Suomen suurin matkablogiyhteisö

Vinkkejä auton hakuun Saksasta (lasten kanssa)

Auton haku Saksasta lasten kanssa: vinkit

Reissu on nyt siis tehty kaksi kertaa ja molemmilla kerroilla on saatu hyvä menopeli ja parisuhdekin on vielä säilynyt. Tässä tietoa siitä, mitä reissut ovat opettaneet:

1. It can be done
Vaikka monet oppaat ja välittäjät väittävät muuta, matka on ehdottomasti toteutettavissa itse ja lasten kanssa alusta loppuun. Kyse ei ole tähtitieteestä. Mukaan tarvitaan kuitenkin seikkailumieltä ja rutkasti kärsivällisyyttä. Yllätys.

2. Liikkuminen onnistuu julkisilla
Samat tyypit väittävät, että auton ostamiseen tarvitaan oma auto Saksassa liikkumisen vuoksi. Ei tarvita. Saksalaiset julkiset ovat erittäin päteviä. Kannattaa kuitenkin tehdä erittäin valmis suunnitelma kotona ja katsoa yhteydet verkkopalveluista sen pohjalta. Näin säästät aikaa rutkasti. Rattaiden kanssa mahtuu juniin, metroihin, busseihin ja ratikoihin aivan kuten Suomessakin, mutta hissejä tai rullaportaita ei ole tarjolla läheskään kaikkialla.

3. Englannilla pärjää
Saksan osaaminen on hyvä lisä, mutta ei välttämättömyys. Iso osa kauppiaista puhuu mikahäkkinenenglantia, jota osaa myös 90 % meistä suomalaisista. Ja jos myyntijeppe ei osaa, mutta haluaa todella myydä autonsa, tulee paikalle joku joka osaa puhua. Ainut paikka, missä saksan kielen osaaminen on ollut välttämätön, oli Hampurin Zulassungstelle. Berliinissä virkailija puhui englantia.

4. Ensin luvat, sitten auto
Olemme aina toimineet niin, että olemme hoitaneet luvat (kilvet, vakuutus) ensin kuntoon ja sen jälkeen etsineet auton. Näin ollen raskain osio on takanapäin heti alussa. Virastoon kannattaa varata sellainen 6 h, jollei ole varannut aikaa netistä (Berliinissä). Siihen ei oma kielitaitoni riittänyt. Lapsille viihdykettä ja evästä mukaan. Kumpaakaan ei ole tarjolla.

5. Varaa riittävästi aikaa
Meillä aikaa ei kummallakaan kerralla ole ollut riittävästi, mikä tarkoittaa, että kaupungeista ei ole nähty kuin lähiöt. Päätelty on, että riittävä aika olisi 5-6 päivää. Rytmi on yleensä seuraavanlainen (tai olisi, jos olisi ollut riittävästi aikaa):
1. päivä saapuminen kohteeseen lentäen
2. päivä luvat ja hieman autojen kiertelyä, jos aika riittää
3. päivä autojen kiertelyä (mahdolliset kaupat)
4. päivä kauppojen teko ja/tai nähtävyyksien kiertelyä
5. päivä nähtävyyksien kiertelyä, ostoksia ja ajo laivalle (Travemunde)
6. päivä laivalla
7. päivä takaisin Helsingissä

Auton haku Saksasta lasten kanssa: oliko tähän pakko ryhtyä?

Tiedättekö ne reissut, joilla mikään ei mene kohdalleen? Kyllä juuri ne. Alusta saakka homma tökkii ja kun meno kovenee tökkäykset muuttuvat kunnon töyssyjen kautta jättimäisiksi rotkoiksi. Tulee se hetki kun pitää päättää alkaako huutamaan vastaan sinulle autostaan räyhäävälle saksalaiselle käyttämällä kaikkia niitä kirosanoja, joita olet vannonut olevasi käyttämättä lasten kuulleen vai tyytyä normaaliin viilipyttymäiseen ”en voi tietää olen ulkomaalainen” peurasilmäluukkiin?

