Unnaleks

Pinnanpidennyskoulutus. Oikea kaikkien haasteiden äiti. Sitä elämä täällä minun hermoilleni todellisuudessa on.

 

Mikä on kun ei hermot riitä?

Minulla on oikeasti arjessa tosi pitkä pinna. Lasten, eli oppilaideni, kanssa se ei todellisuudessa katkea koskaan oikeasti, vaikka joskus esitän että nyt olen vihainen. En kuitenkaan ole. Jos kuppi menee oikeasti nurin, peli on menetetty, kontrolli on hävinnyt. Ihmiset käyttäytyvät suuttuessaan tosi typerästi. Muissa oloissa, aikuisten kanssa, saatan kyllä olla toisinaan äreä tai hapan jos asiat nyt vain koko ajan räpsähtelevät silmille tai joku ottaa hermoon, mutta suutun tosi harvoin. Vaan sitten kun suutun, suutun kyllä kunnolla, lyhyesti mutta tulisesti.

Vietnamissa tuntuu välillä, että eteen heitetään niin monta miinaa mihin kompastua, että siitä on lehmänhermoisimmankin mahdotonta selvitä turhautumatta. Kielimuuri on iso, kulttuurierot ovat isoja ja asiat kerta kaikkiaan uskomattoman monimutkaisia ja arvaamattomia. Koskaan ei voi tietää, miten asiat lopulta etenevät.

Työkaverini Ville ja minä olemme meistä suomalaisista asuneet täällä pisimpään, parin päivän päästä Suomesta poistumisestamme on kulunut tasan puoli vuotta. Nauramme nykyisin jo usein välillä kolkosti, välillä makeasti sille, miten kaikki sotkut otetaan nykyään vastaan ilman mitään ihmettelyä. Asiakirja ei mennyt läpi? Jaha. Oppitunti on peruttu / siirretty / oppilaat kadoksissa / sähkökatkos / oppilaat ovatkin ihan toiset kuin oli sovittu / materiaalit hävinneet? Vai niin. Ovesta ei pääse ulos kun moottori ei toimi? No ei sitten mennä. Kenellehän soitettais, että täällä sitä ollaan, ei kannata odottaa.

 

Kerronko mihin se parkkilappu… ei kun siis kiitos.

Joskus kuitenkin kamelin selkä on aika lähellä katkeamista. Tässä eräänä aamuna lähdin töihin samaan aikaan kuin ennenkin, mutta tiellä oli järkyttävä ruuhka. Katselin synkkänä valojen vaihtumista kolmatta kertaa vihreäksi minun edelleen jonotellessa risteyksestä kymmenien metrien päässä, liu’uttaen mopoani aina metrin-pari eteenpäin tilaisuuden tullen. Kas, kun kaupungin kaikki tiet päätettiin uusia yhtä aikaa. Hieno juttu! Kohta ne on taas revitty auki jonkun muun asian takia.

Koululle päästessäni portit olivat kiinni. Portissa oli kyltti, vietnamiksi. Nyt jo vähän hädissäni vilkuilin ympärilleni ja ajoin pienen matkan päähän, missä ihmiset jättivät moponsa tienvarteen mennessään kahville. Yritin huomaamattomasti jättää pyörän ja liueta paikalta, mutta ei. Kahvilaa pitävä mies alkoi vihaisesti huitoa minua toisesta portista sisään ja viittoi ottamaan pyörän mukaan. Tik-tik-tik kuului päässäni. Yritin ajaa portista sisään, kun toinen mies rähjää menemään toisesta portista. Ja se toinen siitä toisesta. Tiktiktiktiktik. Kiristin hampaitani ja ajoin päättäväisesti yhdestä portista sisään.

Päädyin koulun laidalle, missä oli mopovahti, joka nyreänä antoi minun jättää pyöräni siihen. Huudettuaan ensin minut takaisin ottamaan parkkilapun, joka minun tässä vaiheessa teki jo mieli repiä tuhannen silpuksi, heittää ilmaan, juosta silppusateen alla ympyrää ja huutaa. Mutta tulin kiltisti takaisin hakemaan lapun, ja juoksin luokkaan, minuuttia ennen tunnin alkua.

”Netti ei tänään toimi”, ilmoittaa opetusavustajani. Tuijotan häntä ilmeettömänä. Sinne menivät sitten laulut ja videot siitä tuntisuunnitelmasta. Vedän syvään henkeä, tuijotan hetken seinää ja mietin millä korvaan nuo aktiviteetit.

Palatessani lounastauolta parkkivahti ei enää päästä minua parkkipaikalle, vaan alkaa huutaa vihaisesti hänkin. Mikä siinä onkin, että on huudettava, kun yhteistä kieltä ei ole. Olisi mennyt varmaan perille toisinkin. Minut hätyytetään ulos parkkipaikalta, nyt soitan jo pienessä paniikissa Villelle kysyäkseni mihin pyörän voi jättää, olen nimittäin sen kanssa täysin jumissa.

Taivaan kiitos pääsin lopulta parkkikselle, johon koulun tuttu parkkivahti oli siirretty vahtimaan pyöriä. Mieleni teki pussata miesparkaa otsaan, mutta onneksi en tehnyt sitä. Kännykkä pilputtaa, päivän aikana on aikatauluihin tullut kolme eri toimenpiteitä vaativaa muutosta. Unohdin takkini kotiin, palelee. Taas hengitys syvään, kyllä tästä selvitään. Taputan itseäni olkapäälle, sillä lailla. Selvittiin vain verisuonten katkeamisella, pelihousutkin ovat vielä ihan ehjät saumojen nitisemisestä huolimatta.

Illalla menen flunssasta huolimatta treeniin, sillä tilanne vaatii lyömistä ja potkimista. Luvallisesti.