Suomalainen opettaja maailmalla

Noin kuuden viikon päästä lähtee lentokone Hanoista kohti Moskovaa, ja jatkaa sieltä Helsinkiin. Aikani Vietnamissa, ainakin tältä erää, käy vähiin. Tulevastahan ei meistä kukaan vielä tiedä.

Lähestyvä muutto on saanut aikaan monia mielenliikkeitä ja filosofointia. Olen alkanut tarkastella eräällä tavalla ulkopuolisena nyt molempia maita, niin Suomea kuin Vietnamiakin, punnita niiden (omasta mielestäni) hyviä ja huonoja ominaisuuksia, ja ennen kaikkea pohdiskella, mihin tieni jatkossa vie. Selkeää suuntaa ei ole kuin kappaleeksi matkaa eteenpäin, mikä on samalla vapauttava että hermostuttava seikka. En ole vieläkään edes varma, mikä minusta ”tulee isona”, ja kiinnostavat valot vilkuttelevat eri puolilla hämärää horisonttia.

 

Uusi aalto?

Korona-viruksen aiheuttama maailmanseisahdus on ollut osaltani vielä toistaiseksi aika maltillinen, sillä täällä Vietnamissa selvisimme hyvin lyhyellä social distancing -ajalla. Kului kokonaiset 99 päivää, joiden aikana ei ollut yhtäkään väestönsisäistä tartuntatapausta; kaikki sairastuneet olivat ulkomailta kotimaahan palaavia vietnamilaisia, jotka laitettiin pakolliseen karanteeniin heti saapuessa. Näin siis virus tuntui kuin kaukaisessa maassa hyörivältä hurrikaanilta – vaaralliselta, mutta kovin kaukaiselta. Maskeja ei ole käytetty enää muuta kuin tavalliseen tapaan liikenteessä eikä satunnaisissa tarjolla olevissa käsidesipulloissa ole ollut mitään sisällä viikkokausiin.

Vaan nyt on Da Nangissa löydetty kaksi uutta, positiivisen näytteen antanutta potilasta, molemmat paikallisia miehiä. Maan hallitus iski punaista paniikkinappulaa, miehen lisäksi karanteeniin heilahti 150 hänen kanssaan mahdollisesti kontaktissa ollutta ja kaupunki paukautettiin kiinni.

 

 

Koska vietnamilaiset ovat ottaneet ilon irti tästä ajasta, jolloin rajat ovat olleet ulkomaalaisille turisteille kiinni, ja matkailleet itse eessun taassun pitkin kotimaataan, on luonnollisesti lomakohde Da Nangissa ollut myös merkittävä määrä kesälomaa viettäviä kävijöitä. Matkaajat ovat tietysti haihtuneet kuka minnekin, ja nyt heitä tavoitellaan ennen näkemättömällä tarmolla. Oikeastaan on huvittavaa, miten koko maa pidättää kauhuissaan henkeään, kun yksi sairastunut löytyy pitkän ajan jälkeen, kun muissa maissa sairastuneita on satoja tai tuhansia, eikä kaikkia heidän kanssaan kontaktissa olleita pystytä mitenkään jäljittämään. Täällä kuitenkin uuden aallon pelko on erittäin suuri, olihan tilanne pitkään niin rauhallinen, vaikka talous onkin kuralla rajojen ollessa edelleen kiinni.

 

 

Vaan mistä tämä yksi miekkonen on voinut tautinsa saada, jos kukaan muu koko maassa ei ole sairas? Uutislähteiden mukaan Vietnamiin on tullut rajan yli luvatta kiinalaisia, jotka olisivat tuoneet taudin mukanaan. Paikalliset tietävät sanoa, että vaikeaa rajan ylitys ei ole – kunhan ylittää joen, jota valvotaan, mutta ei ympäri vuorokauden. Kiinalaiset eivät yleisen ilmapiirin perusteella tunnu olevan tällä hetkellä täällä suuressa suosiossa. Tässä tapauksessa uusimpien tietojen mukaan näyttää kuitenkin olevan niin, että kiinalaiset päästi sisään rajalla toimiva, lahjottu henkilö.

Yllättyneet, nostakaa käsi ylös.

 

 

Kotimaahan erakoitumaan

Kaiken kaikkiaan tuntuu hieman hassulta palata nyt Suomeen, kun täällä tilanne on paljon rauhallisempi. Vaan aikansa kutakin, enhän koskaan aikonukaan jäädä Vietnamiin vuosikausiksi. Suomessa varotoimista täytyy opetella huolehtimaan taas aivan toisessa mittakaavassa ja työni opettajana on näinä aikoina lievästi sanottuna kiinnostavaa. Olen ihaillen seurannut kevään aikana kollegoideni painiskelua etäopetuksen uusien kuvioiden keskellä, nostanut heille henkistä sulkahattuani ja ajatellut, miten suuren mullistuksen edessä he ovat kaiken keskellä olleet. Syksyllä saan todennäköisesti asiasta omakohtaista kokemusta.

Social distancing ei minua pelota, sillä olen luonteeltani kokolailla introvertti ja viihdyn loistavasti yksin tai parin läheisen kanssa. En ole ryhmäilijä lainkaan. Suomessa saan toteuttaa tätä erakkoelämääni paitsi omakseni, myös muiden ihmisten hyväksi minulle mieleisimmällä tavalla, eli raittiissa ilmassa luonnossa kuljeskelemalla. Täällä Hai Phongissa suurimpia surujani ovat olleet (jaloin) kulkemisen vaikeus, luonnon etäisyys ja myrkyistä raskas ilma. Näistä syistä kontaktin välttäminen muihin toteutuu pitkälti sisätiloissa pyörimällä.

 

PS. Vinkkiviitonen! Ota seurantaan Unnaleksin Facebook-sivu ja Instagram-sivu (jonka kylläkin jakaa seikkailukissa Sisu – nyt stoorissa mm. siitä miten dieetillä oleva Sisu murtautui viime yönä jääkaappiin!). Nähdään siellä ja vilkutellaan!