Jep, tämä on niitä reissuja.

Olemme hakemassa autoa Saksasta, tarkemmin ottaen Berliinistä. Vaikka se nyt olisi ihan sama vaikka olisimme Münchenissä, sillä en ole kokenut Berliinistä sen enempää nyt kuin kotoa lähtiessä. Tämä reissu on toinen samantyyppinen perheemme suorittamana. Ensimmäinen tehtiin pari vuotta sitten taaperon ollessa vielä vauva Hampuriin. Luulin sen olleen rankkaa, mutta se oli lasten leikkiä tähän verrattuna.

Olisi pitänyt kuunnella äitiä. ”Älkää lähtekö” oli ainut kommentti, jonka sain kun kerroin suunnitelmasta. Pahintahan tässä on myöntää, että äidillä oli hyvä pointti. Pirullista.

Kaikki alkoi jo lentomatkasta, josta uhkasimme jäädä koneesta. Olimme stand by paikoilla ja kone oli aivan täynnä. Aivan viime metreillä selvisi, että hanoilainen jeppe ei ehtisi lennolle ja pääsimme mukaan. Koneessa en saanutkaan käyttää kantoreppua, jossa vauva viihtyy parhaiten, vaikka juuri edellisellä Prahan lennolla homma oli onnistunut. Vauva syliin ja jumalaton kahden tunnin härdelli käyntiin, jossa käsiä ja jalkoja on yhtä aikaa ilmassa epätavallisen suuri määrä. Matkatavarat näyttivät uhkaavasti jääneen Helsinkiin, kunnes Timo äkkäsi ne viereiseltä hihnalta Acapulcon lennon alta.

Rekisteröintitoimistossa vietimme jälleen puuduttavat puoli päivää, jonka aikana saatiin kokea huutoa ja hampaiden kiristystä. (En ikinä lakkaa ihmettelemästä, millä vuosisadalla Saksa makaa virastojen osalta) Sen jälkeen huonosti suunnitellun loppuiltapäivän saldona oli 20 eri kantokertaa tuplarattaiden kanssa metron tai junan rappusissa, eksyminen Berliinin lähiöön, väärän osoitteen metsästäminen ja illallinen supermarketin parkkipaikalla tupakoitsijoille varatussa pöydässä. Lopulta huomaamme, että koko sompailu on tapahtunut yhden helpon junayhteyden päässä majapaikasta.

Koska laivapaikka on jo ostettu ja myös auto sitä täyttämään ostetaan, jäämme seuraavana päivänä kämpille lasten kanssa. Timo viettää päivän eksyen milloin minnekin ja me jumissa Berliinin lähiössä leluttomina ja kärttyisinä. Auto kuitenkin löytyy. Varatessani Timolle autopaikkaa paikallinen Erkki Tuomioja audillaan päättää valita tehtäväkseen valistaa minua siitä, että näin ei vain yksinkertaisesti toimita Berliinissä.

Viimeisen Berliinin päivämme aamu kuitenkin paljastaa, että taapero on saanut flunssan yrittäessään välttää lopullista tylsistymistä nuoleskellen matkamme varrella kaikkea mahdollista käytetyistä kahvikupeista asfalttiin liimautuneisiin purkkiin. (Finaalina vielä lumienkeleiden teko junan lattialla.) Paluu Suomeen ei kuitenkaan pysty odottamaan ja lähdemme matkaan kohti Travemundea. Kun pääsemme perille Skandinavienkain satamaan muutaman väärän käännöksen ja supertuiman katseen saattelemina 5 tunnin ajomatkan jälkeen selviää, että laiva on puolitoista tuntia myöhässä. Kun sen lähtöaika olisi muutenkin jo lapsille epäinhimillinen 23.00, on se siis nyt 00.30. Ja lisäksi taaperon paracetamol on lopussa ja kuume alkaa nousta juuri kun saavumme satamaan.

