Pitkän reissun paras puoli on, että kotiinpaluu tuntuu suurimman osan reissusta kaukaiselta asialta, eikä se kummittele mielessä yhtä usein kuin lyhyemmillä reissuilla. Kuitenkin, ainakin mun kohdalla, silloin kun se tupsahtaa mieleen, se jännittää. Sekä positiivisesti että negatiivisesti.

Kotia ajatellessa, mulla on ensisijaisesti ikävä läheisiä ja etenkin sitä omaa karvakorvaa. Samalla kuitenkin ajatus arkeen palaamisesta ja eräänlaisen vapauden menettämisestä ahdistaa. Tätä reissua on suunniteltu, odotettu ja toivottu niin kauan, että me ei haluta, että tää koskaan päättyy. Mitä siitä sitten jää käteen? Mistä me sitten haaveillaan?

Kumpikin tietää, että vastaava pitkä reissu ei oo realistinen ainakaan vielä vuonna 2017, joten edes toivo uudesta pitkästä seikkailusta ei kauheasti helpota sitä kaihoa, mikä ympärille katsellessa hetkittäin iskee. Niinä hetkinä vain yrittää taltioida kaiken näkemänsä ja kokemansa muistiim, että jaksaa Suomen kevään, arjen ja sateisen kesän. Ja kuitenkin niitä tasapainottaa se, että sen kotiarjen keskellä voi tosta noin vaan soittaa äidille, lähteä kaverin kanssa syömään ja riehua koko illan Hillan kanssa. Mennä viikonlopuksi kotikotiin tai Turkuun, pelata lautapelejä ja nauraa vatsa kippurassa. Kuunnella sitä maailman parasta ääntä, pientä tuhahdusta, jonka se oma karvakasa päästää, kun on asettunut hyvään asentoon ihan sun ihoon kiinni. Semmoisiapieniä juttuja, joita on kuitenkin täällä ehkä kaikista eniten ikävä.

Meidän reissu ei ole vielä edes puolessa välissä ja silti jo murehdin etukäteen, miltä sen loppuminen todella tuntuu. Ehkä se johtuu siitä, että huomenna aikaisin aamulla taas heitetään hyvästit yhdelle mukavalle mestalle ja hypätään taas kohti tuntematonta. Toisaalta sitä mukavuudenhaluista osaa mussa vähän hirvittää, mistä me pian taas itsemme löydetään, mutta se pieni seikkailija ei malta odottaa sitä fiilistä, kun taas rinkka selässä hypätään lauttaan.

Mun äiti muistuttaa aina, että myös arjen pitää olla kivaa, sillä elämä ei voi olla pelkkää lomaa. Täällä kaukomailla arki tuntuu kirosanalta, mutta kotona ollessa se on kuitenkin yllättävän kivaa. Ja siitä usein vielä kivempaa tekee se, että jossain on taas uusi seikkailu, joka vain odottaa toteuttamista.

Pahoittelut kuvien vähyydestä, ollaan kuvailtu aika paljon nyt tuolle videokameralle, jonka matskua tuon toisen puoliskon pitäisi nyt lähipäivinä alkaa kasaamaan videolle.  Yritän kuitenkin olla jatkossa hieman aktiivisempi myös näiden blogikuvien suhteen.

Terkuin

Edelleen uimaaltaasta haltioissaan oleva reppureissaaja.

Minä olen jouluihminen. Mulle joulu ei kuitenkaan tarkoita kuusta, härpäkkeitä ja lahjoja vaan puhtaasti aikaa perheen kanssa. Mä oon myös erittäin perheihminen. Mulle mun läheiset on paras asia maailmassa ja ne vähäiset hetket, kun ne saa saman katon alle, on mulle kultaakin kalliimpia.

Kun me varattiin reissua, mä ajattelin, että joulu ulkomailla olisi ihan helppoa, sillä en mä pidä piparkakuista tai jouluhössötyksestä sen ihmeemmin. Mutta pikkuhiljaa etenkin vaan vähän ennen reissua se alkoi hiljaa hiipimään mun mieleen: mun joulu tänä vuonna tarkoittaa vaan hengailua tuon toisen puolikkaan kanssa samaan aikaan kun muut mun maailman tärkeimmät viettää sitä yhdessä toisella puolella maapalloa. Etenkin vähän ennen lähtöä ajatus siitä kirpaisi tosi paljon, etenkin kun jengiä ympärillä hiukan harmitti myös meidän lähtö. Näin perheihmisenä on ensimmäinen pitkä reissu melko haikea mulle ja myös niille perhekeskeisille läheisille, joita on tottunut näkemään usein.

Meidän jouluaatto täällä koostui auringosta, Andasta, ruoasta ja illalla vähän myös alkoholista, sillä se tuntuu olevan reissareiden tapa. Ympärillä on mahtava porukka, ruoka oli mieletöntä (saatiin joulupossu ja ostereita) ja mä olin kaikinpuolin onnellinen. Silti se ei ainakaan mulle tuntunut todelliselta joululta: se fiilis on varattu vaan niitä perinteisiä jouluaattoja varten. Nautin silti ja jatkan nauttimista vielä 1,5 kk,  sillä aikaa on juuri siksi, että me päätettiin lähteä tien päälle reippaasti ennen joulua.

