Istumme oman loosimme puutasolla, johon olemme virittäneet hyönteisverkon ja sen alle patjat keskellä Mulun kansallispuiston viidakkoa Borneolla. Henkilökohtainen oppaamme Nick ojentaa meille kaksi infolehdykkää, joita tutkimme taskulampun valossa. Ne käsittelevät seuraavan aamun kiipeämistä Gunung Api-vuorelle, jolta on näköalat Pinnacles-kivimuodostelmalle.
Jäätävä tunne laskeutuu mahanpohjiimme lukiessamme ohjeita eteenpäin. Kiipeämistä 1400 metrin korkeuteen kuvaillaan vaativaksi ja lähinnä erittäin hyväkuntoisille ja kokeneille retkeilijöille tarkoitetuksi. Katsomme Hannan kanssa toisiamme ja molempien ilmeistä paistaa huolestunut kysymys – Mille retkelle se minun ystäväni Mariane meidät on oikein ilmoittanut! Sitten katsomme Nickiä ja kysymme luuleeko hän, että voimme selviytyä kiipeilystä. Hän kohauttaa hartioitaan ja toteaa vain murteellisella englannilla ”80% eurooppalaisista luovuttaa kesken.”
Ensinnäkin, tämä ei ole imarteleva kertomus huikeasta vuorenvalloituksesta Borneolla. Ei, tämä toimii lähinnä varoittavana esimerkkinä kaikille niille, jotka koskaan aikovat tehdä kahden yön ja yhden päivän retken keskelle Mulun kansallispuiston viidakkoa ilman kunnollista tietoa ja varusteita, ilman tarvittavaa kuntoa tai tervettä maalaisjärkeä.
Ja ennen kaikkea tämä toimii varoituksena siitä, että älä anna hyvää tarkoittavan malesialaisen ystäväsi varata minkäänlaista viidakkoseikkailua, ellei hän a) ole tehnyt itse kyseistä seikkailua ja/tai b) ole itse tulossa mukaan.
Toiseksi, sydämellisen ja maailman parhaan ystäväni tarkoitusperät olivat puhtaasti hyvät. Mariane halusi vain tarjota kaiken kattavan kokemuksen Borneolla suomalaiselle ystävälleen huolimatta siitä, ettei pystynyt itse osallistumaan kiireidensä vuoksi. Tärkeintä kuitenkin on, että kaikki päättyi hyvin.
Ämpärillistä hikeä, naarmuja, oksennusta ja totaaliseen shokkitilaan päiviksi asettuneita mahanpohjia lukuun ottamatta kokemus on näin jälkeenpäin ajatellen, ja myös sen aikana mieleenpainuvuudessaan sekä itsensä voittamisen –tunteessa, vailla vertaa.
Kuitenkin haluan korostaa, että luki siinä varausvahvistuksessa mitä vain suorastaan kepeäksi tulkittavasta viidakkoseikkailusta – tarkistakaa asiat netistä tai suoraan yhteyttä yritykseen ottamalla. Valmistautumisella fyysisesti raskaaseen koitokseen olosuhteissa, joihin pohjoismainen keho ei ole tottunut, voi tehdä suuren eron koko kokemukseen ja vaikkapa nauttiakin siitä hieman suorituksen aikana.
Pinnacles (engl. sana pinnacle tarkoittaa huippua) on Gunung Api –nimisellä vuorella sijaitseva kalkkikivi-rykelmä. Kivien pinnat ovat aikojen saatossa hioutuneet veden kulutuksen ansioista liuskemaisiksi teräviksi kärjiksi, jotka pilkottavat vuoren kyljessä sademetsän latvojen yläpuolella vaikuttavana luonnonmuodostelmana.
Pinnacleseja pääsee ihastelemaan kansallispuiston alueella toimivien matkanjärjestäjien välityksellä. Retki kestää kaksi päivää ja siihen sisältyy parin tunnin veneretki viidakkopolun alkupäähän, jota matkataan jalan yhdeksän kilometriä Camp 5 –leirille. Majapaikka on hyvin alkukantainen, mutta tottuneelle retkeilijälle varsin toimiva. Yöt nukutaan katoksessa tasoilla, jotka on jaettu useampaan osioon isompiakin ryhmiä varten. Leirin ohi virtaa kirkasvetinen joki, jonka rannalla voi peseytyä jokivedessä, mutta käytössä ovat myös suihkutilat.
