Lentomatkan lystiä
Olihan meillä jännitystä, kun keskiviikkoiltana tuli ilmoitus, että matkamme ensimmäinen lento-osuus oli peruttu. Aloimme soitella kiireen vilkkaa Aeroflotin asiakaspalveluun, ja hieman oli kylmänhikeä otsalla, kun puheluun vastattiin soitolla 38. Puhelimeen vastasi venäläinen nainen, jolle tavasin sukunimeni, asiani ja jatkolentoni. Alkoi kuulua kahden henkilön kiivasta keskustelua venäjäksi, minä jännitin, koska kaksi muuta matkaseurueemme jäsentä oli jo saanut liput uudelle lennolle, ja pelkäsin jääväni junasta.
Muutaman minuutin jännityksen jälkeen nainen kysyi säpäkästi, sopiiko minulle samalle päivälle aikaisempi lento. Menin huojennuksesta ihan läjään. Hetken päästä sain uudet lentoliput sähköpostilla – venäjäksi. No eipä siinä, arvelin, että niilläkin kai koneeseen pääsee. Ja onneksi pääsikin.
Moskovassa saimmekin odotella noin kuusi tuntia seuraavan lennon lähtöä. Alkaessamme pakkautua koneeseen saimme myös ensikosketuksemme vietnamilaiseen kulttuuriin; jonottaminen sujui niin, että jokainen ahtautui siihen rakoon mihin mahtui ja jotakuinkin jokaisella vietnamilaisella matkustajalla oli aivan liikaa käsimatkatavaroita. Yksi hyvin suostuttelevan näköinen pieni ukkeli yritti jopa saada yhden käsimatkatavaroistaan työkaverini Villen kannettavaksi. Ville tuijotti hetken käsissään olevaa laukkua hölmistyneenä kunnes seurueemme kolmas jäsen, Toni, valaisi asian laadun. Laukku palasi nopeasti oikealle omistajalleen.
Tarkoitus oli nukkua koko lennon ajan, mutta viereeni osui hollantilainen kaveri, joka oli menossa tapaamaan ympäri Aasiaa vaeltavaa tyttöystäväänsä, ja juttu lensi niin hyvin, että unet jäivät melko vähiin. Mutta hei, uusien mahtavien tyyppien tapaaminenhan on yksi matkailun parhaita puolia.
Uusi koti
Saapuminen Vietnamiin tuntui siltä kuin olisi astunut höyrysaunaan. Päivä ei onneksi ollut erityisen kuuma, mutta kosteus ympäröi kaikkialta välittömästi. Saatuamme laukut pakkauduimme autoon ja aloitimme 100 kilometrin matkan Hanoista Hải Phòngiin. Aiemmin matka on kuulemma kestänyt kokonaiset kolme tuntia, mutta uuden moottoritien valmistuttua matka kestää vajaat kaksi tuntia. Junalla neljä – juna kulkee katujen välissä (ylitin tänään keskustassa kuulemma radan, mutten huomannut sitä) ja eteneminen on hyvin hidasta.
Perillä meidät jätettiin tienposkeen, ja ohjattiin sitten kolmen skootterin kyyditettäviksi. Ensimmäinen skootterimatkani koskaan tuli vähän yllättäen, mutta eipä siinä ehditty pelätä. Kuskini näytti matkalla miltä kujalta käännytään ja mihin suuntaan, mutta lähtiessämme Villen kanssa myöhemmin omin päin kolmen minuutin kävelylle, eksyimme välittömästi.
Asuntomme on ihan uusi. Kyllä, kämppistän kahden miehen kanssa. Raportoin sitten myöhemmin, miten tämä oikein sujuu. Jotakin herrakerhoja he ovat jo perustaneet. Asuinnoissa on lasiovet, joiden eteen lasketaan lähtiessä ja yöksi metalliristikko, kaikkien asuntojen ovet ovat asukkaiden kotona ollessa koko ajan auki, joten kaikkien olohuoneet ovat avoinna kadulle. Istuessamme sohvalla olkkarissa, kujamme lapset (ja aikuisetkin, mutta humaamattomammin) käyvät kuikuilemassa sisään. Olemme nähtävyys, etenkin lapset tuijottavat, osoittelevat ja huutavat riemuissaan peräämme.
Pientä iltapalaa
Tutustuimme päivällä uuteen koulurakennukseen ja kävimme lounaalla. Illalla purimme laukkuja, suunnittelimme tulevia tunteja ja päätimme sitten lähteä vielä pienelle iltapalalle. Eräs koulun työntekijöistä oli hetken mukanamme ja tilasi meille ruuan vietnamiksi. Yritimme sanoa, että ottaisimme jotakin ihan pientä, esimerkiksi jonkin keiton. Ystävämme lähti ruuat tilattuaan, ja saimmekin tosi hyviä kasviksia ja ranskalaisia. Ja sitten saimme paistettuja nuudelipihvejä. Ja sitten saimme kaksi kokonaista (tosin palasteltua) paistettua kanaa. Olivat he tuomassa vielä jotain muutakin, mutta meidän oli pysäytettävä ruokavirta nopeasti.
Taidamme tarvita pienen hetken toipumiseen.