Odotin matkaa Souliin häntä heiluen ja korvat pystyssä. En ole ennen käynyt Etelä-Koreassa, ja vaikka olenkin saanut paikasta positiivisen ja kiinnostavan kuvan kuulemani perusteella, en oikein osannut odottaa ennakolta mitään tiettyä. Lähinnä odotukseni kohdistuivat pieneen taukoon töistä ja uuteen seikkailuun, oli seikkailu sitten millainen tahansa.
Pieni pako arjesta suureen kaupunkiin
Kuten Bangkokiin kolme kuukautta sitten, matkustimme työkaverini Villen kanssa Souliin yhdessä työn puitteissa. Souliin pääsee lentämään kotikaupungistamme Hai Phongista suoraan yölentona, mikä lisäsi varsin merkittävästi perillä käytettävää aikaamme. Astuessamme aamukahdeksalta lentokentän ovista olimme siis hereillä ja valmiita valloittamaan kaupungin – tai jos emme olleetkaan hereillä, päälle vyöryvä neljän asteen kirpeä talvisää herätti matkaajat lopullisesti.
Matka keskustaan lentokentältä kestää lähes puolitoista tuntia! Emme raaskineet käyttää suuria summia taksimatkaan, ja ilahduimme shuttle busista, johon lipun sai ostettua kätevästi automaatista neljätoista yrityksen ja jälkeen sormet kohmeessa, hengitys höyryten kirosanojen vyöryessä raikkaaseen aamuaurinkoon laitteen heittäessä takaisin alkuun aina onnettoman ostajan miettiessä neljäsosaminuutin. Onnistuimme kuitenkin ja kuukahdimme tästä koettelemuksesta nääntyneinä molemmat bussin takapenkille syvään uneen heräten vasta ensimmäisellä hotellipysäkillä.
Soul on valtavan suuri, 25,5 miljoonan ihmisen kaupunki, joka saa oman kahden miljoonan asukkaan kaupunkimme Vietnamissa näyttämään kärpäsenkakalta. Kaupunkiin voi toki sukeltaa suinpäin ja lähteä vain katsomaan mitä tulee vastaan, mutta me totesimme lyhyen matka-ajan takia teknisesti parhaaksi ratkaisuksi ottaa aina tietyn, ennalta selvitetyn, kiinnostavan kohteen, pyrkiä sinne ja tutkia sitten kyseisen paikan lähialue. Paino tässä kohtaa on kuitenkin sanalla pyrkiä.
Miksi ovet ei aukene meille?
Kas, meillä oli todella hyviä suunnitelmia matkalle. Olin lukenut, että iltaisin on mukavaa kulkea Cheonggyecheonin alueella, virran äärellä, joka kulkee läpi Soulin keskustan. Siellä pitäisi olla musiikkia ja ihmisiä ja ravintoloita ja muuta iloista elämää. Virta on kuitenkin noin 11 kilometriä pitkä, ja näistä kilometreistä muutaman taitettuamme totesimme lopulta hävinneemme taistelun löydettyämme ainoastaan muuttolintujen suojelualueen. Emme siis löytäneet pelipaikoille, tai sitten pelaajat olivat paossa kylmää! Illan pimetessä löysimme metrolta kuitenkin paikallisen nuoren naisen, joka neuvoi nälkäiset kulkijat elämää säkenöivälle Itaewonin alueelle, jossa kaivauduimme kellaripubiin syömään epäterveellistä ruokaa ja kuuntelemaan vanhaa hip hop-musiikkia.
Toisena päivänä satoi koko armaan päivän, vaisusti, mutta hellittämättä. Sateenvarjottomina ja liian köykäisissä vaatteissa (ei meillä ole talvivaatteita Vietnamissa) etenkin minä onneton kastuin nopeasti ja palelin niin että hampaiden kalina olisi herättänyt kuolleetkin. Matkustimme metrolla ikuisuuden toiselle puolen kaupunkia löytääksemme hervottomalta kuulostavan kahvilan, josta olin lukenut: kahvilaa pitävät nuoret lääkärimiehet, joiden praktiikka ja kissat ovat iloisessa sekamelskassa kahvila-asiakkaiden kanssa. Vaan vaikka kuinka yritin tehdä Viistokuja-temppuja (tämä viittaus aukeaa muille kaltaisilleni Potter-nörteille), kahvila ei loputtomien yritystenkään jälkeen ilmestynyt siihen, mihin kaikki kartat ohjasivat.
