Suomen suurin matkablogiyhteisö

Ajatuksia kotiinpaluusta

Pitkän reissun paras puoli on, että kotiinpaluu tuntuu suurimman osan reissusta kaukaiselta asialta, eikä se kummittele mielessä yhtä usein kuin lyhyemmillä reissuilla. Kuitenkin, ainakin mun kohdalla, silloin kun se tupsahtaa mieleen, se jännittää. Sekä positiivisesti että negatiivisesti.

PicsArt_01-02-11.34.36
Kotia ajatellessa, mulla on ensisijaisesti ikävä läheisiä ja etenkin sitä omaa karvakorvaa. Samalla kuitenkin ajatus arkeen palaamisesta ja eräänlaisen vapauden menettämisestä ahdistaa. Tätä reissua on suunniteltu, odotettu ja toivottu niin kauan, että me ei haluta, että tää koskaan päättyy. Mitä siitä sitten jää käteen? Mistä me sitten haaveillaan?

PicsArt_01-02-11.35.21

Kumpikin tietää, että vastaava pitkä reissu ei oo realistinen ainakaan vielä vuonna 2017, joten edes toivo uudesta pitkästä seikkailusta ei kauheasti helpota sitä kaihoa, mikä ympärille katsellessa hetkittäin iskee. Niinä hetkinä vain yrittää taltioida kaiken näkemänsä ja kokemansa muistiim, että jaksaa Suomen kevään, arjen ja sateisen kesän. Ja kuitenkin niitä tasapainottaa se, että sen kotiarjen keskellä voi tosta noin vaan soittaa äidille, lähteä kaverin kanssa syömään ja riehua koko illan Hillan kanssa. Mennä viikonlopuksi kotikotiin tai Turkuun, pelata lautapelejä ja nauraa vatsa kippurassa. Kuunnella sitä maailman parasta ääntä, pientä tuhahdusta, jonka se oma karvakasa päästää, kun on asettunut hyvään asentoon ihan sun ihoon kiinni. Semmoisiapieniä juttuja, joita on kuitenkin täällä ehkä kaikista eniten ikävä.

Meidän reissu ei ole vielä edes puolessa välissä ja silti jo murehdin etukäteen, miltä sen loppuminen todella tuntuu. Ehkä se johtuu siitä, että huomenna aikaisin aamulla taas heitetään hyvästit yhdelle mukavalle mestalle ja hypätään taas kohti tuntematonta. Toisaalta sitä mukavuudenhaluista osaa mussa vähän hirvittää, mistä me pian taas itsemme löydetään, mutta se pieni seikkailija ei malta odottaa sitä fiilistä, kun taas rinkka selässä hypätään lauttaan.

PicsArt_01-02-11.35.57

Mun äiti muistuttaa aina, että myös arjen pitää olla kivaa, sillä elämä ei voi olla pelkkää lomaa. Täällä kaukomailla arki tuntuu kirosanalta, mutta kotona ollessa se on kuitenkin yllättävän kivaa. Ja siitä usein vielä kivempaa tekee se, että jossain on taas uusi seikkailu, joka vain odottaa toteuttamista.

Pahoittelut kuvien vähyydestä, ollaan kuvailtu aika paljon nyt tuolle videokameralle, jonka matskua tuon toisen puoliskon pitäisi nyt lähipäivinä alkaa kasaamaan videolle.  Yritän kuitenkin olla jatkossa hieman aktiivisempi myös näiden blogikuvien suhteen.

Terkuin

Edelleen uimaaltaasta haltioissaan oleva reppureissaaja.

Joulu kaukana kotoa

Minä olen jouluihminen. Mulle joulu ei kuitenkaan tarkoita kuusta, härpäkkeitä ja lahjoja vaan puhtaasti aikaa perheen kanssa. Mä oon myös erittäin perheihminen. Mulle mun läheiset on paras asia maailmassa ja ne vähäiset hetket, kun ne saa saman katon alle, on mulle kultaakin kalliimpia.

