Unelmia vapaudesta

Otetaan ensimmäinen nostalgiatrippi nyt kun Inarin vapaaehtoiskeikka on taputeltu. Palataan vuoteen 2014, jolloin ensimmäistä kertaa kokeilin työtä ylläpitoa ja majoittumista vastaan kreikkalaisella oliivifarmilla.

Kyseessä oli ensimmäinen radikaalimpi reissuni, sillä irtisanoin upean kämppäni manskulla ja lopetin laitoshuoltajan työt naistenklinikalla. Kreikka oli muutamien aiempien visiittieni perusteella muodostunut suosikikseni ja päätin lähteä tutulle Kreetalle pelkällä menolipulla syyskuun puolivälissä. Lähettelin lukuisia hakemuksia erilaisille farmeille ja majoituspalveluille ja yhdeltä oliivifarmilta tärppäsi Paidochori-nimisessä pikkukylässä, jossa tiedossa oli 3 viikon keikka.

Erittäin humalanhuuruisten jäähyväisbileiden ja kyynelten jälkeen (vuolaasti itkeminen on muodostunut varsinaiseksi perinteeksi läksiäisissä) lensin Haniaan. Emäntäni Joelle lupasi tulla bussiasemalle vastaan, jossa odottelin tunnin hänen oltuaan myöhässä. Hanian bussiasema on sydäntäni lähellä vaikka olenkin saanut siellä ehkä surkeinta asiakaspalvelua ikinä. Monet kerrat siellä ryystänyt aamukahvia rättiväsyneenä ja stressaantuneena yrittänyt löytää oikeaan kulkuvälineeseen tylyjen asiakaspalvelijoiden todetessa ”listen to the announcements” kun olen kysynyt mistä bussini lähtee. Toivottavasti tilanne on parantunut viime vuosina, siellä oli vakiokalusteena aina lauma hätääntyneen näköisiä turisteja jotka pälyilivät ympäriinsä yrittäen löytää oikean bussinsa. 😀

Joellen saavuttua menimme erääseen puistoon minne hän kokoontui aina sunnuntaisin ystäviensä kanssa myymään farminsa tuotteita. Kysyin kauan viivymme siellä, ”noin tunnin, korkeintaan kaksi”. Kahdeksan tuskaista tuntia myöhemmin istuttiin vieläkin siellä kirotussa puistossa eikä yhtään purnukkaa kukaan seurueesta myynyt 😀 Tiedättekö sen tunteen kun istut ikuisuuden seurassa jossa puhutaan kieltä jota et ymmärrä, katse lasittuneena ja kuitenkin yrität olla jollain asteella läsnä? Se on äärimmäisen kuormittavaa. 😀 Loppuillasta sentään juotiin rakia ja muutama ihminen uskaltautui tulla juttelemaan englanniksi. Emäntäni myös nautti lukuisia paukkuja ennen kuin asettui auton rattiin mikä herätti hieman kuolemanpelkoa, mutta maassa maan tavalla.

Olin aivan ryytynyt ja rättiväsynyt päivän koettelemuksista farmille saapuessamme, mutta tapasin vielä Joellen aviomiehen Lopezin enkä kehdannut kieltäytyä tervetuliaismaljoista.

Joellen kanssa sukset menivät ristiin heti kättelyssä ja kielimuuri oli yksi merkittävin tekijä. Hän sanoi ilmiselvästi rakihuuruisen ensimmäisen illan jälkeen että nuku vain rauhassa myöhään kun sinulla on ollut niin pitkä päivä. Taisin herätä klo 9 eli en hirveän myöhään. Vastassa oli erittäin passiivis-aggressiivinen asenne ja tuhahtelua miten rytmi meni nyt kokonaan uusiksi koska nukuin niin myöhään.

Ei muuta kuin kuokka käteen ja peltoa kyntämään! Ajatuksena oli siis kitkeä rikkakasvit, jotta sadonkorjuun aikana ne eivät ole verkkojen tiellä joihin oliivit kerätään. Sain kyllä ohjeet mutta edelleen kielimuurin takia en ollut varma pitääkö jokainen ruohonkorsi poistaa vai pelkästään piikikkäät kasvit. Monen monta työpäivää myöhemmin kävi ilmi, uskolliseen passiivis-aggressiivisen tyyliin, että ne piikikkäät olisivat riittäneet.

