Kesä-heinäkuun taitteessa 2019 vierailimme Vienan Karjalassa, muun muassa kaikista kuuluisimmassa runokylässä eli Latvajärvellä.

Matkan aikana pysähdyttiin myös Kostamuksessa, Vuokkiniemellä, Kalevalassa eli Uhtualla, Haikolassa ja Jyskyjärvellä.

Tässä artikkelissa muistelen Vienan Karjala kokemuksia tekstien ja kuvien muodossa.

Vienan Karjalan runokylät

Vienan runokylistä riittää kirjoitettavaa – tässä voidaan saavuttaa pelkkä pintaraapaisu.

Artikkelin lähteenä on käytetty pääsääntöisesti Kalevalan ja karjalaisen kulttuurin informaatiokeskus Juminkekon nettisivuja.

Vienan Karjalan kylistä kerätty runoaineisto synnytti kansalliseepoksemme Kalevalan, ja tämä myyttinen miljöö inspiroi useita taiteilijoita, säveltäjiä ja esimerkiksi arkkitehteja.

Vienasta haettiin sitä vanhaa maailmaa, minkä katsottiin Suomesta jo kokonaan kadonneen.

Kaikkia aikoja on leimannut nostalginen kaiho vanhoja aikoja kohtaan – niitä kultaisia aikoja, jolloin kaikki oli paremmin eli aidompaa/luonnonläheisempää/romanttisempaa/henkisempää.

Yksi syy sille, että runonlauluperinne säilyi Vienassa niin pitkään niin vahvana, on se, että luku- ja kirjoitustaito yleistyi Vienan kylissä vasta noin sata vuotta sitten.

Tarinat, sanalaskut, kokemustieto ja kaikki muu aineeton perintö siirrettiin sukupolvelta toiselle suullisesti.

Kostamus: pari taloa tehtaan ja lietealtaan varjossa

Kesäkuisen matkamme ensimmäinen etappi oli noin tunnin päästä raja-asemasta sijaitseva Kostamuksen kaupunki, mikä on kehittynyt jättimäisin harppauksin Elias Lönnrotin (1802–1884) ajoista.

Kun Lönnrot saapui Kostamukseen, siellä oli kymmenkunta taloa. Tänä päivänä Kostamuksessa asuu yli 29 000 asukasta.

Koko kaupunkia ei kuitenkaan taitaisi olla olemassa ilman kaivoskombinaattia, joka rakennettiin suomalaisvoimin vuosina 1977–1985.

Kostamuksen kylä oli jatkosodan aikana kolmisen vuotta Suomen miehittämänä. Vanhoista rakennuksista ei ollut jäänyt paljoakaan jäljelle, sillä puna-armeija poltti kylän sodan melskeissä.

Pari vuotta jatkosodan päättymisen ja neuvostovallan jatkumisen jälkeen Kostamuksesta löydettiin rautamalmiesiintymä.

Muun muassa Urho Kekkosen lobbaustyön ansiosta alettiin rakentaa uutta Kostamusta ja valtavaa vuoriteollisuuskombinaatia.

Koko vanha Kostamuksen kylä katosi kartalta, kun Kostamusjärvi muutettiin vuoriteollisuuden tarvitsemaksi lietealtaaksi.

Tämä lieteallas uhkasi saastuttaa koko Kuittijärvien vesistön (pato ei kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaan).

Tätä ennen ehdittiin tehdä joitain arkeologisia kaivauksia, joista mielenkiintoisimmat koskettivat vanhoja hautoja.

Paljastui muun muassa, että alueella oli ollut tapana haudata koirat isäntänsä kanssa, ja legenda Vienan jättiläisistä vahvistui useiden parimetristen miesten jäännösten perusteella.

Kostamuksessa ei ole matkailijalle paljoakaan nähtävää. Se on paikka nostaa rahaa, täydentää eväsvarastoja ja viettää yö tai pari.

Vuokkiniemi (Voknavolok) – ei kaunein, mutta karjalaisin kylä

Niin ikään Suomen miehittämänä ollut Vuokkiniemi ei ollut iso kylä 1820- ja 30-luvuilla, eikä se ole sitä vieläkään. Taloja on parisataa, ja kylän keskellä on kirkko.