Itse kiipeily Pinnacleseille toteutetaan ainoastaan sään salliessa ja mikäli hyväkin sää muuttuu huonoksi, voi opas päättää retken keskeyttämisestä. Nousu aloitetaan kello kuuden ja seitsemän välillä aamulla ja Camp 5 onkin vain muutama sata metriä varsinaisen nousun alkuun. Polku on erittäin jyrkkä ja haasteellinen viidakkoreitti, jonka yli mutkittelevat puiden juuret terävien lohkareiden ja puista tippuneiden vahapintaisten lehtien lomassa.
Sademetsän kuumuus ja kosteus pistävät tottuneimmankin vaeltajan läähättämään alta aikayksikön ja jyrkkä nousu ei anna armoa. Tukahduttavan hiostava kuumuus pistää veren pauhaamaan korvissa ja äänimaailma koostuu omasta läähätyksestä viidakon hyönteisten kovaäänisen sirityksen ja säksätyksen säestyksellä. Opas etenee ryhmän hitaimman mukaan ja pysähdyksiä toki pidetään, mutta on myös muistettava, että Pinnaclesien reitillä on tietty minimiaikataulu. Mikäli eteneminen on sitä hitaampaa, oppaan tulee keskeyttää retki ja palata takaisin, jotta leiriin ehditään ennen pimeän tuloa.
Ensimmäinen varsinainen pysähdys tulee 400 metrin korkeudessa sijaitsevilla Mini-Pinnacleseilla, jolloin matkaa on pituudelta kuljettu 900 metriä ja tähän olisi maksimissaan kulunut tunti lähdöstä. Siitä seuraava pysähdys tulee puolivälissä eli 600 metrin korkeudessa, vain 300 metriä matkaa ja 45 minuuttia aika taitettua. Polku siis jyrkkenee ja jalan askelmia todella joutuu katsomaan tarkkaan. Seuraava haaste tulee 1000 metrin korkeudessa kaksi tuntia puolivälipisteen ja 800 metrin matkan jälkeen, kun tikapuut alkavat.
Kyllä, kuulitte oikein – Tikapuut. Korkeiden seinämien ja kivenlohkareiden väliin on loppumatkan jännitysnäytelmäksi viritetty 16 kappaletta tikapuita, joiden kaltevuuskulmat vaihtelevat loivasta lähes pystyruoraan. Tikapuita on luonnollisesti sijoitettu vain niihin kohtiin, missä ei ole omalla sormi- ja jalkanäppäryydellä mahdollista kiivetä ilman apua ylemmäs. Tikapuiden välit puolestaan ovat lohkareiset ja varman jalansijan löytymiseen kuluu aikaa. Mitään turvaköysiä tai kypäriä ei tietenkään ole matkassa, joten äärimmäistä varovaisuutta kannattaa noudattaa.
Tikapuut johdattavat vaeltajat, ikuisesti kestäneen matkan jälkeen, lopulta viimeiset 400 metriä 1200 metrin korkeudessa sijaitsevalle näköalapaikalle. Siinä töröttävät vuorenlaidalla kaiken sisukkaan kiipeämisen, itse-epäillyn ja tahdonvoiman kiivaan kamppailun aihe ja sumuinen haavekuva, Pinnaclesit!
Olivatko ne kaiken vaivan väärit, jääköön sanomatta, mutta reissaamisessahan onkin hienointa matka, ei se päämäärä!
Oppaallemme Nickille matka näköalapaikalle ei vaikuttanut minkään sortin ponnistukselle ja hän paljastikin meille, että kiipeä tuon turmion matkan useamman kerran viikossa. Jotenkin sen käsityksen saimmekin Hannan kanssa Nickin koko päivän muutamaa metriä edellä vilkkuvista muskulraarisista pohkeista. Niillä on kiivetty kyllä muutamat kerrat! (Sorry, kuva puuttuu.)
Olivat pinnaclesit kuitenkin upea näky ja sikäli ainutlaatuinen, että tosiaan vain se 20% paikalle yrittäneistä kanssa-eurooppalaisista olivat ne nähneet. Emme voineet uskoa, että olimme selvinneet huipulle ja jopa Nick näytti aavistuksen yllättyneeltä ja ylpeältä meidän saavutuksestamme!
