25.10.2014 julkaisin jutun siitä, kun ensimmäisen kerran matkustimme Vantaalle eläinsairaala Aistiin. Tämän jälkeen näitä reissuja on kertynyt melkoinen määrä (olen lopettanut jo laskemisen) ja Vantaa onkin ollut meidän perheen yleisin matkakohde viimeisen kahden vuoden aikana. Valittettavasti. Parhaimmillaan, tai siis pahimmillaan, sairaalaan on ajeltu kaksikin kertaa viikossa.
Varoituksena sanottakoon, että tämä postaus kertoo vain ja ainoastaan koiriemme sairauksista, joten jos juuri sinua siellä ei kiinnosta, kannattaa lukeminen lopettaa jo tähän. Lupaan kuitenkin, ettei blogi tule jatkossakaan täyttymään tämän kaltaisista postauksista, joten toivottavasti pysytte matkassa vielä!
Teille, joita aihe kiinnostaa, on seuraavassa juttua meidän kahden chihuahuapojan sairastamisesta ja diagnooseista, joita onkin kertynyt jo melkoinen määrä. Ja oikeastaan pääsyy miksi kirjoitan on se, että molemmilla pojilla on myös jokseenkin harvinaiset sairaudet, joista ei juttua juuri suomeksi löydy. GME, CECS, munuaisten vajaatoiminta, krooninen hepatopatia, umpisuolentulehdus, hiiva ja haimassakin kai jotain. Siinä läjä epäiltyjä diagnooseja. Niin ja epilepsiankin diagnosoi kaksi lääkäriä, kunnes tämä muuttui joksikin ihan muuksi.
Näistä siis juttua ja meidän kokemuksia tässä. Ja mainittakoon ihan varmuuden vuoksi, että kirjoitus ei missään nimessä sisällä mitään lääketieteellisiä faktoja ja asiavirheitäkin voi olla. Kirjoitan puhtaasti omista kokemuksista, ja niin kuin itse olen asiat ymmärtänyt ja kokenut.
CARLOS – PIENI SITKEÄ TAISTELIJA
Kaikki siis alkoi lokakuussa 2014 himpun verran vajaa kolme vuotiaan Carloksen mentyä tilaan, jossa se näytti vaikeasti vammautuneelta tai siltä, kuin se olisi kolmen promillen humalassa. Koordinaatio oli täysin hukassa ja koiran liikkuminen holtitonta. Kun koira ennen lääkäriin lähtöä istui jalka kaksin kerroin eikä itse edes tajunnut asiaa, osasin alkaa pelätä pahinta.
Lahdessa lääkäri vahvisti omankin epäilyni siitä, että päässähän se vika on ja nyt tarvittiin pikaisesti neurologia. Toivoa emme juuri saaneet ja olin varma, että seuraava reissu olisi se viimeinen. Uuteen lääkäriin saimme ajan seuraavalle päivälle eläinsairaala Aistiin Vantaalle ja lääkäriksi ihanan neurologin Sigitas Cizinauskaksen, jolle tulen olemaan kiitollinen varmasti loppu elämäni. Vaikka tästä kaikesta on kohta jo kaksi vuotta, en varmasti ikinä unohta tuota pelon ja itkun sekaista automatkaa Lahdesta Vantaalle. Mutta vielä varmemmin tulen muistamaan sen helpotuksen määrän, kun lääkäri Sigitas jo hyvin pian koiraa tutkittuaan sanoi melko varmasti tietävänsä mikä sillä on, ja mikä tärkeintä, sitä voidaan hoitaa. Siihen loppui itku ja toivo astui takaisin kehiin!
Seuraavaksi Carlos sitten magneettikuvattiin ja diagnoosiksi varmistui GME eli granulomatoosi meningoenkefaliitti. (Jep, kiva sanahirviö!) Olen ymmärtänyt, että tämä autoimmuunisairaus voi ilmetä koirilla eri tavoin, meidän Carloksella sairaus oli aivoissa, jotka olivat turvonneet ja täynnä tulehduspesäkkeitä. Hoidoksi aloitettiin Prednisolon eli kortisoni, ja hyvin pian koira alkoi palautua normaaliksi. Vuoden vaihteen aikoihin oireet alkoivat kuitenkin valitettavasti palata ja selvää oli, ettei pelkkä kortisoni riitä. Tässä kohdin hoitoon tulivat mukaan järeämmät aseet ja Carlokselle annettiin sairaalassa sytostaatteja (Lomustine) kuuden viikon välein.
Viidennen, ja viimeisen Lomustinen Carlos sai juhannuksena 2015 ja oireet pysyivät poissa koko ajan. Kortisoni jatkui ja helmikuussa 2016 koiran ollessa edelleen oireeton, alkoi nyös kortisonin asteittainen lopetus. Toukokuussa 2016 aivot kuvattiin uudelleen ja arvatkaa mitä, ne olivat parantuneet! Tähän loppui lääkitys ja Sigitaksen arvio oli, että oireet tuskin enää palaavat. (Vaikka tällä meidän paskatuurilla, en tähän ihan uskoa jaksa.) Tälläkin kertaa itkin melkein koko kotimatkan, mutta vaihteeksi ilosta ja helpotuksesta. Valitettavasti tämä vaan oli hyvin ennen aikaista, sillä pian meillä olikin sitten edessä entistä isommat ongelmat. Ennen näitä haluan kuitenkin sanoa muutaman sanan tuosta GME:stä.
