Suomeen palaaminen korona-aikaan vaati monen kuukauden matkajärjestelyt ja viisi varattua lentoa. Lukemattomia papereita ja yhteensä kymmeniä ellei jo kohta satoja puhelinsoittoja. Turhautumista, raivoa, epätoivoa ja erittäin passiivis-aggressiivisia pöhähdyksiä ja tuhahduksia. Kyyneliä on vuodatettu niin näistä syistä kuin myös lähdön aiheuttamasta tunnetulvastakin. Lähes puolentoista vuoden jälkeen hyvästit eivät ole helppoja kun jälleennäkemistä ei välttämättä tapahdu koskaan.
Yllätyyyyys
Edellisessä julkaisussani jäimme tilanteeseen, jossa olin saanut varattua ja varmistettua neljännet lentoliput itselleni ja Sisu-kissalle ja yhden hirvittävän yön jälkeen näytti siltä, että enää ei tarvitse kuin odottaa seuraavaa lentoa. Mutta hyvänen aika, sehän nyt olisi ollut ihan liian yksinkertaista. Eihän siitä olisi saanut edes hyvää tarinaa!
Lentoyhtiö tarjosi siis minulle tismalleen samanlaista reittiä, mutta lähtöä pitäisi odottaa kahdeksan päivää. Koska yrityksiä ja vaikeuksia oli ollut jo niin paljon, tyydyin kohtalooni ja jäin odottamaan.
Valtavaa yllätystä ei tapahtunut, kun lentoyhtiö ilmoitti muutamaa päivää ennen lentoa, että lento on peruttu. Ensin syyksi sanottiin, ettei Suomi ota vastaan lentoja Dohasta. Soitto Finavialle kuitenkin kumosi tämän perustelun. Sitten yhtiö antoi syyksi operational reasons. Jaahas. Lento oli silloin tsekatessani edelleen myynnissä lentoyhtiön sivuilla, totuutta tähän asiaan tuskin saan koskaan tietää. Minulle tarjottiin seuraavaa vastaavaa lentoa, joka olisi ollut vasta odotetusta päivästä taas viikon päässä, mutta nyt iskin kantapäät soraan ja kieltäydyin jyrkästi. Minulla on Suomessa töitä ja velvoitteita jotka eivät enää odota, ja nyt tämä sähläys saisi luvan loppua.
Täältä tullaan! Mutta miten?
Qatar ehdotti reittiä Ruotsin kautta ja kun sanoin Ruotsin olevan todella vaikea eläimen kuljetuksen kannalta (Ruotsissa vaaditaan papereita vielä papereiden päällekin), kädet nousivat ilmaan, ja minulle todettiin, että odottelehan seuraavaa lentoa sitten se viikko. Ennnnnkä odota. Tiukka salapoliisitutkimus selvitti, että Dohasta lähtee Qatarin kone Saksaan Muncheniin ja sieltä vaikka uisin Helsinkiin Sisu pään päällä. Soitin kotiin lähes hysteerisen puhelun tiukaten pääseekö tällä hetkellä Saksasta laivalla Suomeen jos lennot eivät kuljekaan, mutta toisessa päässä järjen ääni kehotti nyt kuitenkin katsomaan niitä lentoja ihan rauhassa. Ja olihan siellä Lufthansan lento juuri sopivalla vaihtoajalla.
Kun Qatarilta varmistettiin kissan lennättämistä, yhtiö kieltäytyi edes myymästä minulle lippua ennen kuin joka maasta oli saatu myöntävä vastaus. Varmistukseen meni useita päiviä. Lufthansalta vastattiin puhelimessa yksinkertaisesti, että kissa kainaloon ja menoksi. Qatarin kunniaksi kuitenkin sanottakoon, että he vaihtoivat urhoollisesti lippujani, välillä kalliimpiinkin malleihin. Myös silloin, kun peruuntumisen syy ei ollut Qatarin (vaikka useimmiten toki oli kun lentoja peruttiin).
Pakatessani tavaroita olin sekaisin kuin seinäkello. Tavarat oli pakattu jo niin moneen kertaan, lentokentälläkin käyty jo kääntymässä ja palattu lähtöruutuun. En uskaltanut luottaa siihen, että kone tosiaan lähtisi, ja olisin vielä kyydissäkin. Keski-Vietnamissa jytisevä myrsky pelotti, jospa lentosää olisi liian huono ja kone jäisi kentälle. Tai papereissa olisi vielä jokin yksityiskohta pielessä. Tai lentokapteeni päättäisi olla ottamatta kissaa, koska on lunaarisen kuun kolmas päivä, ja kissa tuo huonoa onnea.
Viimein matkaan
Check-inissä kaksi virkailijaa syynäsi papereitani varmaan 20 minuuttia. Uskomattoman pitkät minuutit, joiden aikana uskalsin tuskin hengittää. Paperit kuvattiinkin ja selattiin yhä uudestaan ja uudestaan. Yritin näyttää viattomalta, aivan kuin olisin yrittämässä jotakin rikosta. Vasta kun Sisun koppa oli skannattu, Sisu viety koneeseen ja itse kävelin koneen ovesta sisään uskoin, että todella olin lähdössä Vietnamista. Istuin paikalleni kasvot kyynelistä märkinä, suljin silmäni ja nukuin lähes koko seitsemän tunnin matkan Dohaan. Dohassa vaihdettiin konetta ja saatuani vahvistuksen siitä, että Sisu on siirretty uuteen koneeseen, nukahdin taas.
Saksassa sain haltuuni Sisun, joka oli silminnähden närkästynyt, mutta alkoi uudelle portille päästyämme tutkiskella tomerasti ympäristöään valjaissaan. Sylikin tosin maistui paljon tavallista paremmin. Lufthansan koneessa, Sisu jalkojeni juuressa, aloin lopulta oikeasti ymmärtää, että kohta olisimme Suomessa. Ajatus oli helpottava ja samalla hermostuttava.
Suomessa oli edessä vielä viimeinen koetus, tulli. Leuka rintaan ja urheasti kupeeni vyöttäen pukkasin kärryjäni kissa kopassaan kolisten kohti ”tullattavaa”-kylttiä. Poliisinainen tulikin välittömästi meitä vastaan, varmaankin jo Sisun aiemmin huomattuaan. Hän vain vilkaisi Sisun koppaa, kysyi mistä olimme tulossa, ja totesi, että koska tulimme Saksasta (Vietnamilla ei enää ollut mitään väliä), ei Sisun papereita tarvinnut edes katsoa. Tuijotin naista monttu auki niin kauan, että tämä alkoi näyttää huolestuneelta. Sitten aloin nyyhkyttää ja nauraa yhtä aikaa. Poliisi näytti järkyttyneeltä.
”Mä olen hoitanut näitä papereita neljä kuukautta”, tyrskin jostakin käsittämättömän tunteenpuuskan keskeltä. ”Mä en voi uskoa, että niitä ei edes katsota!”. Sitten tajusin jo itsekin ihan kerjääväni vaikeuksia, yritin epätoivoisesti näyttää normaalilta ja kipitin tieheni kärryt rämisten taakseni katsomatta kiitoksia mumisten.
Valtavan iso KIITOS kaikille mukana eläineille, olen saanut kymmeniä ja kymmeniä tsemppiviestejä Facebookissa, blogissa, sähköpostissa ja Instagramissa, huikean määrän! Olen ihan uskomattoman kiitollinen tästä joukosta, joka on elänyt mukana matkallamme!