Nick onnistui myös houkuttelemaan jonkinlaisen vuorioravan paikalle heittelemällä sille taskustaan leivänmurusia. Meidänkin eväämme koostuivat suhteellisen ravinneköyhästä kerrosleivästä, jotka Nick oli meille valmistanut Camp 5:lla. Lisäksi litkimme kauhean makuista vettä, johon oli lisätty nesteytyssuolaa. Tämä huomioksi niille, jotka ovat vuorelle pyrkimässä. Kannattaa varata mukaan omia energisoivia ja proteiinipitoisia eväitä!
Eväiden ja valokuvien ottamisen jälkeen on enää yksi haaste. Paluu takaisin.
Unnan ja Hannan odottamaton matka huipulle ja takaisin – The True Story
Miten se matka oikeasti meni? No, multa repesi housut kriittisestä kohtaa matkalla alas ja Hannalta lensi kaaressa oksennus alas päästyämme.
En tiedä tai ehkä emme uskaltaneet kysyä onko jollekin käynyt todella pahasti vuorireitillä. Ehkäpä paikalle ei ole pyrkinyt meidän kaltaisiamme hölmöläisiä, jotka eivät olleet tietoisia retken todellisista haasteista etukäteen. Meidän kuitenkin kävi hyvin ja jos todella olisi tuntunut, että emme pysty matkaan, olisimme varmasti kääntyneet aikaisemmin takaisin.
Jälkikäteen ajatellen itsensä haastaminen oli upea kokemus eikä autenttisempaa tai hikisempää viidakkoseikkailua olisi voinut kuvitella. Paremmalla henkisellä ja fyysisellä valmistautumisella tilanne ei olisi ehkä tullut niin suurena järkytyksenä. Suomalainen sisu voi kuitenkin tehdä juuri tällaisessa ympäristössä tepposet eli omaa kehoa tulee ehdottomasti kuunnella hiostavassa ja haasteellisessa ympäristössä.
Ai housut repesivät? Kyllä, alas tullessamme jalkani ote lipesi ja pyllähdin persiilleni. Tuloksena repeytynyt kangas… Oikean pakaran kohdalla! Kyllä hävetti. Kuiskutin asian Hannalle ja kielsin häntä päästämästä Nickiä taaksemme. Matkavauhti kiihtyi entisestään siitä hetkestä eteenpäin, sillä vaarana oli kalpean näkymän aiheuttama säikähdys meidän jälkeemme huipulle saapuneelle pariskunnalle, jotka eittämättä kuitenkin tulisivat samaa reittiä alaspäin perässämme. Aikaa taukoilulle ei siis ollut yhtään!
Kaikki sujuikin suunnittelun mukaisesti ja matkanteko varsin liukkaasti kunnes pääsimme vihdoin tasaiselle maalle ja matkaa leiriin oli enää muutama sata metriä. Yhtäkkiä Hanna päästi minut ohitse ja huiski vain kädellä, että jatka eteenpäin. Rankka reissu oli tehnyt tepposensa ja paha olo purkaantui viidakon lattialle. Muistan vieläkin elävästi kuinka suljin silmäni ja käännyin Nickin nenän edessä ympäri ja laahustin repeytyneine housuineni ojentamaan nenäliinaa Hannalle. Ei se vain aina mene niin kuin Strömsössä!
Vietimme vielä yhden yön Camp 5:lla ja seuraavana aamuna meidät saatettiin se 9 kilometrin matka takaisin joelle. Vaikutti siltä, että viidakko ei olisi halunnut päästää meitä pois luotaan. Yöllä oli ollut rankkasade, puita oli kaatunut reitille, runkojen päällä kiipeili muurahaispataljoonia ja viidakkojuotikkaat olivat kiinnittyneet polun varren kasveihin, joista ne kurkottelivat imukupeillaan kohti kulkijoiden ihoa. Oppaamme irroitti juotikkaita meistä tuon tuostakin.
Lisäksi itse joki tulvi ja kun veneemme lasketteli myötävirtaan reipasta vauhtia tiukat kurvit koituivat kohtaloksemme ja ajauduimme oikein rytinällä rannalle. Oppaamme saivat meidät nyittyä irti, matka jatkui ja pääsimme lopulta sivistyksen pariin.