Mitä siis voi tehdä kun sataa? Pienen suostuttelun jälkeen sain Villen lähtemään kanssani Seoul Museum of Artsiin, joka kuulosti kuvauksissa kiinnostavalta. Lisäksi siellä olisi kuivaa. Päästyämme perille saimme kuitenkin kuulla museon olevan suljettu korjausten takia. Ja taas olimme tyhjän päällä. Epäonnemme oli kuitenkin mittakaavassaan jo koomista, ja kun googlettaessani museon nettiyhteydellä mitä Soulissa voi tehdä sateella ja sain ensimmäiseksi vaihtoehdoksi metrolla ajelun, nauroin niin että kyyneleet valuivat pitkin kasvojani.
Possuja ja pesukarhuja
Soulissa on uskomaton määrä pieniä, eriskummallisia kahviloita ja ruokapaikkoja, joita löytyisi uusia ja jännittäviä varmasti vielä vuosien kaupungissa asumisen jälkeenkin. Jo niiden katseleminen katuja kävellessä on hupaisaa, kahvilat saattavat olla puoliksi ompelimoita tai täynnä patoja ja pannuja, joskus sisälle mahtuu vain kolme pientä pöytäkuntaa. Me löysimme kuitenkin ehkä yhden kaikista herttaisimmista ja erikoisimmista – Blind Alley Raccoon Cafén.
Se oli uskomaton paikka. Sisään tullessa maksetaan pääsymaksu, jolla saa alennusta kahvilatuotteista. Kädet desinfioidaan. Henkilökunta varoittaa heti nostamaan laukun pöydälle, etteivät possut syö laukkuja.
Aivan. Ymmärsit oikein. Tosin possu on ehkä hieman laiha kuvaus kahdesta muhkeasta siasta, jotka corgi-koiran kanssa kopsuttelevat pitkin kahvilaa, välillä käyden pötkölleen peitteilleen. Ja ne tosiaan maistavat laukkuja. Paikan omistajarouva purjehtii sisään pesukarhu olkapäillään, siis ihan oikea pesukarhu! Pyysin saada ottaa kuvan ja kääntäessäni selkäni pesukarhu kiipesi jo tiitterästi rouvan harteilta omilleni. Säikähdin otuksen painoa, mutta oli se mieletön kaveri!
Lisää pesukarhuja löytyi niiden omasta leikkihuoneesta, johon pääsi kahvilan työntekijän kanssa käymään. Possut kolistelivat närkästyneinä ovella kunnes nekin pääsivät sisään, pesukarhut tykkäsivät myös sukia koiraa. Pesureille annettiin herkkuja, joista ne hyvin laatutietoisesti osasivat kerätä parhaimmat eväät terveysraksujen seasta. Pesukarhut ottivat herkkunsa hyvin hellästi pienillä sormillaan ja kurkistivat myös farkkujeni taskuun nähdäkseen herkkujen lähteen. Pesukarhuja eivät turistit saa nostaa, vaan ne saavat kulkea omilla ehdoillaan, tulla luokse tai olla tulematta. Ne kuitenkin mielellään tulevat luokse ja leikkivät hoitajiensa kanssa. Olin seitsemännessä taivaassa saadessani touhuta näiden (painostaan huolimatta) ketterien ja älykkäiden eläinten kanssa.
Tankattuamme loistavaa pubiruokaa kävimme vielä mutkan Lotte-tavaratalossa, jonne pääsi suoraan metrolla ja joka sai Helsingin Redi-kauppakeskuksen tuntumaan hyvinkin selkeärakenteiselta. Ville etsiytyi mukaviin miesparkkeihin minun kiertäessäni osastot läpi, tosin laihoin ostoksin.