Kun Carlos aluksi sairastui, yritin tietysti googlettamalla etsiä tietoa tuosta sanahirviöstä, josta kukaan tuttu ei ikinä ollut kuullutkaan. En löytänyt oikein mitään ja hyvin pian lopetin yrittämisen. Tässä kohdin en kokenut tiedon saantia edes niin tarpeelliseksi, koska luotto koiran saamaan hoitoon oli sataprosenttinen ja minulle riitti se, että oireet pysyivät poissa ja koira voi hyvin. Mielessä oli myös tieto siitä, että yli 60% sairastuneista selviää ja näistäkin puolet jossain kohdin jopa ilman lääkitystä.
Kun sitten tuon Prednisolonin alasajo alkoi, alkoi myös tiedonjano kasvaa. Mielessä pyöri tietenkin, että pärjääkö koira ilman lääkettä ja miten muille on käynyt. Tässä kohdin tajusin alkaa googlettaa lyhenteellä GME ja koira, mutta edelleen tietoa ei suomeksi juuri herunut. Chihuahua ry:n sivulla sairaus mainitaan yhtenä chihuahuan neurologisista sairauksista, mutta mitään muuta siitä ei sanota. Siinä tuo suomenkielinen anti melkeinpä sitten onkin. Englannilla googlehaku antaa jo enemmän tuloksia, mutta mistä sitä voi tietää, kuinka luotettavaa mikäkin tieto on? Facebookista löysin sivun Fight Granulomatous Meningoencephalitis GME ja se on tietysti tarkoitettu sairastuneiden koirien omistajille. Tuolta sivulta löytyy myös muistiinpanoista englannin kielistä tietoa sairaudesta, ja siihen voinee luottaakin. Suosittelen seuraamaan päivityksiä kuitenkin harkiten, sillä varsin negatiivisvoittoisia nuo ovat. Itsellä meni itkuksi joka kerta, vaikkakin toisaalta taas sitten sivu auttoi ymmärtämään, kuinka vähällä me päästiin ja kuinka hyvä tuuri meillä juuri tämän sairauden kanssa kävi. Ja kuinka kiitollinen mä olen Carloksen saamasta huipputason hoidosta. Tuon em. Facebook sivun perustaja kirjoittaa, että pisti sivun pystyyn, koska haluaa näyttää, ettei GME välttämättä ole kuolemantuomio. Itsekin kirjoitan juuri siksi, jos siellä vaikka joku toinenkin kaipaa muiden kokemuksia sairaudesta. Me siis pääsimme, ainakin tällä erää, suhteellisen helpolla. Missään vaiheessa sairautta koira ei kärsinyt ja se myös sieti sytostaatit hyvin. Kortisoni tietysti aiheutti turvotusta ja ruokahalu kasvoi melkoisesti.
GME:n hoidossa kortisoni oli Carlokselle välttämätön ja ilman sitä se olisi kuollut. Salakavalasti se myös teki tuhojaan koiran elimistössä, valitettavasti. Todelliset ongelmat meillä alkoivat, kun kortisonia alettiin tämän vuoden (2016) helmikuussa lopettaa.
Ensin tuli korvatulehdus ja ihan hillitön kutina ihoon, suoliston kanssakin oli ongelmia, ja ripuli. Lääkärissä käytiin niin Lahdessa kuin Vantaallakin. Toukokuisen Kroatian matkan aikana koira oli mennyt todella heikkoon kuntoon ja söi huonosti. Ensin ajattelin, että se voi huonosti kortisonin kokonaan lopettamisen vuoksi, mutta kun tilanne ei helpottanut, oli edessä jälleen reissu lääkäriin. Tässä kohdin ajattelimme, että yritämme hoitaa koiraa lähempänä kotia ja varasimme ajan Hollolaan Kalliolan eläinklinikalle, jota olimme ennenkin monesti käyttäneet ja hyväksi todenneet. Järkytys oli melkoinen, kun tuolla paljastui munuais- ja maksa-arvojen olevan korkeat ja koira laitettiin heti pariksi tunniksi tippaan. Saimme suosituksen viedä koiran yöksi sairaalaan ja niinpä edessä oli taas matka Aistiin.
Aistissa Carlosta tutki lääkäri Jelena Kosareva, josta tulikin sitten Carloksen hoitavalääkäri koko kesän ajaksi. Tässä kohdin Carlos siis jäi sairaalaan yöksi ja tiputus kohensikin sen vointia huomattavasti. Ihossa todettiin hiiva, johon lääkkeeksi kotiin Malaseb-shampoo ja muuten antibiootti. Seuraavalla kontrollikäynnillä Hollolassa arvot olivat taas nousseet, koira laitettiin ensiavuksi pariksi tunniksi tippaan ja antibioottien lisäksi saimme lähetteen Yliopistolliseen eläinsairaalaan tarkempiin tutkimuksiin. Aikaa tuonne YES:iin olisi sitten pitänyt odottaa kaksi viikkoa, joka tässä kohdin tuntui kohtuuttomalta koiran voidessa huonosti. Niinpä me päätimme, että tämäkin juttu hoidetaan Aistissa loppuun asti.
