhteet ovat tiukat. Vanhemmat osaa antaa huonon omatunnon lapsille että minä kasvatin,koulutin ja kustansin kaikki niin nyt on sun vuoro maksaa takaisin. Tätä periaatetta en halua jatkaa mun lapsille, he saa lähteä maailmaa katsomaan. Olen Suomalais-egyptiläinen asunnut Suomessa ja nyt täällä.
Olen samaa mieltä, että syyllistäminen ei ole oikea tapa tässä(kään) asiassa. Mutta miksi toinen vaihtoehto on jättää vanhukset yksin hoitokoteihin ja muistaa heitä vain jouluna (totta kai on toisiakin tapoja, nyt kärjistän, mutta näitä mummuja ja pappoja on ihan liikaa)?
Itse myös ulkomailla asuneena erot suomalaiseen kulttuuriin hyppää silmille, näin karkeasti sanottuna tässä kulttuurissa ei arvosteta iäkkäitä ja se heijastuu kaikkeen, myös siihen että ne omien vanhempien laitokseen laitto on helppo ja itsestään selvä asia. Voi vain toivoa näihin asenteisiin muutosta tulevaisuudessa.
Helppoa on myös vain unohtaa se mummu tai pappa sinne hoitokotiin. Ja se on ihan kamalaa!
Tähän asiaan mekin OivaAjassa olemme heränneet. Erityisesti omaishoitajat ovat sydämellämme. Olemme kehittäneet ratkaisukeskeisellä sisällöllä olevan lomapalvelun, johon omaishoitaja voi tulla yhdessä hoidettavansa kanssa. Hoidettavasti huolehditaan päivän aikana, jotta hoitaja saa levätä. Pyrimme tarjoamaan erilaisia näkökulmia kaikkeen tekemiseen, jotta jaksaminen loman jälkeenkin voisi olla mahdollista. Näin ikääntyneet pariskunnat voisivat jatkaa yhdessä kotona asumista mahdollisimman pitkään. Mietimme, miten saisimme aikuisten lasten huomion ja kuinka saada heidät aktivoitumaan ja lähettämään vanhempansa lomalle – kustantaisivat sen heidän puolestaan. Yhä useampi haluaisi, että vanhemmat käyttäisivät rahansa omaan hyvinvointiinsa sen sijaan, että säästäisivät lapsilleen perintöä.
Hyviä ajatuksia! Ja olen ihan samaa mieltä siitä, että ihminen käyttää rahansa eläessään saadakseen itselleen laadukkaan elämän. Aikuiset lapset hoitavat kyllä omat tulonsa itse.
Vanhusten hoito (tai pikimmiten hoitamattomuus) on kyllä asia, joka ihmetyttää ulkomaalaisia Suomessa. Harva lähtee tuomitsemaan, mutta vaivaantunut hiljaisuus ei ole mitenkään harvinaista. Olen pohtinut asiaa itsekin tässä: https://viaperasperaadastra.com/2020/03/10/yksinaisyys-vanhukset/
Mielestäni keskustelu aiheesta on tosi tarpeen.
Hei, kiitos kommentista ja linkistä! Olen samaa mieltä että tästäkin kiusalliseksi koetusta aiheesta pitäisi ihan julkisestikin nostaa kissa pöydälle.