Ensimmäinen matkani koskaan ilman toisen ihmisen tukea ja turvaa. Ilman kolhuja, niin henkisiä kuin fyysisiäkin, ei selvitty, mutta takaisin palasi tyttö reppu kevyempänä eväistä ja painavampana kokemuksista.
Vaikka olen reissannut pitkin maailmaa paljonkin, olen aina jakanut matkani toisten ihmisten kanssa. Yhdessä matkustaminen tuntuu turvalliselta ja mukavalta, etenkin, jos matkaseura on omaan sykkeeseen sopivaa. En voisi kuvitellakaan matkustavani esimerkiksi sellaisen kaverin kanssa, joka vaatisi minua makaamaan kanssaan päivät hotellin altaalla – siinä tulisi vain paha mieli kaikille. Nyt olin kuitenkin menossa yksin – kaikkien työkavereideni suureksi järkytykseksi – ja olin innoissani ja jännittynyt. Sapa oli ollut käyntilistallani jo ennen Suomesta muuttoani lukiessani sen upeista maisemista ja vaellusreiteistä, juuri niistä asioista jotka saavat minun häntäni heilumaan vimmatusti.
sleeper bus
Vietnamilainen ystäväni oli auttanut minua ostamaan matkaliput yöbussiin ja varaamaan hotellihuoneen yhdeksi yöksi Sapan keskustasta. Sapasta on saatavilla myös ”home stay” -majoitusta, osa on oikeasti ihmisten kotona, osa taas eräänlaisia Bed and Breakfast -tyyppisiä majoituskomplekseja. Sapaan voi hyvin mennä varaamatta ennakkoon majoitusta, jo bussiasemalta varmasti joku bongaa reissaajan mukaansa ja majoitusta tarjotaan vähän väliä. Lähdön piti olla klo 20, mutta ystäväni laittoi illalla viestin, että rankan sateen takia kuski haluaa lähteä jo 19.30. Tuli hieman hoppu oppituntini päättyessä 19.00 ja minun sännätessäni kotiin kiskomaan pikavauhdilla kamat kasaan samalla kun survoin hätäpäissäni jääkaapista ongittua tähteeksi jäänyttä pitsaa naamaan.
Bussissa en ehtinyt edes tajuta missä olin, kun kuski oli käskenyt minun ottaa vauhdilla sateen kastelemat likomärät kenkäni pois jalasta ja pudottaa ne muovipussiin. Toiseen pussiin sujahti sadetakkini, josta kuski närkästyneesti ravisteli enimmät vedet ulos. Sitten minut jo huidottiin kiireesti pienet tikkaat ylös yläpedille.
Vasta tässä vaiheessa ehdin oikeasti sisäistää missä olin. Bussissa oli kolmessa jonossa makuuasentoon asetettuja penkkejä, jokaisella penkillä oli odottamassa huopa. Bussin lattia oli pehmustettu. Osa matkustajista oli jo ehtinyt nukahtaa viltti pään yli vedettynä. Viereiselleni penkille istahti nainen, joka alkoi oksentaa raivoisasti muovipussiin. Välillä nainen veti päänsä pussista, nauroi, antoi pussin kuskin apulaiselle ja alkoi oksentaa seuraavaan pussiin. Opettajana tiedän hyvin, mitä oksennuksen haju aiheuttaa bussissa, ja kauhusta kankeana ryömin vilttini alle piiloon. Nainen siirtyi kuitenkin onneksi bussin perälle ja hyvin ilmastoidussa bussissa hajukaan ei levinnyt.
Kuski paukutti musiikkejaan pitkin yötä, suosittelen siis vastaavalla vehkeellä matkustaville korvatulppia. Sain kuitenkin nukuttua ihan hyviä pätkiä. Olen 163 senttimetriä pitkä sulka päässä, ja minulle penkki oli oikein sopiva, pystyin hyvin nukkumaan jalat suorina. Aamuviideltä bussi kaartoi Sapan asemalle ja taivalsimme pimeään, ankeaan vesisateeseen.
ensimmäinen etappi
Iloitsin jälleen vietnamilaisesta sim-kortistani, jonka ansiosta minulla on puhelimessani mobiilidata käytössä. Toisin sanoen karttaohjelma toimi moitteettomasti ja vasta pääsin vasta heräilevän kaupungin läpi hotellille varsin kivuttomasti. Jatkuvan sateen takia sekä vaatteeni että reppuni olivat kuitenkin likomärät päästessäni perille.