Sen pituinen se!
Huh mikä reissu! Kiitos kun kirjoitat noin rehellisesti: kaikki reissut eivät todellakaan ole mitään kiiltokuvaretkiä, mutta uskomaton elämys ja huikea suoritus! Varmaan teitä näin jälkikäteen naurattaa!
Kiitos Jonna kommentista! Kyllä, jälkikäteen naurattaa ja muistellaan tätä reissua vielä kiikkustuolissakin. Todellisuus oli mitä oli, tulipa taas todistettua itselle jotain ja opittua jotain omista rajoista.
Voi vietävä, siinä on kyllä ollut haastetta kerrakseen, ja aivan huikeaa, että teitte sen!
Näkymät on kyllä mahtavat, ja vielä paremmaksi sen tekee se, että tosiaan vain 20 % eurooppalaisista jaksaa kavuta perille saakka.
Tätä reissua todellakin kelpaa muistella kiikkustuolissa!
Hei, kiitos kommentista! Totta, haastetta oli vaikka muille jakaa. En ole ikinä ikinä ikinä hikoillut niin paljon kuin tuolla. Nick yhdessä kohtaa siellä polulla sanoi mulle ”Your face is like a waterfall”. Kiitti vaan!
Haha loistava tarina ja reissu siis! 😀 Yhdet repeytyneet housut sinne tänne, nyt on huiput nähty ja varmasti jää muistoihin loppuelämäksi!
No huhhuh mikä reissu! Nuo tikapuut ilman mitään turvaköysiä kyllä hirvittää jo näin ruudun tältä puolelta. Hienoa kuitenkin, että pääsitte perille ja takaisin, vaikka niin moni muu keskeyttääkin.
Meillä kävi Inca Trailin vaelluksella samoin, että emme olleet ymmärtäneet ottaa omia eväitä matkaan, ja pieni lautasellinen puuroa aamulla ei kyllä vienyt nälkää mihinkään. Muilla oli reput täynnä pähkinöitä ja energiapatukoita.
Voi kauhistus… Ei sitä aina tosiaan tiedä, mihin päänsä pistää, kun tällaisille retkille lähtee. Repeilin täällä kyllä noille repeytyneille housuille ihan huolella, been there, ja on muuten pikkasen kiusallista. Ainoa mikä jäi postauksessa harmittamaan, oli puuttuva kuva opasmiehen pohkeista! 😉
Erikoinen kohde
Oho oho! Aikamoinen seikkailu :O Hei parasta että sulla on blogi täällä myös <3
Mikä tarina! Ja niin elävästi kirjoitettu, että melkein olin teidän mukana reissulla – oikein mahanpohjasta otti. En tiedä, olisinko itse pystynyt samaan. Täytyy hattua nostaa. 🙂
Ja ihan varmasti tuo kokemus on jäänyt nyt pysyvästi aivojen sopukoihin ja paranee vaan vanhetessaan!
Hahaha tsiisus mikä reissu! 😀 Tää oli kyllä ihan loistavasti kirjoitettu ja selkeästikin aito stoori. Itsensä ylittäminen on parasta, mutta tuo reissu tuntuu kyllä siltä että olisin itse ollut ennemminkin sen 80% aiemmin takaisin kääntyneiden joukossa.
Voi kauhia, mikä reissu! 😀 Varmasti jälkeen päin tulee muisteltua ylpeydellä, että tulipahan käytyä tuolla, vaikka kuulostaakin siltä, että matkalla ei ihan hirveästi ole naurattanut. Oon kiivennyt Borneolla Mt Kinabalun huipulle ja se oli elämäni kamalin (ja samalla aika siisti) kokemus – eikä edes vedä vertoja tälle teidän kiipeilylle!
Herranen aika, mikä reissu! Mutta tuollaistahan se vuorten valloitus usein on – matka on melkoista kärsimystä, mutta huipulla kaikki se vaiva (ainakin yleensä) palkitaan! Ja se tunne, kun on ylittänyt itsensä, sitä parempaa saa hakea. Ei ole meinaan tuo 1400 metriä mikään ihan pieni kiipeäminen yhteen päivään. Aika paha tuo pöksyjen repeäminen, mutta onneksi ei käynyt pahemmin.