Ystävystyin farmilla pyörineen Dominique-nimisen farmarin kanssa. Hän oli antanut Joellelle palautetta kuinka hyvää ja tarkkaa työtä olen tehnyt ja Joelle toisti tämän palautteen minulle mistä olin positiivisesti yllättynyt.  Iloinen fiilikseni torpattiin kuitenkin kun pian taas kuulin olevani todella hidas ja liikaa tauoilla 😀

Muitakin hauskoja juttuja oli. Toin esimerkiksi moottoriöljyn kaatamiseen väärän suppilon ja sain hirveän määrän maiskuttelua ja pään pudistelua, vaikka sanoin voivani ostaa uuden suppilon ja itse he kaatoivat öljyä huomaamatta suppilon olevan väärä. 😀

Joellella oli Celine-hauva ja hänen kaksi pentuaan. Eräs päivä he lähtivät seuraamaan minua kun kiertelin tarhaa hieman kauempana, lähtivät lopulta omille teilleen eivätkä ikinä palanneet. Joellen mukaan saattoivat olla parikin päivää poissa ilman mitään hätää. Parin vuorokauden jälkeen kun heitä ei näkynyt, olin kauhuissani mitä heille oli tapahtunut ja kävin pitkiä lenkkejä heitä huutelemassa. Kävi ilmi että paikallinen kylähullu oli jonkin sortin kleptomaanikko ja aiemmin varastanut muiden eläimiä, mutta koiria ei sieltäkään löytynyt… 🙁 Joelle ei ollut koiriensa katoamisesta moksiskaan…

Tuohon maailmanaikaan en vielä nauttinut rajattoman mobiilidatan suomista iloista, vaan joka päivä töiden jälkeen pyöräilin paikalliseen kahvilaan wifin, suklaan ja kuplaveden pariin. Eräs riemukas päivä ottaessani läppärin laturia kahvilan pistokkeesta, pistokkeen kotelo irtosi seinästä ja suorastaan räjähti. Kahvilan omistaja ja asiakkaat tuijottivat minua herkeämättä vihaisesti ja minä punajuuren värisenä kirjoitin google translateen ”voinko jotenkin auttaa?”. En voinut. Hetken kärvistelin häpeästä ennen kuin kehtasin ottaa jalat alleni ja lähteä taakseni katsomatta. 😀

Osallistuin myös elämäni ensimmäiseen meditaatioon. Parikymmentä henkeä kokoontui Joellen jurttaan full moon meditaatioon, jonka jälkeen käytiin painajaismainen kierros jokaisen omista kokemuksista. Koska kaikki hehkuttivat valaistumistaan ja mielettömän hyvää oloaan, liityin itsekin siihen kuoroon paljastamatta miten tylsistynyt olin, alaselkä jomottaen ja pierua pidätellen 😀 Myöhemmällä iällä löysin meditaation uudelleen josta nykypäivänäkin säännöllisen epäsäännöllisesti nautin ja tylsistyn.

Mä tykkään kyllä konseptista työtä ylläpitoa ja majoitusta vastaan, mutta pitäisi löytää tosi kivat isännät. Nyt 4 kertaa kokeilleena, itse työ on ollut aina tosi kivaa mutta arvostuksen puute työnantajan puolelta on ollut todella kurjaa yhtä paikkaa lukuun ottamatta. Haluaisin molemminpuolista arvostusta, vilpitöntä kiinnostusta tutustua ja parhaassa tapauksessa myös ystävystymistä, en kokea olevani hyväksikäytetty ja ei-arvostettu. Kun on pidemmällä reissulla, on tosi kiva jos on välillä myös tekemistä ja rytmiä. Keskimäärin työmäärä näissä kuvioissa on 5h x 5 pv viikossa, mutta tuolla farmilla oli 6h x 6 pv viikossa ja suhtautuminen silti todella penseää ja kiittämätöntä. Vanhempani saapuivat lähtöpäivänäni Kreetalle ja Joellen piti viedä minut perille Katos Stalokseen. Mutta koska hän oli tunnin aikataulusta myöhässä jälleen kerran, hän jätti minut tien varteen bussia odottamaan. Lämmin lopetus lämpimälle vierailulle 😀

Työleirin jälkeen tapasin Dominiquen ystäväpariskunnan jotka myös tunsivat Joellen. Kun kuulivat minun työskennelleen peräti kolme viikkoa hänen alaisenaan, he leuat loksahtaen totesivat minun olevan supersankari 😀 Joelle ei siis nauttinut hirveän suurta suosiota… Pari vuotta myöhemmin Dominiquen luona majoittuessani hän meni käymään työvierailulla Joellen luona ja kysyi haluanko mukaan. Vaikka olisi ollut hauskaa käydä fiilistelemässä, hänestä jäi niin huonot vibat että jäin siltä reissulta pois.

Kaikesta huolimatta kokemuksesta jäi hyvät muistot. Työpäivän jälkeen osasi toden teolla ottaa iisisti ja olla tekemättä mitään, mikä varmasti liittyi paljolti siihen ettei ollut nykypäivän kaltaisesti jatkuvassa informaatiotulvassa elektroniikan kanssa. Aina kun kuulen kukon kiekuvan, palaan muistoissani lämpimiin kreikkalaisiin aamuihin. 💕

Tästä reissu jatkui vielä kahden kuukauden ajan Kreetalta Kreikan mantereelle ja Lähi-itään, mutta niistä kuulemme myöhemmin!