Kun me varattiin reissua, mä ajattelin, että joulu ulkomailla olisi ihan helppoa, sillä en mä pidä piparkakuista tai jouluhössötyksestä sen ihmeemmin. Mutta pikkuhiljaa etenkin vaan vähän ennen reissua se alkoi hiljaa hiipimään mun mieleen: mun joulu tänä vuonna tarkoittaa vaan hengailua tuon toisen puolikkaan kanssa samaan aikaan kun muut mun maailman tärkeimmät viettää sitä yhdessä toisella puolella maapalloa. Etenkin vähän ennen lähtöä ajatus siitä kirpaisi tosi paljon, etenkin kun jengiä ympärillä hiukan harmitti myös meidän lähtö. Näin perheihmisenä on ensimmäinen pitkä reissu melko haikea mulle ja myös niille perhekeskeisille läheisille, joita on tottunut näkemään usein.

Meidän jouluaatto täällä koostui auringosta, Andasta, ruoasta ja illalla vähän myös alkoholista, sillä se tuntuu olevan reissareiden tapa. Ympärillä on mahtava porukka, ruoka oli mieletöntä (saatiin joulupossu ja ostereita) ja mä olin kaikinpuolin onnellinen. Silti se ei ainakaan mulle tuntunut todelliselta joululta: se fiilis on varattu vaan niitä perinteisiä jouluaattoja varten. Nautin silti ja jatkan nauttimista vielä 1,5 kk,  sillä aikaa on juuri siksi, että me päätettiin lähteä tien päälle reippaasti ennen joulua.

Nukkumaan mennessä vähän silti salaa haaveilin, miltä jouluinen joulu olisi korikotona tuntunut ja fiilistelin jo etukäteen, mitä meinaan tehdä seuraavana kotijouluna. Seuraavana aamuna oli jo kuitenkin koti-ikävän suhteen ihan eri ääni kellossa ja tulevat 1,5 kk tuntuvat loppuvan kesken! Thanks anyway for 1peace for giving me the best abroad xmas ever!

Terkuin
2 Andan tonttua

Ps.nyt ollaan jo Panglaolla, jossa juhlitaan uusi vuosi!PicsArt_12-29-04.46.2420161225_144952

Kuulumisia Boholilta!

Ollaan vihdoin saavuttu Filippiineille ja kahden päivän reissauksen jälkeen vihdoin vikalla etapilla ja kohta kohteessa. Tätä talteen kirjoittaessani istun mini-vanin kyydissä ja pohdin, että juuri tämä matka kuvastaa sitä, mitä reppureissaus on. Se on reissaamista saaren toiseen päähän Toyota Hiacen kokoisessa mini-vanissa, kun jo pelkästään mun penkkirivillä istuu mun lisäksi 3 naista ja lapsi. Kokonaisuudessaan autossa on 18 ihmistä ja turvavöistä tai liioin muustakaan liikenneturvallisuutta parantavasta puolesta kuten turvatyynyistä ei ole tietoakaan. Penkki on kova ja tiet ovat mielenkiintoisia ja liikenteessä toimivat vain viidakon lait. Silti juuri tällä hetkellä, mä tunnen olevani onnellinen. Maisemat on upeat, vieressä istuvat paikalliset hymyileviä ja mä ihan oikeasti seikkailen. Ainoa asia, joka tästä kokemuksesta voisi tehdä vielä paremman, olisi se, että tuo toinen puolisko tuolla etupenkillä olisi istunut vieressä, mutta hei, kaikkea ei voi saada. Ja vieressä istuva supersöpö 1-vuotias on jo aika hyvä matkakaveri. Joka tuijottaa vieressään istuvaa länkkäriä silmät suurina suu auki.

2 päivää reissusta on sisältänyt lennon Tokiosta Cebulle, yöpymisen siellä, lauttamatkan Tagbilaraniin ja yhden yön siellä ja nyt vihdoin matkan Andaan, jossa suunnittelimme viettävämme ainakin joulun pyhät. Kulttuurishokki koneen laskeuduttua Cebulle oli kieltämättä melko suuri. Jopa kliinisen siistin, selkeän ja järjestelmällisen Tokion jälkeen rennon rustiikkinen Cebun kenttä ja siitä siirtyminen liikenteen villin lännen kautta Cebun keskustaan loksautti kyllä kummankin matkaajan leuat auki. Täälläkö me ollaan 1,5 kk!

