Sain eilen kuulla, että nyt on sitten kevät. Ihan todella. Talvi meni jo.
Siis mitä? Yhden viikon oli kylmä, siis alle 20 astetta. Itse asiassa aamuisin oli niin kylmä, että koska nämä huikeat arkkitehtuurin taidonnäytteet, joita myös taloiksi kutsutaan, ovat kylmällä sisältä kylmempiä kuin ulkoilma, heräsimme nenät jäässä. Tajusin ilmastointilaitteeni pukkaavan tarvittaessa myös lämmintä ilmaa, mutta laite alkoi haista niin pahalle, että heitin lämmittämästä. Ville ja Tiia kipittivät kauppaan ostamaan lisää peittoja, nukuimme kaikki kahden peiton alla, yritin kerätä voimia mennäkseni kauppaan ostamaan talvitakin.
Ja sitten se perhana meni ohi. Yhtään liioittelematta olin viluinen viikon ajan.
Toki joulukuun ajan on saanut käyttää pitkähihaista paitaa tai takkia, ei tämä mitään hellettä ole ollut (paria päivää lukuunottamatta), mutta aika vähällä silti selvittiin. Nyt ulkona on 26°C lämmintä ja aurinko paistaa. Kukat ovat alkaneet kukkia raivokkaasti ja jopa vietnamilaisista osa on riisunut toppatakkinsa.
Ilmastoahdistus
Tilanne ei ole täälläkään ollut aina tällainen. Paikallisten mukaan talvea enää hädin tuskin huomaa, kun menneinä vuosina lämpötila laski keskitalvella reippaasti. Muuttuva ilmastomme näkyy niin täällä, lumettomassa Etelä-Suomessa kuin palavassa Australiassakin. Australiassa, jonka uutiset ovat saaneet minut tuntemaan järkyttävää avuttomuutta. Tutkin jo, mitä voisin tehdä vapaaehtoisena paikanpäällä, palosammutuksessa kun olisin vain tiellä. Varmasti löytäisin paikkani joko tukemassa eläinten pelastusta tai auttamassa kodittomiksi jääneitä ihmisiä. Pitkäksi ajaksi lähteminen ei kuitenkaan juuri nyt ole vaihtoehto ja lyhyt keikka aiheuttaisi lähinnä vaivaa muille ihmisille kohteessa heidän ohjatessaan minua.
Jahas, mitäs sitten tehdään. Julkkikset ovat lahjoittaneet miljoonia pelastustoimiin, se on upeaa. Minulta ei irtoa miljoonaa kun minulla ei ole kuin se miljoonan aluksikin kutsuttu poloinen penni. Mutta jospa siitä pennistäkin saisi lohkaistua vähän tukemaan sitä työtä, jota ihmisten ja ekosysteemin pelastamiseksi Australiassa tehdään.
Täällä Pohjois-Vietnamissa on ilmanlaatu ollut viime aikoina järkyttävän huono. Sakea ilma tosiaan näkyy, kaikki peittyy harmaaseen sumuun. Hanoissa hädin tuskin näkee pahimpina päivinä eteensä. Tuntuu epätoivoiselta yrittää tapella pienin keinoin ympäristön puolesta kun kaikki hukkuu myrkkyyn. Ja puhumme todella myrkystä; ilmanlaatuindeksi huitelee välillä siinä 170-185 kieppeillä. 170 on erittäin epäterveellinen, 185 vaarallinen. Noina päivinä tekee jokainen hengenveto pahaa ja olen taas saanut nauttia saasteiden aiheuttamasta yskästä. Miten tästä selviäisi ilmastoahdistumatta? Ei oikeastaan voi enää puhua edes ahdistuksesta, lamaannus on parempi sana.
Sakea tulevaisuus
Mietin tulevia vuosia. Emme tarvitse kuin pienen nousun keskilämpötilaan ja monet paikat maailmassa muuttuvat sietämättömiksi asua. Ihmiset alkavat hakeutua sinne missä voivat elää. Heitä ei haluta ottaa vastaan. Meidän suomalaisten ihmeellinen passi päästää meidät lähes minne tahansa maailmassa ilman suurempia kysymyksiä. Muualla asia ei niin ole. Esimerkiksi vietnamilaiset eivät todellakaan noin vain reissailekaan pitkin maailmaa. Vaan sitten kun tilanne sen vaatii, ihmiset eivät enää passeistaan välitä. Meillä vapaasti liikkuvilla ei mielikuvitus tämän kuvittelemiseen riitäkään.
Auttavatko pienet teot? Eivät tarpeeksi. Kehittyvien maiden päästöt ovat järkyttäviä, eikä näiden maiden kulutuksen voida realistisesti odottaa muuttuvan. Uhraus olisi liian suuri kun lopulta aletaan saavuttaa asioita, jotka meille ovat arkea, kehittyvissä maissa luksusta. Toki jos me kaikki vain heitämme hanskat tiskiin, voimme heittää myös hyvästit tälle maapallolle hyvin nopeasti.
Tuijotan ikkunasta aurinkoista tammikuista katua, hellesäätä. Tuijotan taivasta, jossa leijuu myrkkyä.