Suomalainen opettaja maailmalla

Viime aikoina median on vallannut Black lives matter -kampanja poliisi Derek Chauvinin tapettua tummaihoisen 46-vuotiaan George Floydin Minnesotassa, Yhdysvalloissa. Chauvin ja useampi muu poliisi käyttivät todistajien mukaan rauhallisesti käyttäytyneeseen Floydiin, jonka tupakkaostoksen takia lähiravintolan henkilökunta oli hälyttänyt poliisin paikalle, tarpeettoman paljon voimaa, ja lopulta Floyd menehtyi Chauvinin painaessa häntä maahan, pitäen polveaan Floydin kaulalla lähes yhdeksän minuutin ajan. Floyd aneli poliiseja antamaan hänen hengittää, sivustakatsojat totesivat hänen tukehtuvan, mutta Chauvin ei vapauttanut häntä ennen kuin oli liian myöhäistä. Toinen poliisi totesi yleisölle ”Tästä syystä ei pidä käyttää huumeita, lapset” Floydin nenän jo vuotaessa verta.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun tummaihoisia kohdellaan Yhdysvalloissa vaaleaihoisia kovemmin poliisien ja oikeuslaitoksen toimesta, ja nyt ihmiset ovat lopultakin saaneet tarpeekseen. Black lives matter -liike on saanut kansainvälistä julkisuutta ja mielenosoituksia on järjestetty Suomessa asti rasismia vastaan. Moni julkisuuden henkilö on osoittanut tukensa liikkeelle. Ja kuten aina, asiaa on myös laajalti vähätelty.

Mitään vääryyttä ei saa koskaan nostaa esiin, koska onhan niitä muitakin vääryyksiä, joita nyt ei huomioida. Kun tummaihoisiin kohdistuva rasismi nostetaan esiin, älähtävät ihmiset eri etnisten ryhmien vaikeuksista, muistuttavat valkoihoistenkin kärsivän köyhyydestä ja toteavat kaikkien elämien olevan tärkeitä – all lives matter. Niinhän se on, että rintasyövästä tietoisuutta levittävät kampanjat polkevat heti esimerkiksi haima- ja keuhkosyöpäpotilaita sekä lukuisia muita sairastavia. Tai ehkäpä sittenkään ei. On hyvä että ongelmiin tartutaan, eikä yhden ryhmän auttaminen vähättele toisten ryhmien ongelmia.

 

 

Värivirhe

Vietnamissa olen saanut tuntea, miltä tuntuu olla ulkopuolinen. Kulkiessani kadulla saan poikkeuksetta huutoja perääni ja ihmiset kääntyvät katsomaan uudelleen ensivilkaisun jälkeen. Toivoisin usein, että voisin olla hetken samanlainen kuin muut, ettei kukaan kiinnittäisi huomiota, että saisin vain kulkea rauhassa. Että ihmiset eivät heti yrittäisi vedättää minua hinnoissa, koska olen ”ulkomaalainen”. Että kerrankin saisi syödä ilman, että kaikki muut läsnäolijat seuraavat ruokailua kuin teatteriesitystä. Ettei joka hiton tapaamani ihminen aloittaisi keskustelua sanoilla ”sinä olet niiiiiin valkoinen”.

Minun saamani huomio on onneksi enimmäkseen positiivista ja hyväntahtoista. Vaikka se tuntuu kiusalliselta, ei sillä tarkoiteta mitään pahaa. Koronaviruspelon pahimpina aikoina saivat länsimaalaiset kuitenkin kokea sen toisenkin puolen – meitä ei haluttu kahviloihin, kauppoihin tai busseihin. Hanoissa eräs mies pysäytti useampaan otteeseen urheiluautonsa kadunvarteen käydäkseen hakkaamassa kadulla kävelevän länsimaalaisen golfmailalla ja raahasi uhrinsa vieläpä poliisiasemalle huutaen sylki lentäen vihaansa ulkomaalaisia kohtaan.

 

 

Vaikka koronaviruksesta ei ole Vietnamin katukuvassa enää tietoakaan, eikä väestön sisäisiä tartuntoja ole ollut kuukausiin, tapahtuu purkauksia toisinaan. Kun ystäväni oli opettamassa lapsia ja alkoi yskiä, lapset vetivät hädissään maskit naamalleen ja huusivat ”COVID, COVID!”. Onneksi tällainen pelko on vähentynyt kuitenkin paljon.

En osaa edes kuvitella, millaista olisi sietää pelkoa, huutelua ja väkivallan uhkaa jatkuvasti arjessa. Kohdata aina ennakkoluuloja oman ulkonäön tai kulttuurin takia.

 

 

Minulle tarjottiin Suomessa töitä kivan oloisesta koulusta, ja etsiessäni tietoja alueesta kävi nopeasti selväksi, että alueella asuu paljon maahanmuuttajia. Eräs kaverini totesi heti kuultuaan työtarjouksesta, että siellä on varmaan paljon kulttuurieroista johtuvia levottomuuksia. Viesteistä paistoi asenne, ettei minun kannattaisi ottaa paikkaa vastaan.

Suutuin, lähetin saman tien vastauksen koululle, otin työn vastaan.

Muistan, miten eräässä televisio-ohjelmassa haastateltiin suomalaista naista, jonka adoptoitu tummaihoinen pieni poika leikki tien vieressä. Haastattelun aikana keski-ikäinen mies pyöräili pojan ohi ja sylkäisi tätä kasvoihin.

Sain tarjouksia useista kouluista, moni oli idyllisillä omakotitaloalueilla kunnissa, joissa ei olisi varmasti ”kulttuurieroista johtuvia levottomuuksia”. Tämä on minun protestini.