Unnaleks

Vietnam on tuhonnut kuntoni ja terveyteni.

Ei, liioittelen. Ei tuhonnut, eikä Vietnam ole sitä tehnyt. Sen on tehnyt eräs, joka asuu Vietnamissa, ja joka tuijottaa syyttävästi peilistä joka aamu kun pesen hampaita. Mutta jyrkkää alamäkeä on menty, ja jotta saan pidettyä itsekunnioituksestani edes aavistuksen kiinni, syytän siitä Vietnamia.

 

Uusi elämä(kö?)

En ole koskaan ollut urheilija, mutta olen kyllä harrastanut liikuntaa koko elämäni. Eipä lie montaa lajia jota en olisi koskaan kokeillut, sillä minusta on hauska tutustua uusiin asioihin. Innostuessani saatan käyttää paljonkin aikaa jonkin lajin parissa, esimerkiksi ennen Vietnamiin lähtöäni notkuin Jyväskylän Parkourakatemialla ja Sirkuskoululla lähes joka ilta töiden jälkeen, koska harrastaminen oli niin huikean hauskaa. Pidän myös arkiliikunnasta, ja kuljen mielelläni kävellen tai pyörällä, jos siihen on mahdollisuus. Tarvitsen liikuntaan vaihtelevuutta ja haasteita, tai muuten pistän herkästi hetken innostuksen jälkeen hanskat naulaan.

 

Muuttaessani Vietnamiin ajattelin miten terveellisesti elän tulevaisuudessa: syön paljon hedelmiä, juon vettä enemmän kuin koskaan, lenkkeilen rannalla ja joogaan aaltojen kohistessa (vaikka jooga ei ole koskaan minua onnistunut viemään mennessään). Voi, aivan uusi ja parempi Unna. Lifestyle-lehtien Unna. Täältä tullaan.

Ensimmäisen kuukauden olin töissä lähes yötä päivää. Menin toimistolle aamulla aikaisin ja palasin illalla myöhään. Puoliltapäivin oli kyllä tauko, siis siihen aikaan kun kaikki vietnamilaiset syövät lounasta ja nukkuvat päiväunet. Minä suunnittelin tunteja. Joskus yritin ulos tuolla tauollani, mutta keskipäivän helle paukautti niin kovaa silmille, että pakitin leuka rinnassa ilmastointilaitetta syleilemään.

 

Olin ajatellut, että kävelen parin kilometrin matkan töihin. No enpäs kävele täällä edes sadan metrin päähän kauppaan, se on itsetuhoinen valinta. Tässä kaupungissa ei kukaan kävele metriäkään, kaikki matkat ajetaan aina skootterilla, ja syy on ihan selkeä – jalkakäytäviä ei ole ollenkaan tai ne ovat täynnä parkkeerattuja mopoja ja myyjiä, eikä niillä siis pääse kävelemään. Autotiellä ruuhkassa puikkelehtiessa saa pidellä jatkuvasti sydänalaansa ja pysähtyä joka kolmannella askeleella varomaan jostakin porhaltavaa mopoa, autoa, pyörää, kottikärryä, myyntikärryä…. mitä näitä nyt on.

Joskus saan reippauspuuskan ja uhallanikin kävelen kauppaan. Ihmiset tuijottavat minua kuin olisin puolihullu ja ovat silminnähden närkästyneitä, sillä olen tukos liikenteessä. Hypätessäni kymmenettä kertaa jostakin tyhjästä kurvaavan mopon alta pois totean jälleen kerran, että tämäpä oli taas maailman tyhmin idea.

 

Salin eka, sen yhden kerran

Liikunta on siis ulkoistettava. Eräänä päivänä päätin ostaa kuntosalijäsenyyden, kaikeksi onneksi itseni tuntien vain kuukaudeksi. Kävin kahdesti joogassa ja muistaakseni kerran kuntosalin puolella vain muistaakseni, että molemmista lajeista puuttuu tarvitsemani vauhti. Toisin sanoen se on niin tylsää, etten saanut edes salijäsenyyden maksukuittia tuijottelemalla motivoitua itseäni sinne takaisin.

 

 

No sittenhän minä eksyin kendon kautta vahingossa MMA-treeneihin, mikä alkujärkytyksen jälkeen oli tosi hauskaa, vaativaa ja rankkaa – kaikkea sitä, mitä treeniltä vaadin. Siellä kävinkin urheasti, kunnes työaikatauluni sotkeutui täydellisesti treeniaikojen kanssa, ja treenit alkoivat jäädä yhä useammin väliin iltaopetuksen tai viikonlopputöiden takia.

 

 

 

Selittelyn makua. Voisin juosta tekojärveä ympäri illan inhimillisessä 25 asteen lämpötilassa kuten vanhemmat vietnamilaissedät (juu, sinne on tehty ihan baana, jotta ei jää liikenteen alle!) tai mennä mammojen kanssa puistojumppaan. Mutta en kerta kaikkiaan ole enää saanut itseäni motivoitua. Kuten niin moni muu koronakooman uhri, minäkin olen veltostunut niin, että jaksan hädin tuskin motivoida itseni nousemaan portaat talon yläkertaan pestäkseni pyykkiä.

 

Nuudelit tiskiin

Kai nyt sitten ruokavalio on muuttunut ja vedenjuonti tullut olennaiseksi osaksi elämääni kun on niin kuumakin? Niinhän sitä luulisi! Ruokavalio on naurettavan yksipuolinen, ja valinta on tehdään yleensä väliltä riisiä – nuudelia – pizzaa. Kasviksia on ravintoloissa ja ruokakojuissa tarjolla pöyristyttävän vähän ja yleensä samat vihreät varret joka puodissa.

Hedelmät ovat lähes kokonaan tuontikamaa ja yleensä raakoja, mikä oli suuri yllätys. Vietnamilaiset banaanit ovat kyllä tosi hyviä, täytyy sanoa. Voisin toki mennä torille ja bongata vihanneksia sieltä loihtien niistä kotona ylimaallisia makuelämyksiä, mutta aivan rehellisesti köksätunneilta on jäänyt käteen miten itsensä pitää hengissä jauhelihalla ja miten jälkiruuaksi tehdään kullanruskea toscapiirakka, eivätkä tämän onnettoman kyvyt tai huumorintaju riitä kokeiluihin keittiössä. Sieltä mistä aita on matalin; tänne se euron nuudelikeitto, kiitos.

 

 

Suomeen paluustani odotan eniten sitä, että saan elämään taas jonkinlaisen tolkun – kaupasta löytyy kamaa, josta osaan tehdä ruokaa, töihin pääsee pyörällä ja metsään pääsee kävelylle. Ilmaa pystyy vetämään keuhkot täyteen. Ja tämä freelancer-elämä vaihtuu vakituiseen lukujärjestykseen, eli myös päiväjärjestys palaa uomiinsa.