Kolme viikkoa Suomessa. Tunnelmat, olotilat ja tunteet heittelevät kuin ravisteltavassa lumisadepallosta. Onneksi näiden tuntemusten kanssa ei tarvitse olla yksin – varmaan jokainen paluumuuttaja on enemmän tai vähemmän hukassa ensimmäisinä hetkinään Suomessa. Joku on hukassa päiviä, joku toinen kuukausia, kolmas ei ehkä asetu enää lainkaan. Jaoimme tuntemuksia ihanan Kohtaamisia-blogin Katjan kanssa, jonka olen saanut osaksi tukiverkkoani tässä myrskyisessä vaiheessa. Seuraavassa olemme näiden ajatusten äärellä.
Käy tutustumassa Katjan blogiin täältä!
Sisko- rakas.
Olisi varmaan ollut helpompi soittaa, mutta ajattelin kokeilla tätä perinteistä, ja naputella sinulle viestin. Olet ollut mielessä paljon, eikä vähiten siksi, että olet nyt siinä samassa tilanteessa, jossa me olimme joitakin vuosia sitten. Ja vaikka siitä on meidän kohdalla jo aikaa, silti on helppo palauttaa ne tunnelmat mieleen – silloin elämä oli melkoinen vuoristorata, joka syöksi minut välillä suureen helpotukseen ja iloon, ja toisessa hetkessä lähinnä pakokauhuun ja suruun.
Sinä olet nyt myös paluumuuttaja. Takanasi on monisävyinen ja huikea aika siellä kaukana, ja sen tuomat aarteet eivät helpolla katoa, onneksi. Yhtäkkiä kaikki siellä ollut ärsytykset ja vaiva tuntuu katoavan mielestä, ja kaikkea sitä onkin kova ikävä. Ja toisaalta, eikö olekin helpottava olla Suomessa, jossa kaikki sujuu – ainakin periaatteessa.
Vaikka sinä et neuvoja kaipaa tai tarvitse, silti ajattelen jakaa jotain siitä, mikä minua auttoi – tai olisi auttanut tuossa vaiheessa. Ihan ensiksi, olisi pitänyt antaa itselleen enemmän aikaa laskeutua rauhassa tänne kotiin. Eikä ahdistua siitä niin valtavasti, että tämä koti ei tuntunut kodilta – vielä pitkään aikaan. Samalla kun ahmi kaikkia niitä herkkuja ja kokemuksia, mitä oli vuosikaudet ikävöinyt, koki riipaisevaa ulkopuolisuuden tunnetta vähän kaikkialla. Sosiaalinen ähky, mihin oli siellä maailmalla välillä niin väsynyt, olikin nyt asia, jota kaipasi – hiljaisten ja puhumattomien suomalaisten keskellä. Aluksi jaksoin tervehtiä ja hymyillä – luulin sillä muuttavani jotain -mutta pian totuin takaisin suomalaisuuteen. Ja nyt voin sanoa, että kyllä sitä täälläkin on, sitä sosiaalisuutta – se vaan on niin erilaista. Siellä kauempana olit eri tavalla olemassa koko ajan kaikille – hyvässä ja pahassa.
Työhön täällä palatessa työelämän tehokkuus ja pelisäännöt piti taas opetella mieleen. Tehokkuus, suorittaminen ja mittaaminen. Olit olemassa työsi kautta. Ja niin, siihenkin tottuu taas.
Ystävät eivät välttämättä aina aivan ymmärtäneet, miksi sitä haikaili niin pitkään sinne jonnekin. Ymmärrän, että sehän on varmaan myös aika loukkaavaa – tyyppi on kauan poissa, pölähtää takaisin, ja sitten haluaakin pois. Olisin siinä kohtaa tarvinnut jonkun, joka ymmärtää sen, että voi ikävöidä paljonkin sinne mistä tuli, ja silti voi olla ihan hyvä (tai ainakin siedettävä) täällä. Elämä harvoin on mustavalkoista. Ihmisiä on ikävä, siellä ja täällä. Välillä se ikävä takaisin saattaa iskeä kummallisena hetkenä. Olen itse monta kertaa joutunut tilanteeseen, jossa tuo ikävä menneeseen hulmahtaa päälle varoittamatta – tuoksun, värin tai laulun kautta. Ja se on hämmentävän suloista. (ja vähän noloakin, kun itkettää tilanteessa, jota ei oikein pysty edes itselleen selittämään)Sehän oli merkityksellistä, se elämä siellä kauempana. Sitä merkityksellisyyttä minä ainakin olen joutunut tällä etsimään. Ja välillä myös tietoisesti varomaan sitä, että en kaunistele sitä jotain joka oli liikaa. Olihan siellä ne ärsytykset ja kovasti olikin.
