Kurinalaisen aikataulun oppinut ihminen on siirretty maailmaan, jossa elämää ei säätele kello, vaan tavat ja perinteet luovat rungon toiminnalle. Miten koskaan tulen selviämään?
Ei se helppoa ole. Sinnikkäästi olemme aina aikataulussa, ei, olemme etuajassa, vaikka tiedämme, että täällä mikään ei koskaan tapahdu siihen aikaan kuin ennalta on ilmoitettu. Suomalainen armeijallinen aikataulun noudattaminen on syvällä veressä ja ajatuskin siitä, että muut odottaisivat minua, koska olen myöhässä, saa minut huonovointiseksi. Siksi olen se ääliö, joka Suomessakin oli aina paikalla ennen muita ja odotti. Siksi olen täällä se ääliö, joka etuajassa saapuessaan ei odota vain minuutteja, vaan parhaimmillaan tunteja.
Kuka käski olla ajoissa?
Eilen illalla – tai itse asiassa tänä aamuna – kello 00:30 Tonin assari lähetti minulle viestin, että asuntomme omistaja tulee aamulla käymään johonkin aikaan. Tiedän, että vaikka vietnamilaiset eivät olekaan täsmällisiä, he saattavat olla aikaisia, ja pitkään nukkumista paheksutaan. Minulla oli vapaapäivä, Evellä tunteja vasta illalla ja Ville oli kipeä, joten tiesin kaikkien nukkuvan myöhään. Tinkasin periksi antamatta täsmällistä aikaa ja lopulta minulle luvattiin ilmoittaa aamulla.
Aamulla ennen yhdeksää tulee viesti, että omistajarouva tulee kymmeneltä. Potkin Even ja Villen hereille yhdeksän jälkeen, Villeen näillä toimenpiteillä tosin ei ollut mitään vaikutusta. Eve ja minä möngimme hieman ennen kymmentä olohuoneen sohvalle syömään aamujogurtteja ja odottamaan vierasta. Ja mehän odotimme. Ja odotimme. Eve torkkui. Puoli yhdentoista maissa nuori nainen kävi ovella kassien kanssa, kassien juhlavasta sisällöstä ja mukana roikkuvista leikkirahapusseista päättelin, että tämä on menossa Even huoneen takana sijaitsevaan alttarihuoneeseen (ensimmäisestä kokemastamme seremoniasta voit lukea täältä) tervehtimään talon edesmennyttä isäntää. Nainen kävikin kippaamassa tavaransa alttarihuoneeseen ja hävisi taas. Omistajaa ei näkynyt.
Yhdeltätoista kömmimme takaisin sänkyihimme. Vain hetki silmien sulkemisen jälkeen tulee viesti, jossa omistajan kerrotaan olevan ovella. Kohta oli taas talo täynnä kuolleen isän muistajia, me ryömimme koloihimme havaittuamme, että meitä ei tarvita.
Pari viikkoa sitten meillä oli työpaikan juhlat eräällä puutarhalla. Kysyimme aikataulua ja meitä kehotettiin saapumaan 16.30. Olimme paikalla silloin, muut tulivat noin klo 18. Sää oli pökerryttävän kuuma, istuimme päät hiessä odottamassa varjossa ja kirosimme itseämme ettemme tajunneet tulla myöhässä.
Oppitunnitkin alkavat täällä usein myöhässä. Me yritämme pitää kiinni meille ominaisesta täsmällisyydestä ajatuksella ”jos tulet myöhässä, muut eivät menetä mitään, menetät itse”. Ajatus on kuitenkin paljon tomerampi kuin toteutus. Kun oppitunnin oletettuna aloitushetkenä paikalla on viidestätoista oppilaasta noin seitsemän, ei oikein tunnu mielekkäältä aloittaa toimintaa ja neuvoa yli puolelta joukkoa oppilas kerrallaan näiden saapuessa kun saapuvat. Siispä joudun hampaita kiristellen toisinaan hyväksymään ainakin muutaman minuutin odottamisen.
