Unnaleks

Kaikki tuntevat apinan

Istuimme tänään syömässä lounasta työporukallamme, jossa minä ja kolme työkaveriani olemme suomalaisia, loput kollegoistamme sekä toimistollamme tänään vieraillut kuvausryhmä vietnamilaisia. Samassa ravintolassa ollut vietnamilainen, Hải Phòngissa lomaileva nainen, tuli pyytämään saako hän ottaa meistä kuvan matkamuistoksi. Minua hymyilytti. Mitä jos Suomessa joku Lapin lomalla oleva jyväskyläläinen tulisi pyytämään, saako ottaa kuvan lounasravintolassa ruokailevista henkilöistä, koska heillä on erilainen ihonväri.

Vietnamissa olen saanut tottua olemaan ulkopuolinen. Paikalliset puhuvat hyvin vähän englantia ja siksi useimmiten ympärilläni keskustelua käydään Vietnamiksi. Kadulla olen jo tottunut kulkemaan kiinnittämättä huomiota ihmisten tuijotukseen, mutta jos esimerkiksi kuljen illalla puistossa toisen suomalaisen kanssa, meidät pysäytetään milloin kuvaan, milloin kättelyyn, milloin vain jotta pysäyttäjä saa moikata ja kysyä mitä kuuluu. Ihmiset tervehtivät joskus aivan kuin vanhaa tuttua, huitovat innoissaan ja tulevat vaihtamaan sen muutaman sanan, jonka ehkä englanniksi osaavat. Toiset tulevat juttelemaan vietnamiksi. Kun menen kahvilaan, lapset pukkaavat toisiaan kylkeen ja osoittavat. Äidit ottavat lapsistaan kuvan niin, että yllättäen päädyn kuvaan taustalle, vaikkei kuvaa olisi pyydettykään. Toisaalta on hauskaa että ihmiset tulevat niin iloisiksi meidät nähdessään ja haluavat jutella, toisaalta melko usein tekisi mieli hetkeksi sulautua joukkoon.

 

 

Ravintoloissa ja kahviloissa asioiminen on täällä usein kuin menisi jonkun olohuoneeseen; asiakaskunta on yleensä hyvin vakiintunutta, tilat saattavat ihan oikeasti olla jonkun kodin alakerrassa ja välillä asettuessani syömään saattaa koko perhe istuutua lähelle katsomaan ruokailuani. En pysty vaihtamaan juuri sanaakaan muiden asiakkaiden tai paikan omistajien kanssa, joten yritän hymyillä vähän joka suuntaan ja syödä melko nopeasti. Joskus otan mukaan kirjan jota luen, mutta koska viereeni huomaavaisesti asetetaan yleensä itseni kokoinen tuuletin, sivuista on pidettävä tiukasti kiinni koko ruokailun ajan, mikä on välillä vähän haastavaa.

Olen aina tykännyt käydä ulkomailla juurikin paikallisissa ravintoloissa ja kahviloissa. Nyt koen kuitenkin välillä suunnatonta helpotusta jossakin ”länsimaisessa” ketjukahvilassa, jossa henkilökunta puhuu englantia enkä joudu olemaan aina se urpo joka ei saa listasta mitään selvää ja jolle hinta pitää kirjoittaa paperille, ja jotka, kyllä, ovat niin kliinisiä, että niissä tunnen tietynlaista anonyymiyttä. Syömme toki edelleen katukeittiöissä ja juomme teetä jäillä koulun edessä olevalla kojulla, mutta toisinaan on hauskaa mennä ranskalaiseen leipomoon, istua nurkkapöytään ja tuntea olevansa vähän lähempänä kotia. On vitsikästä huomata, miten ”länkkäreillä” on tapana löytyä samasta paikasta – saman baarin terassilta, samasta ravintolasta, saman elokuvan (Leijonakuningas) näytöksestä. Muuten heitä ei näe missään. En siis taida olla ainoa joka tuntee olonsa oudoksi linnuksi. Itse en tosin ole näihin ryhmiin liittynyt, mutta ymmärrän niitä jotka liittyvät. Tilanne lienee sama kaikkialla, muualta tulleet perustavat omat yhteisönsä. Minä kaivaudun omaan viihtyisään kolooni ilmastoidussa kahvilassa.

 

 

 

mene kauas, näe lähelle

Kaikki tämä tietysti saa myös ajattelemaan sitä, minkälaista on olla Suomessa ulkopuolisena. Jos on esimerkiksi syntynyt Suomessa, mutta näyttää erilaiselta kuin kantaväestö. Luin artikkelin, jossa haastateltiin perhettä, joka oli asunut Suomessa perheen vanhempien lapsuudesta saakka. Haastattelun aikana pihalla leikkivää perheen tummaihoista pikkupoikaa kävi joku sylkäisemässä kasvoihin. Pojan äiti totesi alistuneena, että tällaista tämä on.

Minua ei kukaan sylje kasvoihin. Välillä ehkä suhtaudutaan epäluuloisesti ja joskus, välillä kyllä ihan aiheellisestikin, minua kohdellaan kuin minulla olisi kaksi aivosolua, koska en ymmärrä miten kussakin tilanteessa pitäisi toimia. Olen asunut täällä kaksi kuukautta ja jo nyt olen kuitenkin väsynyt huomioon ja haluaisin vain olla kuin muutkin, osata kieltä ja kulttuuriset toimintatavat. Mutta vaikka ne osaisinkin, olisin aina silti erilainen. Pistäisin aina silmään. Suomessa on paljon ihmisiä, jotka puhuvat suomea omana äidinkielenään, osaavat tehdä karjalanpaistia ja tietävät, että bussissa toisen viereen istutaan vain muiden paikkojen ollessa täynnä, jos silloinkaan. Ja kuitenkin he ovat ulkopuolisia.

Minä olen onnekas, sillä täällä erilaisuus on lähinnä verrattavissa julkisuuteen; välillä rasittaa kun ei saa olla katseilta suojassa, mutta toisaalta on ihanaa nähdä iloisia ihmisiä ja tehdä heidät entistä iloisemmiksi poseeraamalla kuvassa tai vaihtamalla pari sanaa. Olisi karseaa, jos katseet olisivat toisenlaisia, vihamielisiä.