Myös shokista selviäminen oli kuitenkin suhteellisen nopeaa. Ensimmäisenä iltana hotellihuoneesta löytynyt kituva torakka aiheutti melkoisen paniikin, mutta seuraavana päivänä jo naureskeltiin uuden hotellin kämppikselle, pienelle hiirelle, jolla oli huoneen kaapin alla pesä. Eka tricyckle-matka oli kokemus, mutta sen jälkeen sidottiin rinkat kyytiin ja matkustettiin jo kuin vanhat konkarit. Ja kun jo täpötäyden vanin kyydissä tarkasteltiin, kuinka kuski haki aina lisää matkustajia pohtien, miten tunkea heidät kyytiin, meitä enää vain nauratti. Tämä on sitä filippiiniläistä käytännöllisyyttä, kaksi toisilleen vierasta ihmistä voi helposti tarpeen tullessa istua sylikkäin.

Tällä hetkellä oikeastaan ainoa mua jännittävä asia on syöminen. Egyptissä tippaletkuissa heikossa hapessa maanneena toiveeni olisi vältellä vatsatauteja viimeiseen saakka, vaikka paikallisella hygieniatasolla ja erilaisella bakteerikannalla sen voi sanoa olevan suhteellisen mahdotonta, etenkin, kun vietetään täällä yli kuukausi. Nyt kohteenamme olevassa reppureissaajaresortissa meinaankin selvittää mahdollisimman paljon tietoa täkäläisestä ruokakulttuurista, vatsataudista, itselääkinnästä ja sairaalahoidosta. Kattavalla matkavakuutuksella kun voi yleensä suoraan kävellä lääkäriin, ilman panikoimista siitä, paheneeko olo vielä dramaattisesti.

Matkan varrella pienen kyläkoulun seinässä luki: Be proud. You are a teacher. You can change the world. Tuli hyvä mieli.

Blogi päivittyy täältä käsin nyt melkoisella viiveellä, sillä netti ei pelitä. Vietettiin täällä kerrassaan upea joulu ja ollaan retkeilty ja nähty paljon. Tällä hetkellä nautitaan vikasta päivästä ihanassa Andassa, huomenna siirrytään Lobociin yhdeksi yöksi ihastelemaan tarsier-apinoita, sieltä matka jatkuu villinä ja vapaana ilman sen selkeämpiä suunnitelmia. Mietittiin, että uusi vuosi voitaisiin ottaa vastaan Panglaolla, turistien, rantojen ja bileiden muodossa, mutta ei olla vielä lyöty mitään lukkoon. Onks teillä vinkkejä? Siquijor-saari ainakin houkuttelee kovasti.

Alhaalla vielä kuvia seikkailuista, en kerennyt editoimaan, joten pahoittelen laatua.

IMG_20161226_104329 20161225_144952 20161223_142649 20161223_103816

Terkuin

2 hiekkaista rantapyllyä

Toiveiden Tokio

Olen koko pienen elämäni haaveillut erilaisista suurkaupungeista. Ensimmäinen todellinen suurkaupunkini oli 9-vuotiaana koettu Miami, lämmin, hektinen ja suuri. Joskus nuorempana tein listoja paikoista, missä ehdottomasti haluan käydä ja suurin osa niistä oli valtavan suuria kaupunkeja, en tiedä mikä niissä minua vetää puoleensa. Taas voin kuitenkin vetää rastin yhden jättiläisen kohdalle, vaikkakin vain osittain, sillä koen, että sinne jäi vielä niin paljon nähtävää.

Aiemmin reissulla vierailemme Hongkong oli ihmeellinen ja ensimmäinen kohtaamiseni Aasian maaperällä. Se oli suuri ja sykkivä, mutta kuitenkin tuntui yllättävän nopeasti valloitetulta. Olin varma, että siinä se on, minun Aasian rakkauteni. Olin väärässä.

PicsArt_12-20-04.44.12 PicsArt_12-20-04.33.52
En voi sanoa, että tämä oli rakkautta ensisilmäyksellä. En rakastunut, kun koneen pyörät koskettivat maata, en erityisemmin pitänyt myöskään Naritan kentästä, juna kohti keskustaa oli täpötäynnä ja olin väsynyt ja nälkäinen. KFC oli kallis eikä hostelli meinannut löytyä millään. Sen löytyessä se ei ollut aivan sitä, mitä olin odottanut. Se myös tuntui erittäin hostellilta meidän suht hienon Hongkongin innin jälkeen ja jaetut kylpyhuone ja wc tuntuivat hetken melkoiselta shokilta, vaikka olin hyvin tiennyt sen etukäteen. Vihdoin nukahtaessani en ollut järin vakuuttunut seuraavista päivistä. Oi kuinka väärässä olin.