Mulla raja tulee noissa tikapuissa vastaan – been there täällä Brasilian viidakossa, pakko oli muutamien rautatikkaiden epätoivoisen kapuamisen jälkeen kääntyä takaisin, kun niitä vain jatkui ja jatkui ja oltiin hölmöyksissämme lähdetty yrittämään liian vaativaa reittiä. Itseasiassa tästä retkestä on postaus tulossa ihan pian! Polku voi olla millainen vaan, mutta tälle vuorikiipeilijälle se on oltava joko se oikea polku tai sitten köysi+valjaat, muuten ei tule hommasta mitään. 😀
Aikamoista 😀 Musta tuntuu, että suomalaisella sisulla sitä jotenkin taistelee itsensä maaliin asti tuollaisissa tilanteissa, joissa vain ei halua luovuttaa. Vähän tuli tuosta mieleen oma toukokuinen käyntini Machu Picchulla. Sinne oli toki ensinnäkin pakko nousta omin jaloin, mikä muuten meni ihan ok, mutta keuhkot eivät pysyneet ihan mukana ohuessa ilmanalassa ja tuntuivat herneen kokoisilta. Tuon rupeaman jälkeen kiipesimme vielä paikan toiselle vuorelle Wayna Picchulle, entistä korkeammalle. Jo ekasta kiipeilystä kipeytyneillä jaloilla ja hoosiannaa huutavilla keuhkoilla. Mutta selviydyin! 😀
Mulla ois jäänyt kyllä leikki kesken ennenkuin ois alkanutkaan! Just muutama viikko sitten Indonesian kuumuudessa ja kosteudessa mietin jotkut ehkä 100 metrin portaat kiivettyäni, että enempään ei kertakaikkiaan siinä ilmanalassa pysty. Että hurja respect teille!
Vaikuttaa rankalta! Itse oleilimme Borneolla muutaman päivän Kinabatang-joella ja katsoimme viidakkoa enimmäkseen venekyydissä. Hikistähän sekin oli noissa lämpötiloissa, muttei sentään tuolla lailla rankkaa!
Huh huh!! Melkoiselle extreme-reissulle päädyitte! 😀 Varmaan nyt jälkikäteen aika voittajaolo!
Kestikö pahaolo sitten kauankin? Ai kamala. Onneksi se on nyt ohi!
Heh, kuullostaa yhtä hyvälle kuin meidän Mount Rinjanin valloitus 😀 Mehän siis trekattiin pari kuukautta sitten Indonesian toiseksi korkeimmalle tulivuorelle reippaaseen 3700metriin 😀 Miä reenailin himassa jo sitä varten ja ajattelin mukamas tosissani saavani ”hyvän” tulivuori kunnon 😀 Eihän meillä ollut maastosta mitään käsitystä 😀 http://starbox.fi/terveisetpaivantasaajalta/mount-rinjani-summit-3726m
Ihanaa kun kuitenkin saitte ylitettyä itsenne ja varmati oli hieno kokemus! Ainakin aika kultaa muistot 😀
Huh, mikä reissu! Erilaisilla vaelluksilla käyneenä, osaan jotenkin samaistua noihin fiiliksiin. Hienoa itsensä ylittämistä 🙂 mutta kuten kirjoitit, pitää olla kunnon varusteet ja evästä mukana.
Kiitos kommentista! Jep, ruokahuolto oli kyllä aivan naurettava tuolla. Se kuuluu siis matkan hintaan, mutta ei me tietenkään arvattu, että eväät olisivat ihan nolla ravinto- ja energia-arvoiltaan! Eli aina oma pähkinäpussi mukaan tästä lähtien!
Huh! Melkoinen kokemus! Mut aika hienoa saavuttaa jotain tuollaista, mitä kovinkaan moni ei ole suorittanut loppuun. Kauniin näköinen paikka. Maailmalla on kyllä huomannut, että patikointireittejä tai -retkiä ei tule valita kevyesti ja valmistautuminen on kaiken a ja o. Samoin se, että koskaan ei ole liikaa vettä mukana.
Jep, niin totta! Tässä ihmetytti se, että varausvahvistuksen kuvauksesta ei todellakaan saanut kuvaa näin rankasta kokemuksesta. Juttu selvisi vasta paikan päällä, keskellä viidakkoa! Eli valmistautuminen jäi senkin takia aika kehnoksi, mutta opetti ainakin sen, että tutkii todella tarkasti reissukuvauksia ja -kokemuksia tulevia retkiä suunnitellessa!