Vanha, 1700-luvulla rakennettu kirkko paloi vuonna 1939 eli neuvostoaikoina, jolloin se toimi muun muassa rajavartioston ruokalana.

Uuden kirkon rakentamisessa vaikutti merkittävästi Suomessa toimiva Vuokkiniemi-seura.

Uusi kirkko vihittiin käyttöön Ijlan päivänä 2.8.1997, mutta tästä on jo sen verran aikaa, että nyt tarvittaisiin rahaa kirkon kunnostamiseen.

Pappia ei kylässä ole – pappi saapuu noin 60 kilometrin päästä eli Kostamuksesta kaikista tärkeimpinä kirkkopyhinä. Vaikka matka on noinkin lyhyt, kestää se pari, kolme tuntia huonojen teiden takia.

Kostamus-Vuokkiniemi-tien varrelle osuu kaunis vanha kalmismaa.

Vanhojen tapojen mukaisesti mitään ei saa viedä kalmistosta pois, sillä se on vainajien omaisuutta, ja haudoilla tulee vierailla ennen keskipäivää, minkä jälkeen se tulee jättää kokonaan vainajien haltuun.

Ikävä kyllä, muovi on vallannut karjalaiset hautausmaat. Runsaat tekokukkaröykkiöt peittävät hautoja ränsistyen vähitellen auringossa, sillä niitä ei saa vaihtaa uusiin.

Hautausmailla on omat kolkkansa eri suvuille. Jos vainaja on lapsi, hänet haudataan turvalliseen paikkaan suvun hauta-alueen keskivaiheille.

Haudoilla käydään säännöllisesti muistelemassa vainajia ja syömässä yhteisiä muistoaterioita. Suvun on pidettävä yhtä, myös kuoleman jälkeen.

Suku on ihmisen minäkuvan perusta, ja parhain turvaverkko.

Itkuvirsien avulla on aiemmin uskottu voitavan kommunikoida jo kuolleiden sukulaisten kanssa.

Vuokkiniemen kylätalo Etnokulttuurikeskuksessa toimivat muun muassa kotiseutumuseo, Vuokkiniemen marttojen toimitilat, kutomo ja karjalankielenopetustilat.

Karjalan kieli on voimissaan: 85 % asukkaista on karjalaisia, ja he puhuvat keskenään nimenomaan karjalaa, eivät venäjää. Lähes jokainen perhe polveutuu jollain lailla alueen kuuluisista runonlaulajasuvuista.

Vuokkiniemellä majoituksemme oli järjestetty Kormilon mökkikylään.

Kormilon talo on kuulemma ainut 1970-luvulla hävitetystä Tollojoen kylästä jäljelle jäänyt talo. Tila siirtyi Vuokkiniemen sovhoosilta yksityisomistukseen neuvostokauden loputtua.

Nykyinen isäntä Viktor on järjestyksessä toinen neuvostokauden jälkeen. Hänen toimestaan tontille on kohonnut useita uusia rakennuksia – muun muassa saaressa sijaitseva tsasouna.

Kormilossa on tinker-hevosia, samojedinpystykorvia, alpakoita ja lukuisia muita eläimiä, mitkä kulkevat vapaina pihalla.

Nukuimme vihreässä kaksikerroksisessa mökkirakennuksessa, mikä valitettavasti paloi pari yötä vierailumme jälkeen.

Kormilosta löytyi myös samovaarimuseo, jossa on samovaareja ja punnuksia eri puolilta maailmaa.

Viimein tajusin, mitä tarkoittaa, kun sanotaan, että pilvet riippuvat taivaalla.

Aurinko paistoi vielä, kun kuljimme polkuveneellä kohti saarta, mutta taivaalla oli pari tummaa pilveä, mitkä tuntuivat riippuvan vaijerien varassa aivan kuin olisimme olleet jättimäisissä kulisseissa.

Latvajärvi – Historiaa havisevilla raunioilla rajan tuntumassa

Kormilon isännän Viktorin suosiolla avustuksella pääsimme vierailemaan myös siellä, missä Latvajärven kuuluisa runonlaulukylä aikoinaan sijaitsi.

