Unnan muuttopalvelusta päivää.
Kirjoitan tällä hetkellä blogia hotellihuoneesta käsin, koska minulla ei enää ole asuntoa. Viisi juuri kävelemään oppinutta kissanpentua koikkelehtii ympäri huonetta hännät pystyssä. Välillä missään ei näy ketään, mutta heti noustessani ylös sängyn alta ilmestyy viisi kirkasta silmäparia ja koko laivue lähtee purjehtimaan perääni. Emokissa Sisu vahtii pesuettaan laiskasti sängyn päältä. Mitenköhän tänne päädyttiin.
Tien päällä jälleen
Jo pidemmän aikaa olemme olleet kämppikseni kanssa valmiina muuttoon Hai Phongin liepeillä sijaitsevaan pikkukaupunkiin, Khien Thuyhin, auttamaan uusien englannin kurssien perustamisessa. Koska korona-aika on kiikkerää ja Vietnamissa muutenkaan suunnitelmat eivät yleensä aivan mene kuin on alun perin ajateltu, ei meitä yllättänyt ollenkaan, että lähtö venyi. Olimme kuitenkin irtisanoneet vuokrasopimuksen edellisessä asunnossa, joten tiesimme, että kesäkuun alkuun mennessä olisi lähdettävä.
Meille oli järjestetty huoneita kaupungin koulujen lähituntumasta. ”Niissä on vähän työtä”, kämppäkaverini tuleva esimies sanoi, ”mutta voitte muuttaa sinne jo”. Niinpä siis pakkasimme kamamme ja viimeisenä edellisestä asunnosta keräsin kantokassiin kissanpennut ja emon kuuman kuljetusajan minimoidakseni. Tiesin, että ulkona on kova helle, mutta ajattelin, että saadessani kissaperheen perillä heti ilmastoituun huoneeseen, pärjäämme kyllä. Matka ei ollut pitkä.
Uusi koti kylpylässä
Perillä ajoimme rakennuksen pihaan, jossa meidän oli tarkoitus asua alakerrassa. Yläkertaan oli rakenteilla luokkahuoneita. Rakenteeltaan laitos muistutti amerikkalaisten elokuvien motellia, sisäpihalla oli oleskelualue ja runsas puutarha. Työnsin kissakassin varjoon ja lähdin kiireesti etsimään huonetta, jotta voisin vapauttaa kissat ja antaa niille vettä.
Ensimmäisenä löysin vessat, erikseen miesten ja naisten vessakopin, joita ei ollut siivottu moneen kuukauteen, ja jotka olivat kuin ulkohuussit, mutta posliinipöntöillä. Peräännyin nopeasti.
Vessojen lisäksi alakerrassa oli monta kaakeloitua kylpyhuonetta, joista osa oli tyhjillään, osassa oli puisia ruokkoamattomia kylpypaljuja.
Viimeisessä huoneessa, ainoassa ilmastointilaitteellisessa, oli ikivanhoja hierontapöytiä ja huone haisi perunakellarilta ja vanhalta hierontaöljyltä. Ikkunat ja ovet eivät sulkeutuneet kunnolla. Ainoa sänky, jonka kunnosta en edes puhu, oli pikkuisessa toimiston tapaisessa.
Peräännyimme kämppikseni Brandonin kanssa ulos muun ryhmän luokse. Rakennuksen keittiö oli kivikautinen, ruostunut keittolevy ulkokatoksessa, jonka nurkassa tappeli kaksi snautserin kokoista rottaa.
Ei. Ei ei ei ei ei. Ei ei.
Siinä kaikki mitä sain sanottua. Totesin, että koska kissat kuolevat lämpöhalvaukseen millä hetkellä tahansa, tarvitsen tällä punaisella minuutilla minkä tahansa hotellihuoneen, motellihuoneen, retkeilymajan tai minkä vain, missä on kylpyhuone ja ilmastointi ja oven saa kiinni. Paikan vietnamilaiset omistajat virnuilivat ja arvelivat, että olen tainnut tottua kaupunkielämään. Purin huultani pitääkseni kommenttini sisälläni, sillä paniikki läikähteli jo sisälläni nähdessäni tokkuraiset pennut läkähtymäisillään kantolaukussa.
Myönnän olleeni päällepäsmäri, mutta en halunnut hukata minuuttiakaan. Aavistuksen aggressiivisen painostuksen jälkeen sain kuin sainkin suunnannäyttäjän lähimmälle hotellille, jossa sain tulkin avulla edullisen huoneen. Kiisin yläkertaan, tempaisin laukun auki ja kiidätin pökkyräiset, kuumat pennut kylpyhuoneeseen viilentymään lavuaariin, jossa kastelin niiden turkit ja sain ne nuolemaan vettä sormistani.
Asuntomarkkinoille
Hätätilanne päättyi onneksi onnellisesti ja toinnuttuaan kissat alkoivat verrytellä jalkojaan. Seuraavana päivänä aloitimme asuntojahdin. Kävimme kysymässä neuvoa hotellin omistajalta, joka asuu hotellia vastapäätä suuressa talossa, jonka pihalla on bonsaipuita satojen tuhansien eurojen edestä. Joimme rouvan kanssa teetä pihalla, ja tämä yritti saada minut naittamaan tyttärensä suomalaiselle miehelle. Rouva tykästyi meihin ja lupasi laskea hotellihuoneen hintaa, jotta voimme asua hotellissa huoletta kunnes löydämme sopivan asunnon.
Tänään juttelimme kadunvarren leipäkojulla Google Translatorin puhekeskusteluominaisuuden kautta kahdelle kojua pitävälle naiselle. Sovellus on äärimmäisen kätevä kaupungissa, jossa melko varmasti olemme ainoat länsimaalaiset, ja jossa lähes kukaan ei puhu sanaakaan englantia. Keskustelu on kuitenkin hyvin kuormittavaa, sillä suurimmasta osasta viestejä joutuu joka tapauksessa arvaamaan puolet sisällöstä, vietnam kun ei ihan noin vain muille kielille käännykään.
Naiset neuvoivat olemaan hyvin varovaisia ja olemaan luottamatta paikallisiin, sillä meitä melko varmasti yritettäisiin huijata. Toki tämä neuvo tuli myös paikallisilta. Viisas neuvo, mutta täytyy sanoa, että varovaisuuteen olemme oppineet tähän mennessä itsekin. Kaikissa neuvottelutilanteissa on parasta olla paikallinen mukana, ettei länkkäriä viedä kuin litran mittaa. Naiset alkoivat tohinalla etsiä meille sopivaa asuntoa. Iloksemme totesimme, että asuinkustannukset tulevat olemaan näillä markkinoilla todella alhaiset.
Kahden tunnin rupattelun jälkeen olimme iltapäivän kuumuuden ja hyvin työlään keskustelun uuvuttamia. Paikalle tuli vanha mies, joka yritti naittaa nuorempaa naista Brandonille. Minua hän elekielestä päätellen kaavaili itselleen. Poistuimme nopeasti kovasti avusta kiitellen, naiset lupasivat olla yhteydessä löytäessään sopivan asunnon.
Huomenna siis suuri asuntojahti jatkukoon.