Ennen juhannusta Carlosta tutki Aistissa ultralla myös radiologi ja saimmekin liudan epäiltyjä diagnooseja. Selvää oli tässä kohdin, että sekä maksassa että munuaisissa oli jotain. Ohimenevää vai ei, se jäi nähtäväksi. Kotona antibiootit ja vatsalääkkeet (Antepsin) jatkuivat edelleen ja maksaa tukemaan aloitetiin Samylin. Heinäkuussa koiran vointi olikin sitten jo selvästi parempi ja seuraavalla ajalla arvot olivat laskeneet, ja seuraavalla pysyneet aika lailla samassa. Edelleen ne kuitenkin siis olivat koholla ja munuaisten toiminnasta kertova SDMA-arvo ajoittain niin korkea, että lääkäri sanoi, ettei koskaan ole nähnyt niin korkeaa arvoa millään koiralla. Koira kuitenkin voi hyvin ja CRP:n ollessa jo lähellä normaalia, antibiootit lopettiin. Samoin Antepsin. Tässä kohdin mukaan astui munuiaisten toimintaa tukemaan ProNefra. Nyt näytti myös valitettavasti siltä, että sekä maksan että munuaisten ongelmat olivat kroonisia. Koepalaa maksasta ei otettu, koska koira voi hyvin. Tilanteen ollessa stabiili, seuraava kontirolliaika sovittiin kolmen kuukauden päähän.
No, tämä ilo ei sitten kauaa kestänyt, sillä jo seuraavalla viikolla Carlos alkoi taas syödä huonommin. Soitin Aistiin ja sovittiin, että aloitetaan jälleen Antepsin ja katsotaan auttaako se. Hetkellisesti se näytti auttavankin, mutta sitten tuli taas takapakkia ja jo pois saatu kutina alkoi uudelleen, ja koiralle tuli näppyjä otsaan. Lopetimme lääkkeen, jolloin koiran syöminen huononi entisestään ja muutamia oksenuksiakin tuli. Carlos kyllä leikki, mutta jotenkin vaikutti taas sairaammalta ja osin väsyneeltä. Varasin ajan Aistiin, jossa kokeet ja radiologin ultra antoivat jälleen uuden diagnoosin – umpisuolentulehdus. Myös munuais- ja maksa-arvot olivat nousseet, kuin myös tietysti CRP. Ja nyt näytti siltä, että myös haimassa saattoi olla jotain kroonista. Antibiootit aloitettiin uudelleen ja Antepsin vaihdettiin Pepcidiin. Tällä kertaa myös lääkärimme vaihtui Johanna Antilaan Jelenan ollessa hetken muualla. Antibiooteilla Carlos alkoikin sitten taas nopeasti parantua ja jälleen olemme tilanteessa, että odotamme mitä aika tuo tullessaan. Seuraava kontrolliaika on syyskuulla. Tai sitten jo aiemmin jos huonoksi menee.
Melkoinen kesä, ja melkoiset kaksi vuotta on siis meillä takana. Niin paljon on asioita ollut, että osa saattoi tästä unohtuakin. Tämän kesän aikana Carlos on kuvattu ultralla neljä kertaa, ollut tipassa kolme kertaa, viettänyt yhden yön sairaalaassa ja verikokeita on otettu lukuisia. Oireina poloisella on ollut (ainakin) ripuli, oksentelu, yleinen heikkous, lisääntynyt juominen ja pissaaminen, väsymys, ruokahaluttomuus ja ärtyneisyys. Pahimmillaan olemme lääkinneet koiraa kahdeksan kertaa päivässä ja siihen vielä shampoopesut ja muu ihonhoito päälle. Lopputuloksena meillä on tieto, että maksassa ja munuaisissa on kroonista vikaa, haimassakin ehkä. Ja sitten vielä umpisuolentulehdus. Hampaatkin pitäsi hoitaa ja hiiva pysyy sitkeässä. Nyt olemme onneksi saaneet luvan lääkitä ihoa myös Sanioticilla, jospa se auttaisi. (Sisältää kortisonia, joka kaiken tämän todennäköisesti on aiheuttanut).
Moni siellä varmasti miettii, että eikö koira pitäsi jo lopettaa. Niin mietin minäkin, uskokaa pois. Jos en ihan päivittäin niin ainakin melkein. Mennyt kesä on ollut henkisesti todella raskas, koira on joutunut kärsimään ja stressaamaan, rahaakin on palanut melkoinen määrä ja työt on kärsineet, kuin myös sosiaalinen elämä. Mutta niin kauan kun kaikki on diagnoosien suhteen ollut avoinna, olemme tietenkin halunneet yrittää. Ja onhan meillä vähän kivaakin ollut, Carlos on päässyt mm. mökkeilemään ja Repovedelle retkeilemään. Ja hyvin jaksoi molemmat reissut. Tärkeä tuki meille on ollut Aisti, joka on avoinna 24/7. Tieto siitä, että puhelimen päähän saa ammattilaisen kellon ympäri, on auttanut jaksamaan henkisesti eikä viikonloppuisinkaan ole tarvinnut panikoida hädän tullen. Ja nyt kun on selvää, ettei koira tästä enää parane, olemme pystyneet tekemään päätöksen, missä kohdin annamme periksi. Aika näyttää, tuleeko tämä raskas päätös eteen jo tänä syksynä vai myöhemmin. Juuri nyt on tärkeää, että koira voi taas paremmin.
