Herätys kello kahdelta aamulla ja seuraava viideltä aamulla. Vessaan ei pääse yksin. Mitään ei voi tehdä kotona ilman, että joku roikkuu lahkeessa. Puklujen siivoamista. Kakkaroskisten kiikuttamista. Mitä se on?
Aivan, viisi kissanpentua.
Rakkaat pikku tuholaiset
Kissaperheemme pikkuväki täytti torstaina yhdeksän viikkoa. Pikkuisista vikisevistä nyyteistä on kasvanut tarmoa pursuvia karvapalloja, joilla on neulanterävät kynnet ja hampaat, isot, kiipeilyyn hyvin passaavat käpälät ja oletettavasti joko piilotetut jouset tai siivet – niin kerkeästi ne pääsevät ihan joka paikkaan. Ihan. Joka. Paikkaan.
Kuten pikkulapsiperheessä usein, meilläkin yöt ovat vaativimpia ja kuluttavimpia. Pennut saavat pari kertaa yössä hysteerisen kohtauksen, ja liitävät huoneen poikki ilmeisesti pyrkien koskettamaan maata vain yhden kerran koko liidon aikana. Yleensä tämä laskeutuminen osuu minun päälleni. Peittoni laskoksissa on myös älyttömän kiva leikkiä metsästysleikkiä. Tähän leikkiin osallistuvat myös huono-onniset varpaani, jos ne erehtyvät liikahtamaan. Ai että, miten mukavaa on herätä pienten hampaiden ja kynsien pureutuessa varpaaseen tai reiteen. Lopulta luovutan ja äreänä (en ole hyvä heräämään) nakon kissoja sängystä yksi toisensa perään, ja aina seuraavaa pudottaessani edellinen kiipeää jo innoissaan taas ylös. En ole koskaan kaivannut erillistä makuuhuonetta näin paljon. Ja emo johtaa joukkoa häntä paksuna kuin poliisin pamppu.
Kissojen hiekkalaatikko on vessassa, ja aina mennessäni putsaamaan sitä, koko laivue seuraa perässä. Kuten kaikkiin muihinkin toimiini. Pennuista on ihanaa kun kumarrun laatikon ääreen, ensimmäinen kiipeää selkääni, seuraava ottaa aitiopaikan roskiksen päältä ja muut yrittävät suurella innolla osallistua kakkalapion käyttelyyn, ja tietysti kaikilla viidellä tulee juuri sillä hetkellä hirmuinen tarve myös käyttää laatikkoa.
Eräänä päivänä pesin pyykkiä käsin lavuaarissa, ja minä onneton olin unohtanut kylppärin oven auki. Ei aikaakaan kun kaikki viisi kissaa roikkui kynsillään farkkujeni lahkeissa, kynsien pureutuessa housujen läpi myös ihooni. Koska käteni olivat pesuaineessa, yritin ravistella jalkaani kissat karistaakseni, mutta pikkuiset vain liehuivat lahkeessa kuin riemukkaat viirit ja napittivat minua kirkkailla silmillään. Kohta rohkein oli kiivennyt paitaani pitkin hartioilleni asti.
Vaikka vaatteissani on reikiä, tavaroitani on pureskeltu, kahdet kuulokkeeni ovat poikki ja päiväuniaikani pidentynyt reippaasti puutteellisten yöunien takia, en vaihtaisi noita karvaisia pikku paholaisia mihinkään, enkä tiedä miten kestän tulevan eron pentujen siirtyessä uusiin perheisiinsä. Aina nostaessani jonkun kakaroista pois pahanteosta, annan ohimennen sille samalla paijauksia ja suukon. Jokainen vuorollaan asettuu nukkumaan päikkäreitä kanssani ja ovathan ne aivan mainiota seuraa touhutessaan mukana kaikessa mitä teen. Niiden hupsutuksille saa nauraa monta kertaa joka päivä.
Montako kissaa mahtuu matkalaukkuun?
Minulta kysytään usein, otanko koko katraan mukaani Suomeen. Vastaisin mielelläni kyllä, mutta valitettavasti se ei onnistu. Jotta kissan saa Vietnamista mukaan Eurooppaan, täytyy kissalle ensin ottaa rabies-rokote, siitä kuukauden päästä tehdä vasta-ainetestit jotka lähetetään Eurooppaan hyväksyttäviksi, ja hyväksytyn tuloksen saadessa vasta kolmen kuukauden päästä testistä saa matkustaa. Testi maksaa noin kolmesataa euroa häntää kohden.
Koska rabies-rokotetta ei voi näin pienille pennuille vielä antaa, olisivat pentujen testit valmiita vasta vuoden lopussa. Minun on kuitenkin palattava Suomeen jo syyskuussa. Lisäksi viisi pentua ja emo testi- ja matkakuluineen maksaisivat yhteensä noin 2400 euroa. Näistä syistä johtuen päädyin etsimään pennuille kodit täältä.
Etsintä ei ole ollut aivan helppoa, sillä Vietnamissa kissojen annetaan yleensä kulkea oman päänsä mukaan sisään ja ulos, ja tästä johtuen moni kissa joko kuolee myrkkyyn tai päätyy pataan. Kissaravintoloita on pilvin pimein, ja on yleisesti tiedossa, että varastettuja lemmikkejä niissä kypsytellään. Paikallisten asenne on usein ”Jos kissa katoaa, hankitaan uusi. Sehän on vain kissa.”
Myös maassa olevat ulkomaalaiset ovat innokkaita ottamaan lemmikin, mutta kotiinpaluun koittaessa saattaa lemmikki hyvinkin joutua jäämään Vietnamiin kuljetuksen hinnan ja vaivalloisuuden takia. Nyt uskoisin kuitenkin kaikilla olevan odottamassa ihana koti, jossa pentua odotetaan malttamattomasti ja pentu saa tarvitsemansa turvan ja hoidon, toivon mukaan pitkän elämänsä loppuun saakka.
Sisulle on sen sijaan näytetty vihreää valoa, ja syksyllä siitä tulee virallisesti maahanmuuttaja. Minun pieni Buddhani, jolla on katkeamattomalta vaikuttava pinna, hellä luonne ja karmaisevan epävireinen rääkäisy, kun nälättää. Meille tulee varmasti molemmille ikävä muksuja, mutta meidän parivaljakkomme saa onneksi pitääyhtä.
