Kroppa alkaa olla palautunut matkustamisesta, mieli ei. Madagaskar oli kerrassaan hämmentävä: en ole koskaan nähnyt yhtä alkeellisia oloja missään ja toisaalta niin kaunista luontoa. Luulin tietäväni millaiset olosuhteet minua odottaa, olenhan käynyt Tansaniassa, mutta Madagaskar olikin vielä kliseisemmän köyhää Afrikkaa. Köyhyys alkoi heti matkalla Antananarivon (paikallisten suussa Tana) lentokentältä hotellille 5km päähän. Kuoppaista tietä reunustivat värikkäät, mutta huonokuntoiset pikkutalot ja niiden edessä myyntikojuissa lojui hedelmiä, käytettyjä vaatteita, raakaa lihaa katosta riippumassa. Sama näky seurasi teiden varsilla koko kaksi viikkoa. Vain talojen ulkonäkö muuttui: Tanan seudulla talot olivat kiveä, rannikolla bambua ja muuta puuta. Loistava matkanjohtajamme John kertoi, että saarella asuu 18 heimoa, joilla kaikilla on oma tapansa rakentaa, pukeutua ja laittaa hiuksensa. Tanan seudulla asuu suurin heimo Merinat ja heidän asumuksensa perinteisesti tehdään kivestä. Tämä myös siksi, että Tana on ylängöllä, jossa näin heidän talviaikanaan on öisin viileää eli vain muutama plusaste.
Me emme jääneet Tanaan, vaan viivyimme vain lentokenttähotellissa muutaman tunnin päiväunilla ja lounaalla ennen kuin lähdimme kohti Andasibea. Matkaa teimme maasturissa kuljettajan ja matkanjohtajamme kanssa. John oli suunnitellut kaksiviikkoisemme sellaiseksi, että siirtymät olisivat siedettäviä ja näkemistä olisi paljon, mutta niin että lapsetkin jaksavat. Siirtymät ovatkin Madagaskarilla varsin haastavia, sillä teitä on harvassa ja ne ovat huonokuntoisia. Me matkustimme kuulemma parasta valtatietä, joka johti Tanasta maan suurimpaan satamakaupunkiin Toamasinaan (ranskalaiselta nimeltään Tamatave), mutta sekin oli paikoitellen kävelyvauhtikunnossa. Tiestä teki huonokuntoisen paitsi sääolosuhteet, kuten jokavuotiset syklonit, mutta myös raskas liikenne, jotka vie tavaraa pääkaupungin ja satamakaupungin väliä. Paikallisilla ei juurikaan autoja ole, vaan he kuljevat pitkiäkin matkoja kävellen ja Taxi-Brousseilla, jotka ovat julkisia pikkubusseja. Kaupungeissa on käytössä myös TukTukeja ja Pousse-Pousseja, jotka ovat polkupyöräriksoja. John kertoi, että ala-asteikäiset lapset kävelevät maaseudulla kouluun 8-15 kilometriä suuntaansa. Harva lapsi menee enää yläkouluun, koska niitä on paljon harvemmassa, mikä tarkoittaa vielä pidempää koulumatkaa. Perheillä ei ole varaa pitää lapsia koulussa, koska koulunkäyntiin matkoineen menisi koko päivä, mikä ei ole mahdollista, sillä lapsia tarvitaan kotona mm. riisinviljelyyn, karjanhoitoon, polttopuiden tekemiseen tai hedelmien etsintään metsistä. Teiden varsilla näki usein pikkupoikia korjaamassa kuoppia ja pyytämässä rahaa työstään. John sanoi, ettei lapsille pidä maksaa työstä, koska se kannustaa heitä jättämään koulun kesken.
Tienvarsia reunusti hökkelikylien lisäksi kuivumaan ripustettu pyykki. Sitä tuntui olevan joka paikassa. John kertoi, että perheissä ei yleensä pestä itse omaa pyykkiä vaan pesijänaiset hoitavat pyykin ja saavat siitä 1-2 €:n päiväpalkan. Pyykki pestiin puroissa, joissa, järvessä. Usein vesi oli ruskeaa. Toisaalta pyykki kuivui tienpenkalla, rautatiekiskoilla tai kalliolla. Ylängöllä ja itärannikolla, joissa vierailimme on sentään se luksus, että heillä on vettä käytettävänään, toisin kuin etelässä ja lännessä.
Minulla oli koko kahden viikon ajan sellainen olo kuin olisin hypännyt keskelle elokuvaa tai dokumenttiä. Kaikki näkemäni oli kuin Afrikasta näkemissäni klassisissa valokuvissa. Minä turisti katsoin paikallisten arkea ulkopuolisena, yövyin heille täysin saavuttamattomissa maan hienoimmissa hotelleissa, istuin siirtomaatyylisissä hotelliravintoloissa ja söin kolmen ruokalajin illallisia ja illalla kömmin verkon alle nukkumaan leveään sänkyyni. Todella ristiriitaista. Paikalliset syövät vaatimattomasti: riisiä, riisiä, riisiä ja sen kanssa zebua, kalaa, kanaa, hanhea. Mausteita ei yleisesti käytetä juurikaan. Tällaista ruokaa saa paikallisten ravintoloista, hotelyistä. Ruoka-annos maksaa paikallisille n. 50c. Hotellien ravintoloissa ruoka on ranskalaisvaikutteista ja olin todella yllättynyt kaiken ruoan korkeasta laadusta. Kukaan meistä ei saanut vatsatautia.