Lupasin tuolla alussa, että blogi ei tule jatkossakaan täyttymään koiriemme sairaskertomuksilla, ja tämän lupauksen aion myös pitää. Koska kuitenkin tiedän, että ainakin osaa teistä siellä kiinnostaa myös meidän karvaisten reissaajien kuulumiset, päätin päivittää aina uusimmat kuulumiset tähän jatkoksi. Niitä siis luvassa myöhemmin vielä tähän.
Lisäys 29.9.2016
Valitettavasti siinä kävikin nyt sitten niin, että tuo viimeisin kontrollikäynti jäi Carloksen viimeiseksi. Lääkkeet auttoivat, mutta eivät tarpeeksi. Lääkäri suositti koiran lopettamista ja päädyimme siihen. Diagnooseja olisi voinut kyllä vielä tarkentaa, mutta koska lopputulos olisi erittäin todennäköisesti ollut ihan sama, emme enää Carlosta halunneet lisätutkimuksille altistaa. Nyt hän on siis poissa ja ikävä ääretön. Mutta parempi näin. Päätös koiran lopettamisesta oli elämäni raskain, mutta toisaalta myös kaiken tapahtuneen jälkeen helppo. Ja koiran kannalta ainoa oikea päätös. Kaiken mahdollisen tuon ihan mahtavan tyypin eteen teimme, mutta valitettavasti se ei auttanut.
Tässä pieni erillinen postaus asiasta: Yksi meistä on poissa.
RICO – KUN KOIRAN EPILEPSIA EI OLEKAAN EPILEPSIAA
Heinäkuun neljäs, Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivä, osui viime vuonna lauantaille. Amerikan ystäviä kun olemme, kutsuimme kotiin muutaman kaverin päivää juhlistamaan. Grilli oli kuumana, tunnelma kiva ja vieraat juuri tulleet. Olimme ulkona terassilla ja koirat menivät ees taas sisään ja ulos. Rico sitten asettui tuoliin makoilemaan, kunnes se kohta hyppäsi alas ja lyhistyi maahan. Näytti siltä, että sen takajalat pettivät alta.
Komensin miehen ottamaan koiran syliin, jolloin se alkoi hillittömästi täristä ja kouristaa. Itse menin paniikkiin. Kohta kuitenkin ymmärsin tarttua puhelimeen ja soitin kunnalliseen eläinlääkäripäivystykseen. Puhelun aikana koira palautui ennalleen ja lääkäri sanoi, että ehkä tuo oli joku äkillinen kipukohtaus. Jos olisi vaikka ampiaisen nielaissut. Tämä kyllä Ricolta varmasti onnistuisi! Loppu illan koira sitten oli oma iloinen itsensä ja ihan normaali, ja juhlatkin saatiin vietettyä. Arkena mieleen hiipi sitten ajatus, että olisikohan kyseessä voinut olla epilepsiakohtaus. Soitin lääkäriin, joka totesi, ettei tässä kohden ole tarvetta mennä, mutta jos kohtauksia tulee lisää, niin sitten on hyvä tutkia. Ja tulihan niitä, seuraava jo kahden viikon päästä.
Viime vuoden kesäloman aloitimme Lahden Univetissä, jossa lääkäri tutki Ricon ja koska mitään muuta syytä kohtauksille ei löytynyt, tuli epäillyksi diagnoosiksi epilepsia. Saimme reseptin Stesolid- peräruiskeeseen pahan kohtauksen varalle, muuten tilannetta jäätiin seuraamaan. Seuraava kohtaus Ricolle tuli tästä kuuden viikon päästä ja Univetin lääkäri sanoi, että jos haluamme, voi lääkityksen aloittaa.
Ennen lääkityksen aloittamista halusin kuitenkin, että koira tutkitaan vielä tarkemmin ja veimme siten Riconkin Aistiin neurologille. Lääkäriksi Rico sai Janis Jeserevicsin. Aistissa Riconkin aivot magneettikuvattiin, mutta sieltä ei löytynyt mitään. Edelleen epäillyksi diagnoosiksi jäi epilepsia, ja siihen aloitettiin Phenobarbital lääkitys. Lääkityksestä huolimatta Ricon kohtaukset kuitenkin yleistyivät ja annosta nostettiin moneen kertaan. Tämä ei auttanut yhtään ja talvella kohtauksia tuli jo kerran viikossa. Olin jo melko epätoivoinen, sillä aina kohtauksen tullessa oli tietysti pelko, onko kohtaus paha ja meneekö se itsestään ohi.
Yhdessä matkabloggaajien tapaamisessa juttelin sitten Rimma + Laura -blogin Rimman kanssa, ja häneltä kuulin, että koirilla kohtaukset voivat johtua myös maksasta. Kiitos vielä tuhannesti Rimma, sun ansiosta asiat muuttuivat melkoisesti! Tämän keskustelun jälkeen nimittäin varasin Ricolle ajan taas Aistiin ja tällä kertaa tarkempiin sisätautitutkimuksiin.
