Unnaleks

Kyyniselle ihmiselle puhuminen on kuin kastelisi kuollutta oksaa, tapaa eräs läheiseni sanoa. Kuivan ja sarkastisen huumorin ystävänä minulla onkin täysi työ pitää itseäni ohjaksista kiinni, etteivät huumorinkukkaseni nuupsahtaisi yleiseksi kyynistymiseksi. Tätä varjellakseni pyrin huomaamaan nurjaan menevät ajatukseni ja kääntämään ne ympäri – miksi ajattelin tuolla tavoin? Mitä tuokin auttoi? Onneksi kirkassilmäinen rakkauteni elämään ja maailmaan pitää minut kuitenkin yleensä reippaasti positiivisuuden puolella.

 

luottamus kukkii

Yksi asia, jota täytyy pitää tiukasti silmällä, on luottamus ihmisiin. Se voi olla kaksiteräinen miekka, sillä toisinaan se luottamus ottaa niin pahasti turpiin, että kivistys kestää monta viikkoa. Ehdottomasti enimmäkseen se kuitenkin kannattaa, ja järjen käyttö on aina sallittua. Luottaminen hyppäämällä ventovieraan tarjoamaan kyytiin keskellä yötä laitakaupungilla on aivan eri asia kuin luottaa siihen, että joku todella vilpittömästi haluaa auttaa painavan kantamuksen kanssa. On riski, että tyyppi juoksee saaliinsa kanssa karkuun. Sen riskin ottaminen pitää kuitenkin sydämen paikallaan.

Matkustellessa minun kaltaiseni hyvää uskova höppänä on ehkä usein liiankin helppo kohde. Esimerkiksi kerran Istanbulissa edellämme kulkevalta kengänkiillottajalta putosi kantamuksestaan harja ja mies ei sitä huomannut, jatkoi vain matkaansa. Olin syöksymässä harjan luo tarkoituksenani kipittää se miehelle, mutta matkakumppanini kielsi terävästi minua menemästä ja käski jatkaa kävelyä. Hämilläni jatkoinkin, ja huomasin miehen hetken päästä pysähtyvän katsomaan taakseen ja palaavan hakemaan harjansa. Kyseessä oli temppu, jota juuri paikalliset kyseisen ammatin harjoittajat harrastavat saadakseen kiltin turistin luokseen. Onneksi seuralaiseni oli lukenut asiasta etukäteen. Ja näitä tarinoitahan riittäisi, missä minua on joko yritetty viedä tai viety kuin pässiä narussa.

 

apua tulossa!

Täällä Vietnamissa saan hävetä kasvattamaani epäluuloisuuden panssaria. Miten monta kertaa olenkaan saanut apua ja odottanut silmät sirrillään, mitä vastapuoli tästä tahtoo palkakseen. Ei mitään! Ja miten monta kertaa olen kieltäytynyt tarjotusta avusta vain sen saman epäluulon takia.

Täällä vielä varsin viattomassa Pohjois-Vietnamissa (pitäkäämme Hanoissa kuitenkin oma turistiluokituksensa asian suhteen) voi nimittäin luottaa siihen, että apua saat, silloinkin kun et sitä tippaakaan kaipaisi. Naapurini yrittivät aikansa raahata skootterini asuntoomme sisälle ja sieltä ulos aina nähdessään minun olevan siinä puuhassa, vaikka kuinka yritin estää ja kieltää ja vakuuttaa, että minun on opittava tekemään tämä itse (skootteri on laitettava yöksi olohuoneeseen etteivät varkaat pääse sitä viemään). Vietnamilaiset tuttavani melkein tunkevat lääkkeet kurkustani alas jos sairastun, ja jos vaikka minkä isoäidin poppakonstia tarjotaan oikealta ja vasemmalta. Minkäänlaista luottamusta omaan selviytymiseeni ei ole.

Toisaalta se on hyväkin. Minun on vaikeaa heittäytyä prinsessaksi ja olla pelastettavana totuttuani tekemään itse. Toisinaan kuitenkin on ihan terveellistä, että parkkipatet tulevat kiireen vilkkaa auttamaan kun yritän irrottaa skootteriani parkkeerattujen pyörien rivistöstä, olenhan jo kertaalleen onnistunut aiheuttamaan varsin massiivisen kaaoksen. Polkiessani skootteriani käyntiin jo toista kertaa samalle päivälle unohdettuani pyörään virrat päälle ja tyhjennettyä tällä älyttömyydelläni Sissin akun, huokaisi kämppikseni Eve dramaattisesti ”Voi kunpa joku mies näkisi ja tulisi auttamaan!”. Mulkaisin Eveä pää hiessä ja kirosanat mielessäni sinkoillen sähähdin ettei tässä nyt mitään miehiä tarvita. Ja eikö vain kukkakaupan ovesta kiidä nuorukainen avuksi polkaisemaan pyöräni käyntiin, vaikka ihan periaatteesta yritin vakuuttaa, että on tämä ennenkin onnistunut.

 

pussi päähän

Tällä viikolla olin opettamassa eräällä koululla, kun juuri kotiinlähtöni aikaan puhkesi raju ukkonen ja vettä tuli kuin saavista kaataen (video kohteesta löytyy Facebook-sivultani). Koska minulla ei ollut kiire, jäin katoksen alle odottelemaan että pahin kuuro menisi ohi. Koko tuon odotteluaikani sain vakuutella ihmisiä vakuuttelemasta päästyäni, etten tarvitse apua enkä kyytiä, en sateenvarjoa enkä sadetakkia enkä mitään muutakaan. En halua ajaa kaatosateessa, joten odotan. Lopulta paikalle tuli ovimestari, joka ei puhu sanaakaan englantia. Hänellä oli päässään sadetta vastaan muovipussi. Mies rupatteli hetken niitä näitä vietnamiksi, huitoi kohti parkkipaikkaa ja ehkä kysyi menenkö pyörällä kotiin. Hymyilin, nyökyttelin ja vastailin tapani mukaan suomeksi. Mies jatkoi matkaansa huidottuani ystävällisesti, että ei tässä mitään.

Hetken kuluttua sama mies menee uudelleen ohi, tällä kertaa taiteilee muovipussista hatun jonka asettelee päähäni ja alkaa taluttaa minua kaikista matalimmasta kohdasta joeksi muuttuneen tien yli. Vilkuttaa ja hymyilee perään, nyt hän pelasti tuon ulkomaalais-raukan, joka ei uskaltanut lähteä sateeseen. Näin minut sitten työnnettiin liikkeelle, onneksi sade oli jo laantunut tihutteluksi. Muovipussipäähine piti mukavasti päänkin kuivana märän kypärän alla. Vogueen sen kanssa ei liene asiaa. Kaipaisiko Me Naiset hattumallia?