Seuraavana aamuna nukuimme hiukan myöhempään ja lähdimme metsästämään ruokaa. Sitä löysimme jostakin täpötäydestä paikallisesta pika-ramen-ketjusta, jonka hintoja tarkastellessani ällistyin. Edellisenä iltana KFC:llä olin pullittanut 10e yhdestä suuresta annoksesta kahdelle ihmiselle, mikä oli mielestäni pikaruoasta paljon ja odotin samaa myös nyt. Kyseisessä paikassa samalla hinnalla kaksi ihmistä söi valtavat lounasmenut (josta en jaksanut puoltakaan) ja kaikki olo vieläpä älyttömän hyvää. Hyvin ruokapainotteisena ihmisenä tämä seikka toi huulilleni leveän virnistyksen. Tokio oli vihdoin herättänyt innostukseni.

Päivän aikana vierailimme Asakusan kuuluisalla temppelillä, Skytreellä ja ruokakaupoissa (söin parhaan sushibowlin ikinä n.viidellä eurolla). Jo Asakusalla lämmin sake-juoma kädessäni lähes itkin onnesta ja loppupäivästä ruokamarketit nähtyäni ilmoitin ystävilleni, että muutan tänne.

Seuraavana päivänä suoritimme surullisen kuuluisan harhailun Nihonbashin alueella, josta olin melkein bookannut meille hotellin. Onneksi Tokiossa asuva ystäväni vinkkasi meidät muualle, sillä ellei välttämättä halua viettää päiviään toimistorakennuksia ihaillen, ei siellä oikein ole mitään. Loppupäivän vierailu Shibuyassa kuitenkin korvasi käytännössä aamupäivän eksymisen täysin – kuuluisa risteys, jossa ihmiset tulvivat toisiaan päin oli uskomaton. Edes helsinkiläisenä en varmasti ikinä ole nähnyt kerralla sitä määrää ihmisiä missään laitilalaisesta seuralaisestani puhumattakaan. Kaupat, pelihallit ja unohtumaton elämys karaokekopissa olivat piste i:n päälle ja suurkaupungin eksoottinen syke tuntui joka puolella. Olin ihastunut, vakavasti.

Lauantai starttiin kävelemällä Uenoon ja sieltä Akihabaraan. Kumpikin alueista ihasteltiin kuitenkin melko pintapuolisesti, Uenoon ajateltiin palata takaisin maanantaina eläintarhareissulla ja Akihabarassa Riston jo aiemmin oireillut flunssa iski jälleen ja päätimme lähteä hostellille lepäilemään.

PicsArt_12-20-04.37.16 PicsArt_12-20-04.39.02
Illalla tarkoituksenamme oli etsiä netistä katsomani tempura-ravintola. Päädyimme kuitenkin pienenpieneen ravintolaan, jonka menusta emme ymmärtäneet juuri muuta, kuin hieman alkoholitarjonnasta. Tilasimme ylikalliin ja maailman pienimmän annoksen uppopaistettuja asioita sekä muutaman juoman. Annokselle naurettuamme katselimme kadun meininkiä ja muutaman drinkin lämmittäminä Risto sai idean kuuluisaan Roppongiin tutustumisesta. Väsymys ja flunssa olivat tipotiessään ja minäkin innostuin ajatuksesta. Kävimme kysymässä hostellilta ohjeet ja hilpaisimme metrolla kohti Roppongia tai oikeastaan kartasta katsomaani pysäkki sen ”lähellä”. Noin 40 minuuttia harhailtuamme me kuitenkin napattiin taksi hienon hotellin alakerrasta ja hurautettiin sillä Roppongin asemalle. Tarinan opetus? Tokio on valtava, mikään ei ole ”lähellä”.