Nukkumaan mennessä vähän silti salaa haaveilin, miltä jouluinen joulu olisi korikotona tuntunut ja fiilistelin jo etukäteen, mitä meinaan tehdä seuraavana kotijouluna. Seuraavana aamuna oli jo kuitenkin koti-ikävän suhteen ihan eri ääni kellossa ja tulevat 1,5 kk tuntuvat loppuvan kesken! Thanks anyway for 1peace for giving me the best abroad xmas ever!

Terkuin
2 Andan tonttua

Ps.nyt ollaan jo Panglaolla, jossa juhlitaan uusi vuosi!

Ollaan vihdoin saavuttu Filippiineille ja kahden päivän reissauksen jälkeen vihdoin vikalla etapilla ja kohta kohteessa. Tätä talteen kirjoittaessani istun mini-vanin kyydissä ja pohdin, että juuri tämä matka kuvastaa sitä, mitä reppureissaus on. Se on reissaamista saaren toiseen päähän Toyota Hiacen kokoisessa mini-vanissa, kun jo pelkästään mun penkkirivillä istuu mun lisäksi 3 naista ja lapsi. Kokonaisuudessaan autossa on 18 ihmistä ja turvavöistä tai liioin muustakaan liikenneturvallisuutta parantavasta puolesta kuten turvatyynyistä ei ole tietoakaan. Penkki on kova ja tiet ovat mielenkiintoisia ja liikenteessä toimivat vain viidakon lait. Silti juuri tällä hetkellä, mä tunnen olevani onnellinen. Maisemat on upeat, vieressä istuvat paikalliset hymyileviä ja mä ihan oikeasti seikkailen. Ainoa asia, joka tästä kokemuksesta voisi tehdä vielä paremman, olisi se, että tuo toinen puolisko tuolla etupenkillä olisi istunut vieressä, mutta hei, kaikkea ei voi saada. Ja vieressä istuva supersöpö 1-vuotias on jo aika hyvä matkakaveri. Joka tuijottaa vieressään istuvaa länkkäriä silmät suurina suu auki.

2 päivää reissusta on sisältänyt lennon Tokiosta Cebulle, yöpymisen siellä, lauttamatkan Tagbilaraniin ja yhden yön siellä ja nyt vihdoin matkan Andaan, jossa suunnittelimme viettävämme ainakin joulun pyhät. Kulttuurishokki koneen laskeuduttua Cebulle oli kieltämättä melko suuri. Jopa kliinisen siistin, selkeän ja järjestelmällisen Tokion jälkeen rennon rustiikkinen Cebun kenttä ja siitä siirtyminen liikenteen villin lännen kautta Cebun keskustaan loksautti kyllä kummankin matkaajan leuat auki. Täälläkö me ollaan 1,5 kk!

Myös shokista selviäminen oli kuitenkin suhteellisen nopeaa. Ensimmäisenä iltana hotellihuoneesta löytynyt kituva torakka aiheutti melkoisen paniikin, mutta seuraavana päivänä jo naureskeltiin uuden hotellin kämppikselle, pienelle hiirelle, jolla oli huoneen kaapin alla pesä. Eka tricyckle-matka oli kokemus, mutta sen jälkeen sidottiin rinkat kyytiin ja matkustettiin jo kuin vanhat konkarit. Ja kun jo täpötäyden vanin kyydissä tarkasteltiin, kuinka kuski haki aina lisää matkustajia pohtien, miten tunkea heidät kyytiin, meitä enää vain nauratti. Tämä on sitä filippiiniläistä käytännöllisyyttä, kaksi toisilleen vierasta ihmistä voi helposti tarpeen tullessa istua sylikkäin.

Tällä hetkellä oikeastaan ainoa mua jännittävä asia on syöminen. Egyptissä tippaletkuissa heikossa hapessa maanneena toiveeni olisi vältellä vatsatauteja viimeiseen saakka, vaikka paikallisella hygieniatasolla ja erilaisella bakteerikannalla sen voi sanoa olevan suhteellisen mahdotonta, etenkin, kun vietetään täällä yli kuukausi. Nyt kohteenamme olevassa reppureissaajaresortissa meinaankin selvittää mahdollisimman paljon tietoa täkäläisestä ruokakulttuurista, vatsataudista, itselääkinnästä ja sairaalahoidosta. Kattavalla matkavakuutuksella kun voi yleensä suoraan kävellä lääkäriin, ilman panikoimista siitä, paheneeko olo vielä dramaattisesti.

Matkan varrella pienen kyläkoulun seinässä luki: Be proud. You are a teacher. You can change the world. Tuli hyvä mieli.

Blogi päivittyy täältä käsin nyt melkoisella viiveellä, sillä netti ei pelitä. Vietettiin täällä kerrassaan upea joulu ja ollaan retkeilty ja nähty paljon. Tällä hetkellä nautitaan vikasta päivästä ihanassa Andassa, huomenna siirrytään Lobociin yhdeksi yöksi ihastelemaan tarsier-apinoita, sieltä matka jatkuu villinä ja vapaana ilman sen selkeämpiä suunnitelmia. Mietittiin, että uusi vuosi voitaisiin ottaa vastaan Panglaolla, turistien, rantojen ja bileiden muodossa, mutta ei olla vielä lyöty mitään lukkoon. Onks teillä vinkkejä? Siquijor-saari ainakin houkuttelee kovasti.

Alhaalla vielä kuvia seikkailuista, en kerennyt editoimaan, joten pahoittelen laatua.

Terkuin

2 hiekkaista rantapyllyä