Samanlaisenahan sitä ei palaa. Ja se on myös rikkautta. Aikaa ja kärsivällisyyttä olisin tarvinnut enemmän siinä alussa – siihen välitilaan asettumista – ja sen myöntämistä itselle, että on ihan ok olla aika hukassa siinä paluuvaiheessa, ja välillä muutenkin elämässä – sitä kai tämä rikkaimmillaan on; etsimistä ja löytämistä. Tervetuloa kotiin sisko.
terveisin, Katja
<3
Hei sielunsisko siellä toisessa päässä samojen ajatusten äärellä!
Kolme viikkoa on vierähtänyt paluustani Suomeen. Tuntuu kuin elämästä maailman toisella laidalla olisi elinikä, ja kuitenkin nämä viikot ovat vilahtaneet ohi aivan huomaamatta. Tuntuu kuin sielu olisi jäänyt vaeltamaan jonnekin kahden maailman välille, vaikka fyysinen olemus saatiinkin perille.
Ensimmäisenä yönä kuuntelin hiljaisuutta, joka tuntui pakottavan päätä. Sitä hiljaisuutta, jota kaipasin niin hirveästi kaiken metelin keskellä, kun karaoke pauhasi, liikenne jytisi ja seremonioiden kilkatukset ja paukutukset kuuluivat aamusta iltaan.
Vedän ulkona ilmaa keuhkoihin niin syvään. Syysilma tuntuu ihanalta. Ajattelen ystäviä kaukana ja mietin, mitä he pitäisivät kylmästä ja kirpeästä tuulesta. Katson kun koululaiset juoksevat kotiin autojen antaessa tietä suojateiden kohdilla, reppujensa kokoiset ekaluokkalaiset lippikset päässä pysähtyen välillä leikkimään puistotien pensaisiin. Ajattelen haikeasti pieniä koululaisia joita vielä hetki sitten opetin, jotka on haettava koulusta liikenteen vaarojen takia, ja joilla on kovin erilaiset leikkiympäristöt kapeilla kujilla.
Vaikka minulla on ympärilläni perheenjäseniä ja ystäviä – ja tietysti Sisu-kissa -tunnen välillä oloni niin yksinäiseksi. Suomalaiset kunnioittavat toisen tilaa niin paljon, että välillä tuntuu, kuin olisin ilmaa. Oli ihanaa aloittaa työt ja saada ympärille yhteisö. Kuten sanoit, tunnen olevani irrallinen, kuin palapelin pala, jonka kaiken järjen mukaan pitäisi sopia johonkin kohtaan, mutta silti asettuu huonosti. Asiat, joita olen odottanut niin paljon, tuntuvatkin vähän valjuilta, joskin lohdullisilta.
Toisaalta niin moni kompastuskivi on poissa ja asioilla on niin tarkka järjestys. Aikataulut pitävät, asiat toimivat, on valtavasti kokouksia ja sääntöjä ja ohjeita ja suunnitelmia. Asioista ilmoitetaan päiviä ellei jopa viikkoja tai kuukausia etukäteen. Tarvitsen yhtäkkiä taas kipeästi kalenteria, jotta saan kaiken merkattua ylös. Kaupasta löydän sen mitä etsinkin, en tarvitse apua lääkärissä enkä virastoissa ja olen samanarvoinen kuin muutkin. Vaikka olen itsenäisenä ihmisenä kaivannut tuota itsenäisyyttäni valtavasti, kaiken kaatuessa yhtä aikaa niskaan toivoisin välillä voivani riiputtaa päätäni ja todeta, etten ymmärrä. Ja joku selittäisi ja selvittäisi minulle ja taputtaisi kädelle.
Yritän silti vedota jatkuvasti, tosin yhä vain ponnettomammin siihen, etten enää muista miten asiat täällä hoituvat. En enää muista miten tietokoneohjelmat toimivat, miten virastoasiat järjestetään, mikä oli lähimaksun yläraja, minne piti soittaa kun on sellainen ja tuollainen ongelma.
Olet oikeassa, että samanlaisena ei tänne palaa. Kaikkeen on tullut sivuääni. Tuo ääni varmaankin vaimenee ajan kanssa, mutta tuskin katoaa, sillä asioita oppii peilaamaan uusien kokemusten kautta. On niin paljon mitä haluaisin kertoa kaikille, etten oikein osaa aloittaa mistään, ja sitten en tule aloittaneeksi. Onneksi kirjoittamalla voin purkaa joitakin ajatuksia ja huomioita ulos päästäni.
Mietin muita paluumuuttajia, kuten teitä ihania, jotka olette saaneet taas elämänne järjestykseen uudella tavalla ja entistä rikkaampana kokemuksista. Sekä niitä, jotka eivät koskaan enää sopeutuneet tai tahtoneet sopeutua, ja jotka lähtivät jälleen maailman myrskyihin onneaan etsimään. Vielä en tiedä kumpaan leiriin kuulun, sen näyttää vain aika. Ja sinä aikana tällaiset kirjeet lohduttavat suunnattomasti.
Unna