Kaksi päivää Soulissa oli armottoman vähän, mutta saimme kuitenkin nuuhkaisun hieman erilaisen suurkaupungin elämästä. Verrattuna moniin muihin metropoleihin, Soulissa on vielä paikallinen tunnelma. Olo, että tätä ei ole tehty turisteille.
Ps.
Facebook-sivulta löytyy video Villestä pesukarhu selässään!
Kiva, että kurjasta säästä huolimatta teillä tuntui olleen mukava reissu! Olen siis tuo edelliseen postaukseen kommentoinut Soulissa asuva lukija, enkä huomannut kommenttiasi tarpeeksi ajoissa antaakseni mitään vinkkejä. 🙁 Esimerkiksi tuonne Itaewoniin en olisi teitä lähettänyt, kun se on kuitenkin ulkomaalaisalue ja noin lyhyellä reissulla olisi kiva tietysti nähdä paikallisten menoa ja kulttuuria. Cheonggyecheonista turistille näkemisen arvoinen on oikeastaan vain se Jongnossa sijaitseva vilkkaampi pätkä, mutta näin kylmempään aikaan sekin voi olla aika kuollut. Soul on kuitenkin niin suuri ja monipuolinen kaupunki, että täältä löytyy kyllä jokaiselle jotain nähtävää!
Hyvin onnistui reissu näinkin 😉 Itaewon oli meille siihen kohtaan oikein sopiva paikka, oltiin nälkäisiä, oli myöhä ja ei haluttu enää yhtään arpoa. Ja ainakin se pubi missä me olimme oli täynnä vain paikallisia, joten hyvin kävi! Kadulla toki oli paljon myös länkkäreitä. Onneksi ehdittiin nähdä myös paikallista kulttuuria ja en kyllä pitäisi yhtään mahdottomana että Souliin vielä joskus palaisin!
Olitte tosi reippaita sateisesta ilmasta huolimatta ja näin taas monta kokemusta rikkaampana.
Kiitos valaisevista kuvista.
Hei Laila! Ihan totta, säätä pelkäämällä jää moni hieno juttu kokematta!
Jotenkin yllättää, että suomalaisina ihmisinä olette noin pihalla, että menette tukemaan eläinrääkkäystä.
Moi Manna!
Mietin itsekin tuota pesukarhujen hyvinvointia siellä paljon. Kyseessä on kuitenkin veteen piirretty viiva. Mitenkäs kissa- tai koirakahviloiden laita? Entä kanikahvilat? Ovat perinteisempiä lemmikkejä, mutta ihan samalla tavalla niitäkin lääpitään.
Pesukarhu ei tosiaan ole ihan tavallinen otus tuollaiseen kahvilaan. En tiedä miten pitäisi rajata, mikä eläin on lemmikki ja mikä ei, mutta onhan meillä lemmikkikäärmeitä, -kilpikonnia, -kaloja, -kaneja, -lintuja… jotka kaikki ihan tyytyväisinä eläisivät myös vapaudessa. Minkä eläimen pito on väärin?
Sitten tullaan kotieläinpuistoihin, poniajeluihin… ovatko ne kaikki väärin? Jonkun mielestä kyllä, toisen mielestä ei.
Paikan siat saivat kulkea ihan vapaasti missä halusivat. Pesukarhuilla oli oma leikkihuone, johon turisti pääsi vain ohjattuna. Pesukarhuja ei saanut koskea väkisin eikä niitä saanut nostaa, vaan pesukarhut kulkivat oman päänsä mukaan. Välillä ne kiipeilivät telineissään kaukana ulottumattomissamme, eikä siinä mitään. Pesukarhujen hoitajat hellivät ja leikittivät niitä. Koko totuutta emme tietenkään näe, mutta emme sitä näe kenenkään lemmikinomistajan elämästä.
Siispä tulin tämän ajatusketjuni jälkeen siihen tulokseen, että voin käydä katsomassa näitä pesukarhuja ihan hyvillä mielin. Jos jollakin on tarkempaa tietoa niiden hyvinvoinnista, kuulen siitä mielelläni.