Unnaleks

Asuessani Hanoissa pelastin kadulta pienen mustavalkoisen kissan. Tai oikeastaan kissa tuotiin minulle, jotta voisin etsiä sille kodin, enkä sitten enää siitä pystynytkään päästämään irti. Kissa sai nimekseen Sisu ja se valloitti minut nopeasti hellällä, sosiaalisella ja leikkisällä luonteellaan (lue tapaamisestamme tästä!), eikä ollut enää puhettakaan, jääkö kissa minulle vai ei. Katukissojen kohtalo Vietnamissa on usein julma, ja useimpien vietnamilaisten suhtautuminen kissoihin, kuten muihinkin eläimiin, on tunteeton ja yksioikoinen – se on vain eläin, jos se kuolee, se kuolee. Eläimiä saa rangaista väkivaltaisesti. Ne saa pitää pienessä häkissä tai lyhyessä ketjussa sidottuna porttiin jos ne eivät käyttäydy halutusti. Herätän paikallisissa hämmennystä, huvitusta ja epäuskoisia päänravistuksia halutessani viedä kissani eläinlääkäriin, häätäessäni siitä loiset ja vastatessani sille lempeästi sen naukuessa.

Yllätyksekseni Sisu odotti pentuja (tästä yllätyksestä kerroin tässä artikkelissa), ja ultrauksen perusteella valmistauduin kolmen viikon päästä olemaan yhtäkkiä yhden emokissan ja neljän pennun omistaja. Kaksi viikkoa kului, ja ohjeiden mukaan kävimme uudelleen tsekkauksessa. Jep, vielä viikko. Viikon päästä lasketusta ajasta aloin olla kärsimätön ja kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen kiikutin kissan takaisin lääkärille. Kissa on pallo, totesin. Ne eivät tule ulos.

Kauanko vielä?

Syy kärsimättömyyteeni oli paitsi huolessa kissan terveydestä, myös tiedossa siitä, että pääsemme aloittamaan pitkän paperisodan kissan saamiseksi Eurooppaan vasta pentujen synnyttyä. Silloin saisimme rabies-rokotteen, jonka jälkeen menee vielä kokonaiset neljä kuukautta ennen kuin pystyn siirtämään Sisun. Rokotteen vasta-ainetulokset on lähtetettävä Eurooppaan, sillä EU ei hyväksy Vietnamissa tehtyjä testituloksia.

Pallo se on, eläinlääkäri nauroi, mutta menee vielä viikko ennen kuin pennut syntyvät. Mustin mielin kannoin kissan kotiin. Vielä viikko.

Prosessia nopeuttaakseni kävin kuitenkin Hanoissa siruttamassa Sisun, sillä Hai Phongissa kukaan ei pysty siruttamaan kissaa. Päivä oli pitkä ja raskas. Ostettuani lipun ja odottaessani bussin tuloa meille käytiin sanomassa, ettei kuski ota kissoja kyytiin. Sain myöhemmin tietää kissoja pidettävän huonona enteenä. Jouduimme siis etsimään ja odottamaan vaihtoehtoisen kyydin – onneksi klinikan lääkärit Hanoissa olivat ihania ja asiantuntevia, ja hoitivat Sisua kuin kuningatarta. Oloni helpottui hieman. Sisu otti kuljetuskopassa pötköttelyn lunkisti, mikä myös helpotti oloani. Meillä on syksyllä pitkä lento edessä, ja nyt aloin uskoa, että ehkä selviämme siitä.

 

Odotus päättyy

Toissapäivänä illalla Sisu alkoi näyttää merkkejä, että kohta mennään. Heräsin yöllä jokaiseen maukaisuun, mutta Sisu koetteli kärsivällisyyttäni pitämällä jalkansa tiukasti ristissä ja herättämällä minua vain leikkimään. Aamulla neiti köllötti täysin autuaana lempipaikallaan, ja tuli iloisesti perässäni keittiöön hakemaan aamupalaa. Ei sitten, totesin närkästyneesti, ja lähdin käymään kaupungilla asioilla.