Ultrasta ym. ei mitään ihmeellistä löytynyt. Mutta sitten kaikki muuttui. Sigitas oli tuona päivänä tullut katsomaan mukana ollutta Carlosta ja pyysi meitä näyttämän hänelle videon Ricon kohtauksesta. Sigitas katsoi videon, totesi, ettei koiralla ole epilepsiaa ja että lääkityksen voi lopettaa. Voitte uskoa, että tilanne tuntui ihan epätodelliselta ja melkein itseäni nipistin, etten vaan nähnyt unta. Mutta en nähnyt, totta se oli!
Uudeksi diagnoosiksi Sigitas antoi taudin nimeltään episodinen lihaskramppioireyhtymä eli CECS eli canine epileptoid cramping syndrome. (Eli taas uusi sanahirviö meidän perheeseen!) Sairaus tunnetaan myös nimellä Spike’s disease. Tässä kohtaukset eivät ole vaarallisia ja ne menevät itsestään ohi. Lääkitystä ei tarvita, paitsi jos kohtauksia tulisi päivittäin. Bordercollieilla kohtauksiin on kuulemma auttanut gluteiiniton ruokavalio, joten saimme suosituksen aloittaa sellaisen. Englanninkielisiä kuvauksia sairaudesta lukiessa, ne täsmäsivät meidän Ricoon ihan täysin. Suomeksi diagnoosista voi lyhyesti lukea koirangeenit.fi sivulta, CECS on yksi Lohen tutkimusryhmän tutkimista koiran neurologisista sairauksista.
Ja sitten vielä lyhyesti noista itse kohtauksista. Ensimmäisen kohtauksen Rico siis sai viime kesänä ja se oli tuolloin kaksivuotias. Ricolla kohtaukset kestävät noin neljä minuuttia. Niiden alussa siltä pettävät takajalat ja se lähtee räpiköiden hakeutumaan luokse. Syliin nostettua se menee jäykäksi, tärisee ja joskus ojentelee kaulaansa tai lipoo huuliaan. Jonkin verran myös kouristaa tai jollain tapaa ojentaa voimakkaasti kroppaansa. Kohtauksen aikana Rico on aina tajuissaan ja niiden jälkeen se on hyvin pian normaali itsensä. Kohtauksia tulee yhä edelleen, mutta nyt kesällä niiden väli on harventunut ja niitä on tullut vain kerran kuussa. Vaikka kohtausten tulo ylipäätään on tietysti harmi, olen silti todella helpottunut, että diagnoosi vaihtui toiseen eikä niiden tullen tarvitse enää panikoida. Nyt mua ei enää pelota jättää Ricoa hoitoon eikä reissata sen kanssa paikkoihin, joista eläinlääkäriin on pidempi matka.
Tällaista siis meillä. Toivottavasti saitte selkoa tästä pitkästä sepustuksesta! Välillä sitä ei tiedä itsekään pitäiskö itkeä vai nauraa, niin älyttömältä tämä meidän huono tuuri alkaa jo tuntua. Kun yksi vaiva saadaan parannettua/ kontrolliin, hiipii mieleen väistämättä ajatus, että mitähän kamalaa sitä seuraavaksi tapahtuu. Silloin kun me pojat aikanaan hankimme, olimme tietysti tietoisia siitä, että koirillakin on nykyään kaikenlaista ja sairauksia voi tulla. Ihan tällaiseen en ollut varautunut, enkä varsinkaan näin nuorten koirien kanssa. Mutta silti mä tietysti rakastan noita ihanuuksia yli kaiken enkä heitä ikinä toisiin vaihtaisi! Monta päivää vaihtaisin kyllä, todella monta.
Ja entäs sitten raha? Juuri yksi päivä tajusin, että satojen eurojen eläinlääkärimaksun maksaminen ei tunnu enää missään. Se on meidän arkea ja ihan normaalia. Vähän kuin maitoa kaupasta ostaisi. Vakuutuksethan meillä tietty on, mutta eihän nekään kaikkea korvaa. Tänä kesänä Carloksen hoitoon on mennyt rahaa yli 3000 euroa, vakuutus on tästä korvannut 1300 eikä enempää tule ennen syksyä. Seuraavan kerran omavastuukausi alkaa alusta ensi kuussa, sitä siis odotellessa. Kaiken kaikkiaan tässä vajaassa kahdessa vuodessa poikien lääkäreihin on mennyt varmasti jo lähemmäs kymppitonni, jossain kohti viiden tuhannen jälkeen lopetin ynnäämisen. Rahaa on siis mennyt, mutta me olemme olleet sen valmiit maksamaan. Ja onneksi olemme voineet. Kertaakaan emme sinällään ole rahaa miettineet, pojat on aina tarvittaessa viety tutkimuksiin heti, maksoi mitä maksoi, ja korvasi vakuutus tai ei. Se tietysti harmittaa, että kaikki eläinlääkäriin palaneet rahat ovat olleet suoraan pois matkoista. Mutta asiat on tietty laitetettava tärkeysjärjestykseen. Jos jotain kiinnostaa noiden yksittäisten tutkimusten hinnat, niin mainittakoon esimerkkinä, että nuo meidän magneettikuvauskeikat Aistissa on maksaneet noin 900 euroa/kerta, ultrassa käynnit (tehty lisäksi muita tutkimuksia) 300 -500 euroa ja vuorokausi sairaalassa tutkimuksineen 500 euroa. Tässä siis nämä kalleimmat, usein on onneksi selvitty kahdella sadalla tai vajaalla.