Istuskellessani autossa kun kaikki muut nukkuvat, en voi välttyä miettimästä: Oliko tälle reissulle siis ihan pakko lähteä? Tosin tiedän jo vastauksen, kyllä se oli koettava tämäkin. Ja kyllä, tekisin sen uudelleen. Tosin tupla paracetamolit mukana. Vinkkejä reissuun seuraa perässä.

Saksalaiset saa kyllä pisteet leikkipuistojen välineistöstä - mutta graffiteissa olisi vielä hippasen hiottavaa

Saksalaiset saa kyllä pisteet leikkipuistojen välineistöstä – mutta graffiteissa olisi vielä hippasen hiottavaa

Mökkikoti vaihtoon, osa 1

Olen aina halunnut kokeilla kodivaihtoa. Varsinkin naperoiden kanssa reissatessa ajatus toisen kodin käyttämisestä tuntuu helpottavalta. Leluja, huoneita, piha, ehkä jopa auto. Jebulis. Arkemme matkoillakin on kuitenkin lastenhoitoa, sijainti vain muuttuu.

Pistän vaihtoon kakkoskotimme eli mökin Kainuussa, sillä perheemme toinen aikuinen ei ole innostunut laittamaan ykköskotia. Timolla siintelee taustalla kokemus huonoista vuokralaisista, jotka huumehöyryissään hajottivat koko kämpän ja veivät mukanaan kaiken minkä irti saivat, jopa keittiön laatikot. Olin itsekin siivoamassa tuhoja ja poimimassa neuloja mitä kummallisimmista paikoista, joten ymmärrän. Itse ajattelen tietysti vain hyviä puolia. Siispä kakkoskoti. Ja koska se on vain kesäasuttava, kesäksi.

Kirjaudun kokeilujäseneksi sekä Intervac että Home Exchange palveluihin. Kokeilujäsenyys kestää molemmissa 2 viikkoa ja molempien todellinen jäsenyys on lopulta noin satasen luokkaa vuodeksi. Tsydeemeissä on kuitenkin se pieni, mutta ratkaiseva ero: Home exchange antaa kokeilujäsentenkin lähettää ja lukea viestejä, Intervac vain lähettää. Selvä. Siispä minusta tulee Home Exchange käyttäjä.

Pelin henki on aika lailla sama kuin nettideittailussa:
– Luodaan omasta vaihtokohteesta ilmoitus, joka on hyviä puolia korostava, mutta ei kuitenkaan valehtele liikaa
– Laitetaan toiveet omista toiveista eli kohteista ja ajankohdasta
– Aletaan rummuttamaan sähköposteja liikkeelle ja toivotaan, että löydetään pari

Huomaan heti, että meillä on vastassa haasteita:
– Olemme myöhässä. Iso osa vaihdoista on ehditty jo sopia kesälle 2014. Muut tuntuvat olevan sopimassa jo jopa kesää 2015.
– Vaikka kaikki lukemani artikkelit toitottavat, että tavalliset kodit vaan vaihtoon, tuntuu omamme vähintäänkin alkeelliselta. Luxusasuntoja vilahtelee oikealla ja vasemmalla. Tuskinpa puucee, puusauna ja pesuvadit tekevät ihan hirveän suurta vaikutusta tähän porukkaan.
– Mökki on myös suhteellisen pieni. Se maijoittaa maksimissaan neljä henkeä ja silloinkin osa joutuu nukkumaan tuvassa.
– Sijainti: Mökkimme on syvällä ja tarkoitan todella syvällä Kainuussa. Paikassa, jollaista suurin osa kehä kolmosen sisäpuolella asuvista ihmisistä ei edes usko olevan olemassa.
– Mutta pahin ehkä kaikista: Minulla ei ole kuvia. Kaikki pelkästään mökkiä kuvaavat fotot ovat vuodelta kuokka ja kirves. Uusia kuvia on tulossa vasta muutaman viikon kuluttua, kun selviämme itse mökille.