Yövyin Panorama Hotellissa, joka oli ilahduttava yllätys. Huone oli siisti ja sateen takia pääsin huoneeseen aamukahdeksalta, vaikka yleensä check in on vasta kahdeltatoista. Hotellin alakerrassa on reppureissaajille ilmaiset vessat ja suihkut sekä puhtaat pyyhkeet ja matkatavaratkin saa laittaa säilytyshuoneeseen, iso plussa! Henkilökunta oli tosi ystävällistä ja avuliasta, hotellilta olisi saanut vuokrata noin euron päivähintaan kumisaappaat tai vaelluskengät, jos oma varustus ei ollut olosuhteisiin sopiva. Olin loputtoman kiitollinen, että pääsin heti aamusta märkine kamppeineni lämpimään suihkuun ja ottamaan päikkärit ennen päivän ponnistuksia.
Hmongit
Sapan keskustaa hallitsevat turistit ja alkuperäiskansa hmongit (H’Mông). Hmongit ovat pukeutuneet heille perinteisiin vaatteisiin ja tarjoavat matkaajille majoitusta, opastusta ja käsitöitä. Niin, ja miehet mopokyytejä. Olen itse alkuperäiskulttuurien suuri ystävä, yliopistossakin opiskelin saamea silkasta kiinnostuksesta kyseistä kulttuuria kohtaan. Hmongeja opin kuitenkin varomaan.
Hmongien naisten rooli Sapassa kävi nopeasti selväksi. Vauvat ovat naisten mukana herättämässä huomiota ja keräämässä sympatiapisteitä. Naiset tulevat luokse, liittyvät seuraan kävellessä, kyselevät muutaman jutun, ”ystävystyvät”. Tämän ”ystävyyden” varjolla aletaan myydä käsitöitä, ja nämä naiset on muuten vaikea karistaa.
Vauvat laitetaan selkään myös tytöille, jotka voivat jo myydä itsenäisesti. Kirjaviin pukuihin pukeutuneet kuvankauniit tytöt tulevat luokse parhaan koiranpentuilmeensä kanssa ja ojentavat rahapussiaan tai myytäviä koristenauhojaan. Jos heille sanoo ei, saa tyttöjä seuraamaan jäänyt nähdä usein aikuismaisen, kylmän katseen ja niskojen nakkaamisen. Joissakin lähikylissä on kylttejä joissa kielletään antamasta lapsille rahaa tai karkkia, koska se kannustaa heitä jäämään pois koulusta.
Kun tyttö on liian iso olemaan enää hellyyttävä pikkutyttö, hän menee naimisiin ja alkaa tehdä vauvoja kanniskeltavaksi mukana. Ja ympyrä sulkeutuu. Älä vain luule, että aidalla istuvat söpöt taaperot ovat asettuneet siihen kuvauksellisesti vain lepäämään tamineissaan – äiti ja isompi sisarus ovat heti tarkkailumatkan päässä valmiina tuotteineen ja keräyspusseineen. Tämä on kuitenkin näiden ihmisten elinkeino ja voin vakuuttaa, että liikaa heillä ei ole. Siispä jos paikalliset tuotteet kiinnostavat, en näe syytä olla tukematta näitä naisia, niin painostavalta kuin jatkuva tyrkyttäminen tuntuukin.
Cat Cat
Itsekin sain myyjiä perääni heti matkallani Cat Catin kylään. Pysyin tiukkana ja jatkoin matkaani, lopulta naiset löysivätkin seuraavan uhrin. Matkan Cat Catiin voi hyvin taittaa jalan, sateella voimakkaasti alamäkeen kulkevat tiet tosin muuttuivat koskiksi ja ostamani vaelluskengät olivat pian ihan yhtä märät kuin aamuiset tennarinikin. Riisipelloille halutessaan täytyy portilla maksaa noin kolmen euron hintainen sisäänpääsy, portista kulku käy ensin kylään ja siitä voi matkaansa jatkaa muihin kyliin ja peltojen trekking-reiteille. Sniiduilijoille tiedoksi, ulostuloreiteillä ei ollut vahteja eikä vartijoita, joten niitä pitkin uskoisin käynnin olevan mahdollista ilmaiseksi.
Kylästä avautuu uskomattomia näkymiä vuorille ja porrastetuille riisipelloille. Itse kylä on täynnä turistikamaa, mutta maisemia krääsä ei pysty himmentämään. Kylän poikki kulkevalla reitillä voi nähdä pikkupoikien paimentamia vesipuhveleita, kukkapeltoja ja vesiputouksia, jotka ainakin syyskuun taitteessa muistuttivat mutaryöppyjä, mutta olivat vaikuttavia voimiltaan.
Sade luovutti lopulta, ilma oli suorastaan viileä verrattuna kotikaupunkini Hai Phongin ilmaan (n. +18°C!) ja mielettömiin maisemiin teki mieli upota. Ensimmäinen soolomatkani oli todella alkanut.