Kuulostaa hurjalta, mutta hienolta. Ehkä sun ystäväsi vain olikin ovelampi ja halusi antaa teille mahdollisuuden ylittää itsenne…
Hehheh, ehkäpä näin! Mariane on kyllä semmoinen kettu, mutta oli kyllä aidosti järkyttynyt kun palattiin Miriin ja kerrottiin meidän kokemuksista 😀
Aikamoinen stoori, ja anteeksi, että mulla pääsi kyllä naurun pyrskähdys tuossa lopussa teidän kommelluksista. Mutta kovan työn tuloksena on varmasti reissu jota ette ikinä unohda!
Haha, kyllä sitä itekin nauretaan nyt näin jälkikäteen :D! Nämä on niitä muistoja, jotka kyllä seuraa koko elämän ajan ja joita voi aina muistella hymy huulilla 😀
Huh huh aikamoista, pystyn kyllä niin kuvittelemaan tuon hikituskan mikä on varmaan kiipeämisestä tullut. Ei olisi musta samaan!
Kiitos kommentista! Oli kyllä kieltämättä rankka reissu :). Kaunishan tuo Borneo on ehdottomasti, mutta oli kyllä ehkä liian syvälle menevä viidakkoseikkailu tämä 😀
No voi apua! Kyllä ootte sitkeitä sissejä. Ja miten voitte näyttää huipulla, kauhean kapuamisen jälkeen, noin ihanan freeseiltä. Upeat muistot tästä saitte! Ja minut vakuuttuneeksi siitä, ettei minun todellakaan tonne kannata lähteä. Huh huh.
Hahahaa… Todella freshejä :D, mun pitäisi ladata tänne varmaan muutama video, jotka kuvattiin Marianelle matkan aikana, jossa näkyy kuinka räjähtäneen näköisiä ollaan :D. Tuossa mun vihreässä topissa näkyy tuommoinen vaaleampi kohta rintakehän kohdalla oikealla. Se on ainoa kuiva piste koko topissa!
Ei tulisi mulla kyllä tuollaisesta mitään. En ensinnäkään jaksaisi, mutta mua varmasti myös pelottaisi niin paljon tuollaiset tikapuuviritelmät, että homma jäisi siksi kesken.
Kiitos kommentista! Kyllä se itseäkin hirvitti, mutta pikkuhiljaa ja kieli keskellä suuta. Siinä vaiheessa oltiin tultu myös niin pitkälle, ettei olisi millään halunnut kääntyä takaisin!
Olipahan reissu ja todella mielenkiintoiselta vaikuttava reitti! Norjassa kun kesällä olin vaeltamassa, niin kaikista varoituksista huolimatta vastaan tuli muutamia retkikuntia, joilla ei ollut mitään mahdollisuutta selviytyä reissuista. Ikävintä oli nähdä lapsiperheitä, joissa vanhemmat yrittivät pieniä muksuja raahata väkisin väärissä varusteissa. Pahin tapaus tuli vastaan Kjeragilla, kun en itse meinannut tarjeta täysissä retkeilyvarustuksissa goretex-takkeinine. Siellä sitä yksi äiti yrittää parin muksunsa kanssa aloittaa vaellusta shortseissa, ja matkaa jäljellä viisi tuntia… 100% varmuudella kääntyivät takaisin, ennen kuin Kjeragbolten tuli vastaan: http://kohteenamaailma.fi/eurooppa/kjerag/
Kiitos kommentista! Kävin lukemassa tuon Kjerag-postauksen, aivan upea! Hyvä pointti, että ennakkotiedoilla on suuri merkitys. Meilläkin tämä reissu oli vain pieni osa koko kahden viikon matkaa, ja varausvahvistuksesta ei todellakaan saanut kuvaa näin haasteellisesta reissusta. Täytyy kiittää onnea, että oltiin hyvässä kunnossa ja terveitä, muuten olisi reissu todellakin jäänyt tekemättä!
Huh huh, minkä urakan suorititte! Aika kamalalta kuulostaa, mutta aivan mahtavaa, te teitte sen! Viis repeytyneistä housuista, tunne oli varmaan hieno kun urakka oli takana! 🙂