Täällä asui myös Vienan Karjalan suurin runonlaulaja Arhippa Perttunen.

Kun Lönnrot tapasi Arhipan, oli tämä jo yli 80-vuotias, mutta lauloi runot hyvässä järjestyksessä ja takeltelematta. Aikaa kului kolmatta päivää 4100 säkeen laulamiseen ja ylös merkitsemiseen.

Latvajärvi on jo autioitunut kylä Suomen rajan tuntumassa.

Latvajärvestä on jäljellä enää vain muisto. Löysimme puisen muistoristin siitä, missä kylän kirkko aikoinaan sijaitsi.

Latvajärvelle matkustamiseen tarvitaan erillinen proopuska eli rajalupa, mikä hankittiin hyvissä ajoin.

Taitoimme matkan vanhalla armeijan kuorma-autolla, jossa meitä vahti pelkästään venäjän kieltä taitava rajavartija.

Joku meistä aina ymmärsi yhden sanan ja joku taas toisen – näin ollen saimme vaihdettua muutaman sanan esimerkiksi rajavyöhykkeellä tavattavista karhuista.

Latvajärven kylän vaarojen välissä on soisia laaksoja, joten halla on vienyt viljasadon useina vuosina – kerjuulle lähtemään joutuvista latvajärveläisestä oli peräisin Latvajärven maine kurjuuden ja köyhyyden (joskin upeiden maisemien) tyyssijana.

Latvajärvellä eli siis Arhippa Perttunen (jolta noin kolmannes Kalevalan runoista on peräisin) sekä hänen poikansa Miihkaili Arhippainen.

Myös Miihkaili Arhippainen kunnostautui runonlaulajana.

Vaikka Arhippa Perttunen väitti Lönnrotille, ettei hänen pojistaan polvi parane eikä hänen pojistaan tule runonlaulajia, tuli nuorimmasta sällistä kuitenkin varsin merkittävä tekijä.

Miihkali kykeni luikauttamaan Lönnrotin perässä tulleille runonkerääjille jopa noin 3500 säettä.

Miihkalilla oli urakkaa muutenkin, sillä hän joutui elättämään omien lastensa (joita oli 7) myös kahden nuorena kuolleen veljensä lapset.

Miihkali kävi Suomessakin muokkaamassa nahkoja ja turkiksia.

Vanhemmiten sokeuduttuaan hän kutoi silti verkkoja ja kävi kerjuulla, kunnes hän sai Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta pienen eläkkeen.

Latvajärvellä pääsimme näkemään muun muassa Arhipan talon rauniot sekä Miihkailin haudan Kalmosaaressa.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura kunnioitti Miihkali Arhippaista myös kivisellä paadella, joita ei ole totuttu näkemään Vienan puuristien täyttämillä kalmismailla.

Isänsä haudattiin kiviröykkiön alle, mikä oli vanhan runonlaulajan oma toivomus.

Karjalan tiet ovat kova koettelemus autolle kuin autolle. Kuvassa näkyvästä tilanteesta selvittiin kaatamalla puu ja kampeamalla auto sen avulla ylös.

Muista renkaista irrotettiin kustakin yksi pultti, jotta irronnut rengas saatiin takaisin paikoilleen.

Tilannetta ei helpottanut hyttysparvi, joka ympäröi matkalaisia mustana, ärhäkkänä pilvenä. Kuoppaiset tiet näkyivät myös ikävinä mustelmina kuorma-auton lattialla istuneissa…

Uhtua: valokuvauksellisia maisemia ja merkittävä Ladakeskittymä

Uhtua – vuodesta 1961 Kalevala – oli pitkään Vienan Karjalan suurin kylä.

Lönnrotin aikaan kylässä oli vain noin 80 taloa.

Tänä päivänä taajama-alueella asuu noin 4500 ihmistä.

Kalevalassa on kaksi turistinähtävyyttä: alueen historiaa esittelevä museo/kylätalo ja ”Lönnrotin mänty”.

Lönnrotin männyn tiedetään olevan feikki.

Sillä on silti vakiintunut asema paikallisten keskuudessa.

Esimerkiksi hääparit kuvattavat itsensä sen alla.

Myös jokainen turistiryhmä saapuu sitä ihailemaan.