Perhana.

Kaikesta huolimatta päätän rakentaa ilmoituksen. En suostu lannistumaan. On meillä toki vahvuuksiakin: järven ranta 20 m etuovelta, hulppea maisema ja ihana luonto ympärillä. Niillä on nyt lähdettävä peliin mukaan.

Katsotaan miten tässä käy.

Sentään yksi inhimillinen maisemakuva mökiltä löytyi. Tällä mennään.

Praha zoo – fantastic!

Luulisi, että eläimet on eläimiä näkee niitä missä vaan – vaan eipäs olekaan. Kirjoittelin jo tuossa aikaisemmin lyhyesti Prahan eläintarhasta, mutta kuvat jäivät uupumaan. Paikka ansaitsee ehdottomasti kunniamaininnan. Sopivan kokoinen päivän reissulle, jopa taaperolle, mutta alueeseen on todella panostettu. Maisemat on hulppeat – pelkkä kirahvien aitaus on Korkeasaaren kokoinen.

Eläimiä riitti joka lähtöön. Kuvassa virtahevot ottamassa arskaa. Hervottoman kokoisia jötkyjä.

Ulkoaitauksien lisäksi matkan varrella oli useita paviljonkeja, joissa pääsi katsomaan eläimiä lepoluolissaan lasin läpi. Tapahtuma, joka ei toivottavasti toistu koskaan elämäni aikana ilman lasieristystä: tiikeri lounaalla.

Eläintarha on tunnettu Indonesialaisesta viidakostaan. Se oli meistäkin ehdottoman hieno, mutta ei suinkaan parasta antia.

Flamingoja oli useampi aitauksellinen. Vieläkään en tiedä mikä niiden ero oli. Silti: upeita

Bambitkin oli saatu aitaukseen äiteineen päivineen.

Taapero ei jaksanut eläimiä kovin pitkään tuijotella, mutta matkan varrella oli onneksi useita leikkipaikkoja ja loputon määrä lapsia. Juuri kun naperolla alkoi keittää yli päivän loppupuolella, löytyi leikkipaikasta vielä kahluuallas tunteita viilentämään. Sittenhän se huuto tietysti alkoi vielä pahempana, kun piti pois nousta. Samalla leikkipaikalla oli myös pieni sähköjuna, jonne pääseminen sai melun loppumaan. Se oli tietysti se paras juttu hänelle – mitäpä noilla isoilla kissoilla ja norsuilla kunhan pääsee läträämään ja ajelemaan junilla.

Taaperoiden oma juna – aikuiset ei pääse kyytiin vaikka yrittäisivätkin. Kolme kiekkaa tällä ja johan hymy irtosi.

Pääsymaksu siis alle kympin aikuisilta ja alle 3 v ilmaiseksi. Vaatii vain pienen metromatkan ja bussimatkan kaupungin laitamille, jotka ovat superhalpoja ja näppäriä. Kannattaa ehdottomasti. Rattailla pääsee puistossa etenemään kaikkialle, tosin palviljongeissa saattaa välillä olla hieman ahdasta. Metrosta tultaessa on vastassa pienet portaat bussiasemalle, mutta matkarattaiden osalta ne jaksaa kantaa. Tuplarattaiden kanssa oli kierrettävä hieman pidempi lenkki varikon kautta. Eläintarhaan menevistä busseista osa on matalalattiaisia ja osa korkeita versioita, mutta busseja menee usein. Ja muistakaa pyytää kartta lipunmyynnistä!

P.s. Muistutuksena, että vesijohtovesi on Prahassa juomakelpoista eli ei muuta kun tankkaatte pullot vessoissa. Ei tarvitse raahata gallonaa rattaissa mukana.

P.p.s. Vaihtotasoja oli lähes kaikissa vessoissa. Tosin ainoastaan naisten puolella. Sen verran laahaa vielä tasa-arvo perässä tsekinmaalla.