”Pakkasyö on, ja leiskuen
Pohja loimuja viskoo.
Kansa kartanon hiljaisen
Yösydän untaan kiskoo.”
(San. Viktor Rydberg, suom. Valter Juva)
Sieltä se hiipi, syyshaikeus. Ei pitäisi seurata ollenkaan Facebookia, tunnelmakuvat pimenevistä illoista, kynttilöistä ja valoista, nuotioista, revontulista ja jopa jäätyneistä auton ikkunoista saavat mielialani nyrjähtämään synkeäksi.
Moni lähtee lämpimään nimenomaan pakoon pimää ja pakkasta. Moni puolestaan masentuu Suomessa syksyn koittaessa, pimeyden vallatessa alaa, sateiden piiskatessa ja renkaanvaihdon koittaessa. Kesä on ohi ja lehdet putoavat puusta, seuraavan kerran on lämmin vasta yli puolen vuoden päästä, talvitakki esiin.
En minä. Minä olen neljän vuodenajan ihminen. Kun edellinen sesonki loppuu, otan innoissani uuden vastaan. Lapin tyttönä rakastan ruska-aikaa, kirpeitä pakkasaamuja, väriloistoa, järven yllä huokuvaa huurretta joka lupailee jäätä. Keski-Suomessa asuessani tunsin suorastaan fyysistä kipua katsellessani kuvia tuntureista ruskaloistossa ja ensimmäisistä revontulista pimeällä taivaalla. Olen ulkovalonarkkari, jonka kuistilla valot saavat loistaa lähes kesään asti, juuri niin kauan, kuin vielä on hämärää iltaisin. Ensilumi saa minut syöksymään pihalle nuuskimaan kylmenevää ilmaa ja tanssahtelemaan vähän, sytytän kynttilöitä ja – voi, mikä ällöttävä pehmeyssana – kotoilen. Neuloisin villasukkia jos minulla olisi minkäänlaista kompetenssia käsitöihin.
Usein kuulee puhuttavan siitä, miten pimeä Suomen talvi on. No ei kyllä ole! En ole viettänyt juurikaan talvea eteläisessä Suomessa, arvelisin, että siellä ehkä onkin. Lumi kun tekee ihmeitä. Pohjoisessa lumi luo aina omaa valoaan maisemaan, eikä pimeys tunnu läheskään niin pimeältä. Kaamos on mielentila, silloin on aika olla kotona lämpöisessä ja ulkona taas nauttia talven kauneudesta. Koiranomistajana on osattava nauttia ulkoilusta silloinkin, kun pakkasta on reippaasti. Välihousua jalkaan vaan, niin ei pääse pyrstö paleltumaan. Etelä-Suomi saa vuodenaikapisteitä siitä, että kun pohjoisessa vielä lapioidaan keväällä lunta pihasta, siellä jo krookukset kukkivat ja rannan jäätelökioskille on jono.
No, nyt sitä sitten ollaan Vietnamissa. Miten täällä syksy näkyy? Ei ehkä ole niin karsean kuuma aina. Nyt on kyllä ollut todella aurinkoista monta viikkoa. Pitäisi kuulemma sataa enemmän, mutta höpsistä, vettä on tullut tosi vähän. Oikein mistään ei näe vuodenajan vaihtuneen. Auringonpalvojan taivas, vuodenaikaihmisen painajainen.
Miten sitten hoidan tätä hiipivää syyssynkkyyttäni? Annan sille välillä oikein vallan, vellon synkissä ajatuksissa, ajattelen kuuraa kotipihan pudonneissa lehdissä Suomessa, soitan ensimmäiset joululaulut, selaan Facebookin jouluryhmäläisten innostuneet päivitykset ja kidun. Kun on antanut koti-ikävän oikein kunnolla huuhtoa ylitse, osaa taas olla iso tyttö ja nauttia siitä kaikesta, mitä ympärillä on.
En mene jouluksi kotiin, sillä meillä on vapaata vain joulupäivänä, täällä kun ei joulua vietetä. Kriisin paikka. Jos ei vielä tullut selväksi, olen paitsi vuodenaika- myös jouluihminen. Onneksi kiinalaisen uuden vuoden aikaan tammikuussa täällä on iso juhla, jonka takia kaikilla on useampi päivä vapaata. Vertailin jo lentolippujen hintoja ja kysyin perheeltäni, voitaisiinko pitää ihan pieni joulu silloin, vähän myöhässä. Äiti innostui ja lupasi että kuusikin haetaan. Nyt on sitten mitä odottaa.
Ps. Unnaleksin Facebook-sivulla on arvonnassa hieno vietnamilainen peliväline, käy kurkkaamassa ja osallistumassa!