Tämä puu oli mukamas juuri se puu, minkä alla Lönnrot merkitsi runoja muistiin.

Vaikka tarina on täyttä puppua, saa puu sijaita hyvällä paikalla Uhtua/Kalevalan keskustassa (itse asiassa entisen Stalinin patsaan paikalla).

Uhtualta kannattaa ostaa tuliaisiksi Karjalan balsami -yrttiviinaa, inkiväärimakeisia ja horsmateetä.

Yrttiviinaa voi maistatella samalla, kun kertoo tuttavilleen Vienan Karjala kokemuksia.

Vierailu Haikolan kylässä on aikamatka menneisyyteen

Haikolan kylä on hyvin säilynyt kokonaisuus noin 40 kilometriä Uhtuasta sijaitsevassa saaressa.

Tällaisia Vienan Karjala kokemuksia ei kannata jättää väliin, sillä kyseessä on varsinainen aikamatka menneisyyteen.

Kaikki on vanhaa.

Haikolan kylä on siis kuin elävä museo.

Saareen vie silta, joten se ei ole eristyksissä rospuuttoaikanakaan.

Sen jälkeen, kun kylä tyhjennettiin asukkaista 1950- ja 60-luvuilla, siellä on ollut vain kesäasukkaita.

Kylän sähköistämisestä on puhuttu jo pitkään, mutta ainakin havaintojeni pohjalta sähkö tuotettiin yhä tuuliturbiinilla.

Haikola tunnetaan varsinkin Kotikunnan tarina -kirjasarjan isästä Ortjo Stepanovista. Alapuolisessa kuvassa on hänen hautansa sekä poikansa Miihkali:

Kirjasarja kertoo siitä, minkälaista elämä oli Vienassa 1920-luvulta 1960-luvulle.

Keskustelut on kirjoitettu karjalaksi, mutta suomalaisen on suhteellisen helppo ymmärtää karjalan kieltä.

Satunnaisilta väärinkäsityksiltä ei voi välttyä: esimerkiksi Akal himoittau äijäl kalua tarkoittaa, että vaimo tykkää kalasta.

Kai minun lapset ollah linnas on suomeksi, että kaikki minun lapseni asuvat kaupungissa.

Kiistan lopuksi sanottu Minä vabahutan sinut ei tarkoita, että ollaan rakentamassa sovintoa, vaan että puhuja aikoo vetää sinua turpaan. (Lue lisää aiheesta Ylen artikkelista.)

Jyskyjärven kylä, Karjalan Venetsia

Jyskyjärvi on komea kylä Tsirkkakemijoen ja Kemijoen yhtymäkohdassa.

Talot kulkevat pitkin joentörmää päädyt rantaan päin, ja joen yli kulkevat näyttävät riippusillat.

Lönnrot vieraili Jyskyjärvellä vasta vuonna 1835, kun hänellä oli menossa järjestyksessä kuudes runonkeruumatka.

Matkalla Jyskyjärvelle Lönnrot tapasi muun muassa Arhippa Perttusen sisaren Moarien, joka eli miltei 120-vuotiaaksi.

Moarie oli aikoinaan naitu pieneen Kellovaaran kylään. Niin Moarie kuin hänen miehensä Miihkali olivat taitavia runonlaulajia.

Jyskyjärvellä huomaa heti sen, miten hyvinhoidettuja kaikki puutarhat ovat, ja miten paljon erilaisia perennoja ja koristepuita pihoihin on istutettu.

Kotikuusen tai -pihlajan lisäksi pihoissa on saarneja, tammia ja vaikka mitä muuta kasvillisuutta.

Pienimmissä pihoissa jokainen neliömetri on käytetty hyödyksi.

Asuimme Opettajien talossa, minkä pihapiiri oli täynnä asukkaidensa perunavakoja. Saunalle ja varastoille kulkivat vain kapeat polut perunanvarsien seassa.

Puutarhaharrastuksen kerrotaan alkaneen 1930-luvulla, kun uusi sairaalanjohtaja Aleksandra Dobrinina muutti kylään ja perusti 4,5 hehtaarin puutarhan omenapuineen ja marjapensaineen.