Palasin kotiin parin tunnin päästä aloittaakseni piakkoin työhaastattelun videopuhelun välityksellä. Astuessani sisään, kuulin Sisun maukaisevan äänekkäästi, ja löysin sen pahvilaatikoista kyhäämästäni pesästä – ponnistamasta ensimmäistä poikasta maailmaan. Sydän pamppaillen syöksyin pesemään kädet ja ottamaan kätilön roolin. Ensimmäinen poikanen synty vartin sisään kotiinpaluustani – hengettömänä. Vapisevin käsin poimin pikkuisen käsiini ja yritin saamieni ohjeiden mukaan elvyttää sitä – samoin Sisu omalla tyylillään – mutta meistä kumpikaan ei onnistunut tehtävässä. Silmät kyynelissä pitkän ponnistelun jälkeen luovutin.

Seuraava pentu syntyi juuri videohaastatteluni alkaessa. Koska en keksinyt muutakaan, avasin yhteyden, ja totesin meillä olevan tilanne päällä. Riemu läikähteli sisälläni vastasyntyneen pitäessä pientä ininää katkaistessani napanuoran ja antaessani pennun Sisun hoitoon. Pentu eli. Hiukset pörrössä, riemu kasvoilta säteillen juttelin webbikameraan haastettelijoille, jotka olivat ymmärtäväisiä, yllättyneitä ja iloisia. Pidimme pienen tauon seuraavan poikasen tupsahtaessa maailmaan, ja jatkoimme sitten. Haastattelun aikana huolehdin samalla pennut järjestykseen Sisun kyljelle, putsasin kasvot puhtaiksi, jotta ilma kulkisi, ja katkaisin napanuorat. Haastattelijat totesivat tämän olleen ikimuistoinen haastattelu, ja toivovansa, että nämä olisivat pienintä, mitä haastatteluissa koskaan syntyisi.

 

Suurperhe

Ultrassa oli nähty neljä pentua, joten kun neljäs tuli maailmaan, vinkuen ja käpälillään haroen, huokaisin helpotuksesta. Koko joukko kasassa, kolme täysin terveeltä vaikuttavaa. Nyt kun minulla oli vertailukohta, huomasin ensimmäisen, hengettömänä syntyneen olleen myös paljon pienempi, laihempi ja kehittymättömämpi kuin sisaruksensa. Riepu taisi olla menehtynyt jo kohdussa.

Yllätykset eivät kuitenkaan loppuneet tähän. Sisu rääkäisi jälleen ja – hups heijaa, viides poikanen oli saapunut maailmaan. Virnistellen hoidin poikasen Sisun putsattavaksi, yllätyslapsi. Sisu huolehti vierellään mönkivistä neljästä pikkuisesta niin tomerasti, että meiltä meinasi molemmilta jäädä lähes huomaamatta viimeinen, kuudes pentu, joka pyörähti ulos Sisun edes ähkäisemättä.

Tässä kohtaa laskin koko katraan jo moneen kertaan. Kyllä. Viisi pentua kyljellä, yhteensä kuusi syntynyttä. Minulla on nyt kuusi kissaa. Kuopus oli vieläpä riemastuttavan värinenkin – muuten täysin valkoinen, mutta pää ja häntä ovat tummankirjavat. Saimme siis kaksi bonuslasta. Sisu oli uupunut, ja putsattuaan pikkuiset ja saatuaan ne syömään, se nukahti sikeään uneen. Pelastin yhden pennuista nukkuvan emon selän ja seinän välistä, jonne seikkailija oli jo onnistunut litistymään. Päästyään vapauteen kakara kömpi kuitenkin tarmokkaasti maidolle.

Aamulla laskin vielä uudestaan, ja kyllä, pesässä on viisi pientä häntää ja yksi iso. Kaikki hyvin.