Kirjoittelin tuolla alkupuolella, että tulen loppu elämäni olemaan kiitollinen lääkäri Sigitas Cizinauskakselle. Jos joku vielä miettii miksi, niin siksi koska hänen ansiostaan molemmat meidän koirat ovat saaneet neurologisissa asioissa oikeat diagnoosit, Carlos heti alkuun ja Rico hieman myöhemmin. Carloksen hengen hän todella pelasti, ja osin Riconkin, sillä ehkä nuo turhaan syödyt lääkkeet olisivat lopulta tuhoneet senkin sisuskalut. Ja vaikka Carloksen tilanne ei tällä kohdin sinällään hyvältä näytäkään, sai hän elämäänsä Sigitaksen ansiosta ainakin kaksi vuotta lisää. Ja vaikka neurologian puolella Carlos ei tällä hetkellä hoitoa tarvitsekaan, on Sigitas silti jatkanut sen ja meidän matkassa mukana, ja edelleen kiinnostunut sen voinnista ja hoidosta. Yhteistä matkaa meillä tulee kohta siis täyteen jo kaksi vuotta ja olen ikuisesti kiitollinen saamastamme avusta, kävi tässä lopulta miten kävi. Unohtaa ei pidä myöskään sitä, että samainen mies on itseasiassa perustanut Aistin, jossa meidän molemmat muruset ovat saaneet kaikin puolin hyvää hoitoa. Tähän loppuun haluankin vielä sanoa kiitokset koko sairaalan henkilökunnalle; Sigitakselle, Jelenalle ja Johannalle, ja kaikille muille poikien hoitoon osallistuneille lääkäreille ja hoitajille. Meille te olette mittaamaton apu, ja mikä tärkeintä, aina saatavilla. Erikseen haluan mainita myös vastaanotossa työskentelevän Anne Eriksonin, jonka palvelu on aina ollut todella ystävällistä ja hyvää. Kiitos siis teille ihan kaikille jo tässä kohdin! <3
Ja nyt, kommenttiboksi on avoinna. Vastaan mielelläni kysymyksiin, ja muutenkin kaikenlaiset kommentit ovat erittäin mieluisia!
———————–
P.S Jos haluat jatkossakin pysyä meidän ja poikien matkassa mukana, kannattaa seurantaan klikata
19 Comments
Kiitos kun jaoit Carloksen tarinan. Meidän 9-vuotias chihuneiti koki saman, joskin kaikki eri vaiheet mahtuivat kolmeen vuorokauteen. Kirjoituksesi auttoi meitä ymmärtämään lääkäreiden seikkaperäisiä lausuntoja ja ennen kaikkea sitä, mitä ylipäätään neitokaisella tapahtuu ja tapahtui.
Voi ei! Olen ihan todella pahoillani. <3 Kiitos sinulle paljon kommentista. Vaikka on tietysti todella ikävää, että kukaan joutuu ikinä tällaista kokemaan, niin silti on toki ihana kuulla, jos tästä pitkästä sepustuksesta on oikeasti ollut apua. Kovasti voimia ja tsemppiä teille! <3 <3
Hei jos saan kysyä tuosta sdma arvosta sen verran että paljonko se teillä tarkalleen ottaen oli? Maksimihan on se 14μg ja meidän koiralla oli rimadylin popsimisen jälkeen testituloksena 15μg..kun en oikein ymmärtänyt että kuinka huolissaan tästä tuloksesta pitäisi olla.. Kaikki muut arvot oli kylläkin normaalin puolella ja virtsaa tutkitaan ensiviikolla..
Voi ei, en kyllä yhtään muista… Enkä voi tarkistaakaan kun nuo arvot sai aina vasta myöhemmin puhelimitse niin paperilla niitä ei mulla ole. Ja saattaa olla, etten niitä tarkkoja lukuja ehkä edes kysynyt, kun nyt ei yhtään tule mieleen… Varmasti ensi viikolla olette sitten viisaampia. Pidetään peukkuja ja toivotaan, että teillä vain tilapäinen juttu! <3 <3
Me saatiin meidän 1-vuotiaalle chihutytölle viikonloppuna Aistista diagnoosiksi dyskinesia. Eli hyvin samankaltainen liiikehäiriö kuin teidän Ricolla. Kohtaukset kuulostavat ihan samanlaisilta. Olisi kiva vaihtaa ajatuksia ja kokemuksia kohtauksista, ruokavaliosta ja lääkityksestä?
No voi pientä tyttöä <3 <3 Ja joo, olisi kyllä kiva kuulla tästä lisää, ja muutenkin vaihtaa ajatuksia. Mulla on nyt aika kiireinen viikko meneillään, mutta viikonloppuna viimeistään ehtinen kirjoitella. Laitetaanko sähköpostia puolin tai toisin, kumpi vaan ehtii ensin?