Muutkin halusivat vastaavan, ja kyläläisten kesken syntyi jopa kilpailua hienoimmasta pihapiiristä.

Toisen maailmansodan jälkeen koulut toimivat suomeksi, kunnes ne venäläistettiin vuonna 1956.

Kotikielenä kuitenkin toimi yhä karjalan kieli, joten moni lapsi aloitti opintiensä ummikkona.

1970-luvulla karjalan kieli kiellettiin lastentarhoissa.

Tänä päivänä monikaan karjalaislapsi ei osaa puhua äidinkieltään, tai ainakin kielen tuottaminen ja ymmärtäminen tuottaa vaikeuksia.

Me olimme Jyskyjärvellä entisen opettajan Alfi-rouvan vieraina.

Alfi oli asunut talossa kymmenet vuodet, myös silloin, kun talossa ei ollut juoksevaa vettä, vaan vesi kannettiin joesta. Nyt sisälle tuli vesi, mutta se ei ollut juotavaa.

Suihkua tai vessaa ei myöskään ollut, vain yksi lavuaari asunnon nurkassa.

Yöpissat sai tehdä ämpäriin, minkä pohjalle oli lorautettu klooripesuainetta. Aamulla ämpäri tyhjennettiin jokeen.

Alfin elämän täytti ruoka, eli ruoan laittaminen, tarjoaminen ja syöminen.

Kasvissyöjälle hän taikoi sieniruokia, ja muille syötti herkullisia lihapatoja ja -kastikkeita.

Kun alkupalat, salaatti, pääruoka ja jälkiruoka oli syöty, ehdotti rouva kierroksen aloittamista alusta – ellei sitten alettaisi paistaa lättyjä.

Teekuppiin hän lappasi seitsemän lusikallista sokeria.

Jos ruoka ei kadonnut lautaselta tarpeeksi nopeasti, alkoi hän syöttää meitä lusikalla parmattaen samalla siitä, miten ei tunnu syötävä kelpaavan.

Viehättävä rouva piti tunnontarkasti huolen siitä, että vatsamme olivat täynnä, ja oli muutenkin erittäin vieraanvarainen ”majataloemäntä”.

Kansanmusiikkifestivaali Sommelo osui juuri matkamme ajaksi.

Jyskyjärvellä esiintyi muun muassa grönlantilainen inuiitti, joka oli pukeutunut jääkarhun nahkaan.

Paikallinen naiskuoro esitti Sommelo-tapahtumaan liittyvässä konsertissa muun muassa Jyskyjärven kylässä -laulun.

Sen sanat menevät näin:

Jyskyjärven kylässä

Jyskyjärven kylässä, Tsirkka-Kemin rannalla

:;seisou kotitaloni, sielä vuottau muamoni :

Reissusta kun tulemma, terveh taloh sanomma,

:; muamo lasta sepäilöy, silmistä pyyhkiy kyynelöy :;

Siitä stolah istuttau, kalitoilla gostittau,

;: käsitöitä näyttelöy, elämästä kyselöy :;

Olkoh lapset vaikka miss, aina tulkua kotihis,

:; sielä teitä vuotetah, jos on vaikie – autetah :;

Jyskyjärven kylässä, Tsirkka-Kemin rannalla

seisou kotitaloni, jo ei vuota muamoni,

seisou kotitaloni, mie nyt vuotan lapsieni.

(Sanat uhtualaisen Valentina Saburovan mukaan)

Alfi-rouvan saunassa eli kylyssä oli makeat löylyt ja juokseva vesi.

Emme ensin keksineet, minne löylyä piti lyödä, ennen kuin löysimme kiukaan päällä olevassa tynnyrissä olevan luukun.

Luukku piti avata; se paljasti tynnyrin sisällä olevat kiuaskivet.

Löylykauhassa on noin metrinen varsi, jotta löylyä pystyi lyömään leveiltä lauteilta asti.

Löylyt olivat lempeät ja tunnelma mitä suloisin. Saunominen olikin yksi parhaimpia Vienan Karjala kokemuksia.

Lisää Vienan valkieista kylyistä ja mustista kylyistä eli savusaunoista voi lukea vaikka Suomen tiedetoimittajain liiton verkkosivuilta.