Aikani Hai Phongissa päättyi melko onnettomasti menettäessäni kaikki säästämäni palkkarahat varkaille. Tuon tapauksen jälkeen en tuntenut enää oloani mukavaksi kodissani tietäen, että varas voi halutessaan palata huoneeseeni jälkiä jättämättä. Muutto Hanoihin tuli siis enemmän kuin tarpeeseen.
Uutta päin
Aina muuton koittaessa koen kummallista haikeutta edellistä kotiani kohtaan, vaikka siellä olisi asuttu vain ihan vähän aikaa. Pakattuani tavarani (miten ne ovat lisääntyneet, vaikka en ole ostanut mitään?!) matkalaukkuihin, reppuun ja pariin pieneen laatikkoon, kuljeskelin ympäri ”tyhjää” taloa, annan mielikuvitukseni loihtia eteeni tapahtumia joita koimme tuossa paikassa yhdessä monien ihanien tyyppien kanssa. Eihän talo todellisuudessa tyhjä ollut, sillä saimme sen kalustettuna ja sinne jäivät vielä yhden kämppikseni tavarat sekä kaikki mitä edellisiltä asukkailta oli jäänyt, mutta minulle se oli tyhjä. Yläkerta tyhjeni, sillä yksi kämppiksistäni, Brandon, muutti kanssani Hanoihin ja jatkamme edelleen kämppäkavereina. Oma huoneeni oli ensimmäistä kertaa yhdeksään kuukauteen tyhjä. Keräsin yhteisistä tiloistamme pois jäljet minusta. Tuijotin tyhjää rappua aavekuvien meistä juostessa portaissa, jahtaamassa torakoita, halaamassa, riitelemässä. Yksi luku tarinastani Vietnamissa päättyi.
Kotikatua poispäin. Tuntui kuin olisi pitänyt käydä kertomassa lähdöstä joillekin naapureille, sille vanhalle rouvalle joka myy hedelmiä kadullamme, naiselle joka pitää kioskia ja katuravintolaa kadunkulmassa, kivalle tarjoilijalle lähiravintolassa joka aina moikkaa. Lapsille, jotka aina vilkuttavat ja huutavat perään. Mutta kun ei pahus soikoon ole yhteistä kieltä, enkä lähdössä nähnyt heistä ketään. Maan yleisten nokosten aikana maiseman vaihtaminen on varsin äänetön tapa poistua.
Haahuilija
”Koska lakkaat haahuilemasta ja tulet takaisin?”
No niin, kaikki maailmankansalaiset joille näin on sanottu, tassu pystyyn. Minulle on nyt sanottu juuri näin. Koska erosin työstäni, on aika tulla takaisin Suomeen ”oikeisiin töihin”, ilmoitti eräskin läheiseni. Nyt on vain niin, että takaisin tullaan kun hyvältä tuntuu. Elämäni täällä, meidän kaikkien opettajien elämä, on juuri nyt enemmän tai vähemmän haahuilua koulujen ollessa kiinni koronaviruspaniikin takia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin täällä haahuilemassa. Ja vaikka olisinkin, joskus ihminen tarvitsee sellaisenkin vaiheen elämäänsä. Vaiheen, jolloin ei ole ehkä niin tehokas suuren ja mahtavan tulevaisuutensa rakentamisessa, vaan vaiheen, jolloin saa pysähtyä ja kalibroida itsensä uudelleen.
Tätä kalibrointia teen parhaillani, vaikka teenkin töitä samalla. Aiemmin omille ajatuksille ei ollut kunnolla aikaa, tai oikeammin en vaatinut niille aikaa. Nyt vaadin. Ja jos tämän prosessin katkaisee vain koska muut eivät ymmärrä koko prosessista mitään – ei, tärkeintä on, että itse tietää.
Hanoi
Hanoissa meillä on varsinainen kommuuni. Asunnossa on kuusi makuuhuonetta joista neljä on tällä hetkellä käytössä. Minun huoneeni on suuri ja siinä on iso ikkuna ja parvekekin. Ja mikä parasta, ikkunasta ei tarvitse tuijottaa metrin päässä olevaa seuraavan talon seinää, vaan näen ulos, voin katsella muita taloja ja niiden kattoja ja parvekkeita (asun neljännessä kerroksessa). Aamulla on ihanaa avata verhot ja antaa luonnonvalon tulvia sisään. Haaveilen hankkivani huoneeseen pari kasviakin – edellisessä huoneessa ikkunaverhoja ei oikeastaan voinut pitää auki, joten paikka oli kasveille liian pimeä. Kattoterassilla (kyllä!) on oikea viidakko, josta huolehtiminen on minun vastuullani. Kääk! Täytyy alkaa kysellä Facebookin kasviryhmissä, miten saisin ne poloiset takaisin elävien kirjoihin.
Aivan lähellä on Hanoin suurin järvi, jonka rannassa kävimme kävelemässä Brandonin kanssa tänä aamuna. Aurinko paistoi ja lämmintä oli noin 25 astetta. Ostin jäätelön ja katselimme onkijoita. Ohitsemme kulkevien länsimaalaisten määrä tuntui häkellyttävältä verrattuna Hai Phongiin, jossa toisinaan en nähnyt oman työporukkani ulkopuolella länsimaalaisia viikkoihin.
Minulla on hyvä tunne. En tiedä, mihin seuraavat kuukaudet minut vievät, enkä asialle mitään painetta asetakaan. Nyt olen tässä, ja tässä on hyvä.