Tassuttelin varovasti ulos ovesta katsellen ympärilleni kuin häkistä vapautettu eläin. Jäin seisomaan ovien eteen ja odotin poliisin hyppäävän jostakin taloa ympäröivän rakennustyömään loukosta ja iskevän minua kuumemittarilla otsaan. Kukaan ei kuitenkaan hyökännyt kimppuuni. Raksatyöntekijät jatkoivat aherrustaan. Olin ulkona.
Kotikaranteenin veltouttava vaikutus
Miten voikin kaksi viikkoa tuntua niin pitkältä ajalta? Järkeni kertoi minun asuvan taas Hai Phongissa, mutta sieluni ei pystynyt sitä ymmärtämään. Palattuamme Hanoista en ollut saanut tilaisuutta kävellä ympäriinsä ja kartoittaa uudelleen tuttuja katuja, vaan minut ja kämppäkaverini työnnettiin suoraan karanteeniin. Kaikeksi onneksi saimme kuitenkin viettää karanteenia sisällä, emmekä joutuneet monen muun tavoin karanteenileirille (leireistä kerroin edellisessä artikkelissani). Luin juuri, että leireiltä on useampi länsimaalainen karannutkin. Heidät kaikki on tosin naarattu takaisin sisään pienen kissa ja hiiri -leikin jälkeen.
Pikkuinen asuntomme alkoi tuntua jo todella ahtaalta, vaikka toisaalta sisälläoloon tottui liiankin hyvin. Päiväjärjestykset ovat iloisesti päin prinkkalaa ja ainoastaan pikkuinen kissani heräilee ennen iltapäivää, sen sijaan yöllä olemme hereillä kaikki. Se on myös kissan lemppariaika mouruta ja syöksähdellä surmanloikkia kaappien päältä. Kun yritän kolmelta aamuyöllä saada pään tyynyyn, Sisu-kissa varmistaa, ettei nyt ihan vielä sentään nukuta. Samoin tekemisen puute aiheuttaa täydellistä saamattomuutta, jo pelkästään parin suomen kielen online-tunnin pitäminen illalla tuntuu suunnattomalta saavutukselta. Te jotka olette puunanneet kotinne karanteenissa lattiasta kattoon – mistä kiskotte virtaa? Haluan saman aamupalan itsellenikin.
Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Vaikka karanteeni on aiheuttanut aivotoiminnan osittaista lamaantumista ja kaikenlaisen motivaation rappeutumista, sain lopultakin maaliin koulutusjohtamisen perusopintoni Jyväskylän yliopistoon. Olen pakertanut niitä töiden ja kaiken kaaoksen ohella, yrittänyt motivoitua, uhkaillut, kiristänyt ja lahjonut itseäni kaikin mahdollisin konstein ja nyt – nyt olen lopultakin valmis. Reippaasti alkuperäisestä aikataulusta myöhässä, ja tästä voin vain kiittää huikean kärsivällistä koulutusjohtamisen koulutuspäällikköä, Anua. Polvistun ja palvistun hänen eteensä kiitollisuudesta myttyrällä.
Vapaus! Ainakin melkein.
Tiukka kahden viikon karanteenini päättyi siis kuitenkin eilen. Halusin heti ensimmäisenä rynnätä kauppaan hakemaan asioita, joita en osaa pyytää muita tuomaan, ja ennen kaikkea jotta saisin kävellä ulkona. Suuntasin paikalliseen supermarkettiin, sillä pikkukaupat ovat usein nykyään todella ahtaasti ihmisiä täynnä ja Hai Phongissa niiden valikoima on melko onneton. Siispä pakollinen kasvomaski naamalle ja menoksi. Odotin rappusille jonkinlaista soittokuntaa, turhaan.
Tiet olivat tupaten täynnä väkeä edelleen, vaikka kaikilla on käsky pysyä kotona täysin välttämättömiä menoja lukuunottamatta. Ei ruuhkaa toki samassa mittakaavassa ollut kuin arkipäivänä ennen koronaa, kun yli kahden miljoonan ihmisen asuttaman kaupungin asukkaat suhasivat töihin, kotiin, kouluun ja kuka minnekin. Mutta väkeä totisesti oli kuitenkin. Supermarketissa alakerran vaatekaupat ja pikaruokaravintolat oli suljettu, niiden ohi vei köysin eristetty käytävä, jolla ihmiset tungeksivat eteenpäin. Turvaväleistä ei tietoakaan. Onneksi minua länsimaalaisena pelätään, olenhan taattu pöpöpesäke, joten ärhäkkä kääntyminen takana tyrkkivää kohti ja kevyt yskäisy takasivat tilaa ympärilleni. Siitäs saivat.
Ovella mitattiin kuume, ja vaikka laite toimii etäältäkin, vanhanpuoleinen vahtimestari tyrkkäsi sen otsaani kiinni. Vihreä valo, äkäinen huitominen eteenpäin. Ja sitten kauppaan.
Kaupassa oli paljon väkeä, perheet olivat ihan koko porukalla liikkeellä ja tungeksivat pitkin käytäviä. Mikään, mitä etsin ei ollut lopussa, enkä nähnyt tyhjiä koloja hyllyissä. Leipään oli laitettu rajoitus kaksi pakettia asiakasta kohden, muuten tarjonta oli sama kuin ennenkin. Kuljin ympäriinsä silmät selällään kuin olisin päässyt DisneyLandiin, en ole koskaan saanut niin paljon iloa säihkyvistä keittiötarvikkeista tai ainakin kolmen jogurttilaadun valikoimasta. Pistin elämän risaiseksi ja hinasin kärryyni oman pääni kokoisen purnukan suklaalevitettä. Jos aikovat saada minut karanteenileirille, niiden on ensin yritettävä saada minut mahtumaan ovesta ulos. Kotirauha taattu.
Matka kotiin kulki hieman tavallisesta poikkeavaa reittiä, sillä terveen papereistani huolimatta (jotka kulkevat minulla aina mukana) yritin välttyä kompastumasta poliisipartioihin. Kaikki kunnia Vietnamin hallitukselle toistaiseksi hyvin toimineista liikkeistä koronan hillitsemiseksi, mutta poliisivoimiin en täällä luota tippaakaan. Siispä isompien teiden sijaan valitsin pienemmät ja pysyttelin mahdollisimman kaukana väkijoukoista.
Kotona korkkasin nallekarkit ja suklaalevitteen. Olipahan urakka, tästä täytyy nyt toipua monta päivää.