Madagaskar on valtavan kaunis maa, jolla olisi paljon annettavaa. Kun vertaa naapurisaari Mauritiukseen on Madagaskarilla paitsi samanlaiset upeat paratiisirannat ja koralliriutat, lisäksi hurja määrä eläimiä, joita ei löydy mistään muualta. Heimoriidat ja köyhyys estävät kuitenkin maata kehittymästä. John kertoi, että kuten monessa muussakin paikassa, poliitikot hyötyvät köyhyydestä eikä heillä siksi ole tahtoa muuttaa asioita. Kun 2000-luvun alussa silloinen presidentti rakennutti teitä, kansa syytti häntä valtion rahojen tuhlaamisesta, sillä kansalla oli nälkä ja se halusi ruokaa. He eivät osanneet nähdä seuraavaa päivää pidemmälle. Nyttemmin kun tiet ovat menneet huonoon kuntoon on, kansakin ymmärtänyt, että tiet olisivat tärkeitä kaupankäynnin ja kehityksen edellytyksiä. Mutta nykyisellä hallituksella ei ole halua teiden korjaamiseen ja rakentamiseen. Rautatie yksityistettiin 2000-luvun alussa ja sen seurauksena moni yhteys lakkasi kulkemasta. Siellä missä rautateitä on, kulkee juna kerran tai kaksi viikossa.
Madagaskar on todella iso maa ja huonot kulkuyhteydet vaikeuttavat maahan tutustumista. Usein turisti joutuukin valitsemaan yhden alueen, jolla viettää lomansa, koska siirtymät vievät niin kauan. John valitsi meidän matkalle tutustumiskohteeksi itä-rannikon ja Ile Sainte-Marien saaren. Itä-rannikko on sademetsävyöhykettä ja kaikessa vihreydessään se oli todella kaunis. Sadekausi oli päättynyt huhtikuussa, mutta sademetsäalueella on aina suuri mahdollisuus sateisiin. Meillä oli hyvä tuuri säiden suhteen, kun ensimmäisellä viikolla satoi vain kerran ja silloin olimme autossa. Toisella viikolla Sainte Marien saarella selvisimme kastumatta muina paitsi yhtenä päivänä, vaikka koko viikon tuli sadekuuroja. Ensimmäinen viikkomme keskittyi sademetsiin ja niiden asukkaisiin makiapinoihin, kameleontteihin, sammakoihin. Oli todella hienoa päästä näkemään eläimiä niiden luonnollisessa ympäristössä. Toisen viikon vietimme paratiisisaarella.
En ole koskaan Afrikassa käynyt juuri tuon ristiriitaisuuden vuoksi. En tiedä kestäisinkö sitä köyhyyttä ja alkeellisuutta. Todella sääli, että Madagaskar on niin hieno maa, mutta politiikka estää maata kehittymästä. Matka oli silti varmasti hieno kokemus.
Minä en koe Afrikan maiden köyhyyttä ahdistavana. Ihmiset vaikuttavat kuitenkin onnellisilta. Toisaalta se saa kovasti pohtimaan meidän länsimaisen elämäntavan turhuutta ja järjetöntä kulutushysteriaa, jolla tuhoamme luonnon ympäriltämme. Minulle matkat tällaisiin kohteisiin ovat myös ihan tervetulleita pysäyttäjiä.
Iso iso ? sinulle !
Hieno matka selvästi takana ja lasten kanssa !
Myönnän että itse valitsisin sen turvallisemman viereiseen kohteen, joka muuten edelleen roikkuu mun talven unelmaloma listalla.
Kokemuksena ihan varmasti korvaamaton.
Lapset ovat saaneet esimakua vähän erilaisiin kohteisiin Thaimaassa ja Malediiveillä. He eivät olleet yhtään järkyttyneitä Madagaskarista, vaan uteliaina katsoivat paikallista tapaa elää. Matka oli todella hieno ja sai taas näkemään maailmaa ja elämää vähän eri kantilta. Tykkään siitä, että välillä matkailu on muutakin kuin rantalomailua ja rentoutumista.
Madagaskarilla oli muuten ihan turvallinen olo kokoajan. Yhtään ei tarvinnut pelätä itsensä tai tavaroiden puolesta.
Teidän matka vaikuttaa todella upealta. Lapsille varmasti upeaa päästä näkemään kaikkien eläinten ja luonnon lisäksi myös täysin omasta poikkeavaa elämää. Haluan itsekkin viedä lapset vastaavalle matkalle 🙂
Tämä oli kyllä yksi parhaista reissuista mitä olen tehnyt. Lapsetkin viihtyivät ja innostuivat etenkin makeista. Täytyy myöntää että toisella viikolla he olisivat mieluiten vain olleet uima-altaalla, kun kerran makit oli jo nähty :D.