Minä laitan sinulle tuonne Facen puolelle nyt viestin kun en löydä tästä sähköpostiosoitetta, niin jatketaan juttua sieltäkäsin 🙂
Me haluamme myös kiittää Carloksen tarinasta. Kuulosti niin tutulta kuinka koira horjui niinkuin humalassa olisi ollut, tassu kaksinkerroin ja kuinka suuri tuska oli matka Aistiin ja odotella magneettikuvien tuloksia. Täällä siis kohta 10-v Papu chihuahua jolla todettiin GME kuusi viikkoa sitten. Prednisolon nyt menossa ja Lomustine harkinnasssa 🙁
Voi ei, olen todella pahoillani. 🙁 Toivotaan kuitenkin että lääkkeet auttaa, ja saatte pitää murusen vielä pitkään. <3 Kovasti tsemppiä sinne <3 Jos yhtään siltä tuntuu, niin kiva olisi jossain kohti myöhemminkin kuulla Papun kuulumisia, jos niitä vaan suinkin jakaa haluatte. Ja kiitos paljon kommentista. Jos jotain kysyttävää tulee, vastaan mielelläni jos vaan osaan. <3
Kiitos! <3 ja voin kirjoitella välillä meidän kuulumisia (jännä kuinka sekin jotenkin helpottaa tuskaa kun sitä voi johonkin jakaa) Kortisonin aloitettua Papu lähti nopeaa paranemaan eikä enää kävellyt kuin känniläinen. Muutaman viikon päästä eteneminen kuitenkin loppui ja tila pysyi samana (etutassu ollut kokoajan se pahin, jää välillä kaksinkerroin ja jotenkin raahaa sitä kun kuluu asvaltilla päältä puhki jos ei ole mitään sidettä suojana) Toissa päivänä käytiin ottaan Lomustinea ja näiltä näkymin ainakin koira voi ihan hyvin. Ei muu auta kuin ootella ja katsella kuinka käy..
Pidetään peukkuja! <3 Meillä ainakin tuo Lomustine auttoi hyvin. Ja kiva kuulla teistä, vaikka tilanne on tietysi ikävä. <3 Kirjoittaminen tosiaan auttaa kun huolta voi jakaa muiden kanssa. Ja varmasti on muille hyödyllistä kuulla muidenkin kuin vain meidän kokemuksia. Kiitos siis siitä <3
Heippa taas! Kirjoittelen väliaikatietoja nyt kun neljä Lomustiiniä on saatu ja yksi annos on vielä ottamatta. Papu ei onneksi ole lääkkeestä moksiskaan, mutta ilmeisesti ei myöskään kuulunut niihin onnekkaisiin jotka taudista paranee. Ensimmäisen Lomustinen jälkeen palasi horjahtelut ja pyllähtelyt takaisin. Tällä hetkellä on kuitenkin hyvä juttu että tila on pysynyt pitkään samana eikä ainakaan huonompaan ole mennyt. Viime kerralla lääkäri oli jo sitä mieltä että nyt on vaan pääasia että tila pysyisi samana joten todennäköisesti kortisonia ei voida kokonaan lopettaa vaan mennään loppuun asti pienimmällä mahdollisella annoksella. 🙁 Lohdullista on se että en usko koiran mitenkään kärsivän ja se on vielä leikkisä ja innostuva joten eiköhän me tässä vielä sinnitellä <3
Moi Susanna! Katsotaan tuleeko tämä vastaus ihan hassuun kohtaan, kun enää ei näköjään ole mahdollista vastata suoraan kommenttisi alle, vaikka asetuksiakin yritin vaihtaa… Toivottavasti tämän kuitenkin huomaat! 🙂 Mutta siis onpa todella harmi, ettei lääkkeestä ole kunnon vastetta tullut 🙁 Ja toivotaan tosiaan, että tilanne pysyisi sitten edes ennallaan vielä pitkään. <3 Mä myös uskon, että silloin kun Carlos alkuaan sairastui, niin ei sillä ainakaan kipuja tai muuta ollut. Eikä muutenkaan näyttänyt tilaansa mitenkään noteeraavan. Kovasti tyyppi yritti normi malliin vaan leikkiä, vaikka jalat kantoivat huonosti. Hyviä vointeja ja kovasti tsemppejä sinne! <3 <3
Kiitos avartavasta kirjoituksesta, Chihujen näihin neurologisiin sairauksiin etsin ihmisten kokemuksia kun löysin nämä sivut. Voimia teille sairauden kanssa elämiseen.
CECS oireet ovat samantyyppiset kuin bordercollieiden NCL ( Neuronal ceroid lipofuscinosis ) johon ainakin USAssa on geenitesti. Omakohtaisella kokemuksella BC:n kanssa kohtausoireet täsmäsivät teidän Chihun oireisiin. Ruumiinavauksessa koirallani todettiin lievä NCL. Hänellä kohtaukset pysyivät harvoina, mutta tietoisuuden tila vaihteli loppua kohden ( esim. silmät näkivät ja aivot tulkitsivat näkymän toisin, tyhjällä kadulla saattoi nähdä kummituksia ja kadulla jossa oli paljon ihmisiä sekä liikennettä kulki kuin kadulla ei olisi ollut ketään. Murisi välillä tutuille ihmisille ja vasta äänestä tunnisti ja meni hämilleen ) Toivotaan että teillä sairaus pysyy kurissa ja positiivista mieltä sairauden kanssa elämiseen.