Päiväunien mestarit
Puolilta päivin ei tapahdu yhtään mitään, silloin kaikki nukkuvat. Kävin opettamassa englantia erään yrityksen työntekijöille, oppitunnin piti alkaa klo 13 ja olin paikalla 12.40. Kävelin kokoushuoneeseen virittääkseni materiaalini valmiiksi, kun tajusin, että pimeässä kokoushuoneessa nukkuu pöydillä ja tuoleilla ihmisiä. Seisoin edelleen alaleuka pudonneena ovensuussa kun paikan pomo viiletti keräämään minut omaan toimistoonsa odottamaan, jotta työntekijät saavat nukkua. Täällä nimittäin kaikki jotka vain suinkin pystyvät menevät puolen päivän aikaan kotiin syömään ja nukkumaan, ja liian kaukana kotoa työskentelevät nukkuvat työpaikalla. Emme voi pitää myöskään oppitunteja tuohon aikaan, sillä lapset menevät silloin kotiin ja vanhemmat eivät suostu kuskaamaan lapsia koululle. Hehän nukkuvat. Raksatyöntekijät nukkuvat raksalla, taksikuskit tienlaidassa pelkääjänpaikalla, moni nukkuu skootterin päällä. Mitään ei tapahdu.
Täytyy myöntää, että päikkärit eivät ole kuitenkaan ihan tyhmä keksintö, nykyään torkahdan itsekin toisinaan. Lisäksi esimerkiksi rannalla tai elokuvissa on mukavan väljää kaikkien muiden nukkuessa.
Loppuun lähetän vielä lämpöisiä ajatuksia kaikille koululaisille, joiden urakka Suomessa on juuri alkanut tai alkamaisillaan. Samoin opettajille, joiden uusi vuosi alkoi juuri nyt, meillehän kalenterin vuodenvaihde ei merkitse juuri mitään, vuosi vaihtuu elokuussa. Ja vielä onnittelut vanhemmille, jotka selvisitte kesästä lasten kanssa, nyt ne koulut lopulta alkavat! 😉
Tuntuuko paluu arjen aikatauluihin sinusta helpolta vai vaikealta?
Niin, sama se on Afrikassa: Jos olet tunnin myöhässä, ei sitä tarvitse pahoitella – jos kaksi, niin sitten voi kertoa jo syyn. Sielläkään aika ei hallitse ihmistä vaan päin vastoin.
Haha, tästä luinkin Aki Hintsan kirjasta Voittamisen anatomia (lukusuositus!). Hintsa oli pistänyt afrikkalaisessa sairaalassa järjestyksen uusiksi, mikä oli aika kova temppu. Ehkä mekin lopulta saamme ainakin omalle koululle vähän tiukempaa kuria aikataulujen suhteen (toiveajattelua).
Unna
Aijaa, no se on aika hyvin jos siellä onnistuu 😀
Toivottavasti teilläkin!
Täytyypä katsoa tuota kirjaa, kiitos vinkistä!
Kannattaa kyllä! Ensin olin vähän skeptinen, mutta oli todella ajatuksia herättävä kirja kaikin puolin. Siinä on paljon hyvinvointiin liittyviä asioita, jotka periaatteessa tietää, mutta joiden merkitystä on hyvä välillä kerrata. Ja tuossa se tulee mielenkiintoisessa kontekstissa!
Okei, kuulostaa hyvältä!
Täällä Tanskassa työkulttuurishokki iski nopeammin, vaikka ajattelenkin, että Sinulla on enemmän kulttuurishokkia aiheuttavia tekijöitä. 🙂
Voi kyllä täällä on alusta asti saanut raapia päätä jos jonkinlaisten asioiden kanssa. 😀 Uskoisin silti olevani vähintään yhtä iso kulttuurishokki koko nainen tälle työyhteisölleni, täällä ei oikein olla totuttu lappilaiseen itsepäisyyteen ja mutkattomuuteen, haha! Eli jos minä saan opetella niin oman osansa ovat kyllä saaneet paikallisetkin jotka saavat kanssani työskennellä. Joutuvat kanssani työskentelemään? Ha, täällä kun ei muutenkaan juurikaan ulkomaalaisia ole tällaisista lakanankalpeista viikingeistä puhumattakaan.