Paikanpäällä paikallinen portsari yritti ohjata meidät strippiluolaan, mutta kohteliaan kieltäytymisen jälkeen kertoi mestasta, jossa kympin sisäänpääsyllä saisi juoda koko illan ilmaiseks. Suomalaisen köyhän opiskelijan taivas. Klubi itsessään oli melko ulkomaalaispainotteinen, sanoisin, että kävijöistä puolet oli paikallisia ja puolet ympäri maailmaa. Meininki oli kuitenkin katossa ja mikä ihmeellisempää : toisilleen tuntemattomat ihmiset puhuivat ja tutustuivat toisiinsa estoitta ja koko ajan. Hiljaisesta omassa seurueessa jurottamisesta ei ollut tietoakaan ja nousuhumalassa olevana sosiaalisena ihmisenä sopeuduin joukkoon kuin nenä päähän. Myös Risto seurasi perässä ja äkkiä me saatiin kuulla tarinoita ympäri maailmaa ja kertoa myös kaukaisesta ja kauniista Suomesta. Lähdimme kotiin viimeisellä metrolla ja tunnit ennen sitä tuntuivat kuuluvan aivan liian nopeasti tanssiessa ja jutellessa.

Hostellilla vastassa oli valveilla oleva hostelli-emäntämme, joka pakkasi juuri origamivälineitään pois pöydältä. Kauniisti (inttämällä) pyytämällä saimme hänet kuitenkin opettamaan meille pikachu-origamin saloja ja päädyimme nauramaan etenkin Riston kyseenalaiselle väkerrykselle vatsat kippurassa. Kaikenkaikkiaan, ihastukseni syveni illan aikana orastavaksi rakkaudeksi. Ihmiset, tunnelma ja mahdollisuudet jäivät mieleeni elävästi. Minusta tuntui, että tässä kaupungissa mikä vaan on mahdollista.

Sunnuntaina Riston flunssa palasi entistä pahempana ja me käytännössä päädyttiin vaan himmailemaan hostellilla, mikä lievästi harmittaa. Toisaalta lepo tuli ehkä myös mulle tarpeeseen, sillä maanantaina oli taas ihan eri meininki, kun aamuvarhaisella lähdettiin etsimään aamupalaksi kuuluisia melonileipiä.

Tosiaan, maanantain suunnitelmana oli katsastaa mun haaveilemat Panda karhut Uenon eläintarhassa, mutta sunnuntai-iltana sisäänpääsyinfoja selvittäessä selvisi, että maanantaina koko pulju on suljettuna. Eli pandat jää seuraavaan kertaan, mutta sen sijaan bookkasin meille etukäteen sunnuntaina hostelli-emännän suositteleman pöllökahvilan Harajukussa! Ja oon varma, että siliteltävät pöllöt, upea ja niin erikoinen Harajuku sekä kissakahvila päihittivät eläintarhan kyllä 10-0! Etenkin pöllöt, nuo suurisilmäiset huhuilijat, olivat kyllä ehdottomasti yksi mun Tokion kohokohtia ja tieto siitä, että siellä noiden mahdollisuuksien lisäksi olisi myös esimerkiksi siili-kahvila sai sydämen halkeamaan siitä, että aika loppui kesken. Viimeisen illan jutustelu mun Tokioon samaan aikaan eksyneen sedän kanssa toi haikeat fiilikset lähdöstä, mutta toisaalta sai tajuamaan, kuinka paljon jo kerettiin kokea.

Tokio on ennen kaikkea mahdollisuuksien kaupunki. Siellä on jotain ihan jokaiselle, niin ruokaa kuin aktiviteetteja ja jokainen voi rakentaa siitä juuri omanlaisensa elämyksen. Kuudessa päivässä ehti näkemään paljon, mutta silti meiltä jäi näkemättä vielä enemmän. Etukäteissuunnittelu kannattaa, sillä esimerkiksi tuo pöllökahvila oli käytännössä pakko varata etukäteen, sillä se oli kovin suosittu. Lisäksi alueita on niin valtavasti, että niistä kannattaa kartoittaa ensisijaisesti näin lyhyessä ajassa vain ne eniten kiinnostavat, jotta saa jotain selkoa edes niistä. Koko Tokiota tuskin tuntevat edes siellä asuvat ihmiset. Sanotaan, että jonkin asian arvon tajuaa vasta, kun sen menettää. Mulle kävi Tokion suhteen juuri niin. Viimeisen illan jäähyväiset kaupungille tälle sai tajuamaan, kuinka kovaa olin siihen langennut. Olen rakastunut ja kun tänään lähden, tiedän, että nämä eivät ole jäähyväiset.

Olipa kliseinen lopetus.

PicsArt_12-20-04.41.16 PicsArt_12-20-04.46.01

Terveisin

Tulevaisuuden tokiolainen ja sen toinen puolikas