Kiitos todella paljon sinulle Anita! <3 Kauniista sanoista, ja omien kokemusten jakamisesta. <3
Meillä on onneksi mennyt jo pitkään suhteelllisen hyvin, ja kovasti tietysti toivotaan näin jatkuvankin! Yksi vähän huonompi jakso oli tuossa välissä, mutta nyt ainakin näyttää että ruokavalioon tehdyistä korjauksista on ollut apua. Tästä on vähän tarkoitus kirjoittaa päivitystä varsinaiseen tekstiinkin kunhan vain joudan.
Lämmin osanottoni, ja kovasti voimia sinne teille <3 <3 <3
Löysin tämän keskustelun vasta nyt. Minulla eka chini sairastui GME sairauteen kolme vuotiaana. Ei osannut muuta kuin kävellä takaperin, Aistissa tutkittiin ja aivoissa oli tulehdus. Yleistynyt ataksia, uhkavasteen puuttuminen yms. Söi kortisonia 7kk ja parantui taudista. Vuosi sairastumisen jälkeen oli oma itsensä. Sairastumisvuosi oli muistaakseni 2016.
Syksyllä 2019 toinen chini sairastui, ensin hoidettiin Lahdessa silmätulehduksen, piti silmiä kiinni istuessaan ja päätä ylöspäin. Oireet vähän katosivat kunnes kortisoni tipat loppuivat. Oireilu tuli rajuna takaisin ja yhtenä aamuna heräsin siihen kun koira huutaa kivusta. Evidensian jossa saatiin morfiinia piikkinä, todettiin että nyt on joku neurologin en ongelma ja lähetettiin päivystyksenä Aistiin. Olin varma että matka jää koiran viimeiseksi, syringomyeliaa epäili lähettävä lääkäri. Neurologi tutki ja koira lähti mri kuvaukseen. Pitkät tunnit odottelimme tuloksia ja lopultakin oli vastauksia. Koiralla oli vasemmassa silmässä näköhermon tulehdus ja selkäydinkanavan tulehdus. Koiralle määrättiin prednisolon ja kipulääke. Jo seuraavana päivänä koira oli parempi, ei enää kipuja. Nyt on kortisonia purettu niin että kortisonin piti tänään loppua. Kaksi viikkoa sitten kun kortisoni vähennettiin vain joka toinen päivä otettavaksi, alkoi jotain pieniä oireita huomata koirasta… Oli väsyneempi ja innotttomampi. Tällä viikolla keskiviikkona oli taas pää ylöspäin ja hakeutui piiloon… Soitto Aistiin, neurologi sitä mieltä että jatketaan seurantaa, eikä nosteta kortisonia. Tänään koira jo selkeästi kipuoireileva, innoton…. Kipulääkkeen ja kortisonin jälkeen muutamassa tunnissa piristyi. Nyt laitettu luotto neurologille sähköpostia ja odotetaan mitä hän huomenna tuumaa… Monesti itse miettinyt että kyse harvinaisesta sairaudesta ja mulla ollut näitä jo kaksi…. Päivä kerrallaan tässä on mentävä ja kädet kyynärpäitä myöten ristissä että koiran vointi pysyisi hyvänä
Voi ei, onpa teilläkin ollut huono tuuri ja murhetta kerrakseen 🙁 Kiva toki kuulla, että ainakin toinen parantui kokonaan! Toivotaan kovasti, että toinenkin nyt tulisi kuntoon… edes sitten ajan kanssa. Ihan tosi paljon voimia ja tsemppiä sinulle raskaaseen tilanteeseen <3 tiedän kyllä hyvin, miten kamalaa tuon kanssa on elää ja odottaa… Pidän peukkuja, että kaikki kääntyisi vielä parhain päin! <3
Hei! Ensinäkin ihan mielettömän iso kiitos GME kirjoituksestasi. En tiedä mitä olisin tehnyt tai miten syvälle epätoivoon joutunut ilman tätä kirjoitustasi. Pienellä Morgan yorkshirenterrierilläni diagnosoitiin täysin sama sairaus, ja tälle aloitettiin myös täysin sama Predisolon kortisonilääkitys.
Alkoiko teillä kuinka nopeasti lääkitys auttaa pikkuisen oloon? Olen niin kamalan epätoivoinen ja yritän ymmärtää tautia. Koiralleni on syötetty kortisonia nyt n. 7 päivää, ja tila on parantunut, joskin liikkuminen on edelleen hyvin huteraa, enkä oikein löydä mistään tietoa miten nopeasti lääkkeiden tulisi tepsiä näihin motorisiin ongelmiin:( auttoivatko lääkkeet teillä kuinka nopeasti?
Kiitos tuhannesti vielä .
Sara <3 Olen todella pahoillani, että tämäkin kommentti on jäänyt minulta huomaamatta, enkä ole vastannut tähän ajallaan 🙁
Ikävää kuulla Morganin sairastumisesta <3 kysymystäsi ajatellen, vastaus tulee ihan liian myöhään, mutta jos joku muukin tätä miettii, niin vastaan siksi… Jos nyt ihan oikein muistan, niin lääkkeet alkoivat auttaa melkeinpä saman tien, päivistä puhutaan joka tapauksessa. Joskin oireet sitten myös palasivat eikä pelkkä kortisoni enää auttanut vaan rinnalle piti aloittaa sytostaatit.
Toivottavasti Morgankin on saanut avun lääkkeistä. <3 Kaikkea hyvää teidän syksyyn! 🙂