All Posts By

tiatones

Suosituimmat jutut ja blogin tulevaisuus

Olen jo jonkin aikaa pohtinut tämän blogin lopettamista. Suurin syy siihen on se, että en vain tykkää ’olla esillä’. Vaikka blogini ei olekaan mikään kovin suosittu, koen jostain syystä koko jutun jotenkin häiritsevänä. En tiedä, onko minulla kovin paljon varsinaisia lukijoita, jotka jäisivät blogiani kaipaamaan. Kävijöitä on kuitenkin riittänyt tasaiseen tahtiin. En tosin tiedä, keitä he ovat, koska en saa samalla tavalla kommentteja kuin muut. Kävijämäärät eivät tietenkään ole mitään suuria. Se ei sinänsä ole haitannut, koska en ole mitään suuria määriä koskaan tavoitellut. En oikein edes taida ymmärtää tätä nykyajan touhua, miksi esimerkiksi Instagrammissa pitäisi kaikkien yrittää haalia koko maailma seuraajakseen.

Olen jatkanut blogin pitoa näinkin pitkään, koska olen aina ajatellut, että olisi kiva vielä kirjoittaa seuraavasta isommasta reissusta ja sitten taas seuraavasta, ja niin tämä on jatkunut jo yli kaksi ja puoli vuotta. Vieläkin tekisi mieli kirjoittaa tulevista reissuista, koska tykkään kirjoittamisesta (ja valokuvaamisesta) tosi paljon. Voisihan tämän tietysti jättää vähän vähemmälle, että kirjoittaisi vain silloin kun olisi käynyt jossain pidemmällä, mutta olen kyllä tykännyt kirjoittaa ihan lähikohteistakin ja tietysti kotimaan reissuista, joilla me kuitenkin enimmäkseen käymme.  Jonkinlaisen pitemmän tauonkin voisi tietysti pitää.

Kaiken lisäksi kamerani koki kovan kolhun ja vaurioitui näkyvästi viimeisellä Tampereen reissulla. Se näyttäisi kyllä toistaiseksi toimivan, mutta kuinka kauan… Minulle tuon tason kamera on tosi iso investointi ja jos minulla ei sellaista enää ole, niin matkabloggaaminen on sitten siinä. Minä en tosin ollut se, joka kameran pudotti, eli mies on luvannut kyllä avustaa uuden kameran ostossa, jos sellaisen päätän ostaa. En halua kuvata millään puhelimella, mistä ei saa edes kunnon otetta, eikä minulla ole edes varaa sellaiseen puhelimeen, jolla saisi lähellekään sen tason kuvia kuin kunnon kameralla, tai edes kohtuullisia kuvia. Kameran myös odottaisi kestävän käytössä kauemmin kuin puhelimen. Omalla puhelimellani saa vain ihan suhrukuvia, eli se ei paljon kuvaamisessa auta.

Tässä blogissa ei siis edelleenkään olla lähdössä kaukomaille, kun en ole edelleenkään voittanut jättipottia lotossa. Ei edes Tyynenmeren saarille, jonne varmaan lähtisin risteilemään, jos voittaisin sen jättipotin. Tosin en edes muista lotota kovin usein. Euroopassa riittäisi edelleen nähtävää, samoin kuin ihan kotimaassakin. Viime vuonna ulkomaan reissuja oli harvinaisen vähän, ainoastaan yksi: Pietari. Realistisista matkahaaveista mm. Sisilia on vielä käymättä ja Euroopassa moni muukin paikka kiinnostaisi… Lentäminen ei tosin edelleenkään kiinnosta erityisemmin.

Ensi kesäksi meillä on suunnitteilla interreilaus-matka. Ensin laivalla Tukholmaan ja siitä sitten junalla Ruotsin läpi eksoottiseen etelään. En ole ikinä käynyt Ruotsissa Norrköpingiä etelämpänä, itse asiassa se on Tukholman lisäksi ainoa kaupunki, jossa olen käynyt, eli kai se olisi jo aika siitä maasta muutakin nähdä. Mies on ollut nuorempana opiskelijavaihdossa Lundissa ja haluaisi tietysti nähdä ”vanhoja paikkoja”. Lundhan lienee hieno historiallinen kaupunki ja sinne siis ainakin olisi tarkoitus suunnata. Ruotsista sitten jatkaisimme Tanskaan. Ainakin Odense ja Egeskovin linna olisi kiva nähdä. Joku aika sitten mietin myös, että maistaisin tanskalaisia voileipiä, mutta nyt on taas ollut pakko jättää voileivät ja ylipäätään leipätavara ruokavaliossa aika vähiin, eli saa nyt sitten nähdä. Saksassa minua kiinnostaisi Hampuri. Hollannissa taas joku muu kaupunki kuin Amsterdam. Belgiassa kiinnostaisi historiallinen Gent, mutta jos etenisimme Belgiaan asti, matkasta tulisi liian pitkä ja kallis, jos tulisimme myös junilla ja laivalla takaisin päin. Tämä onkin vielä vähän mietinnän alla: pitäisikö ajan ja rahan säästämiseksi lentää takaisin? Vai romuttuisiko siinä koko ympäristöystävällisen matkan idea?

Joskus aikaisemmin mietittiin junailua itäisessä Euroopassa, esim. Puola, Slovakia, Unkari, Itävalta tms., mutta koska siihen pitäisi melko varmasti sisällyttää lennot, niin sellaisen reissun suunnittelu jätettiin tällä kertaa väliin.

Reilaukseen kai liitetään yleensä ympäristötietoisuus, hitaus, maisemat ja nuoruus… Viimeksi mainittu ei päde meihin, mutta kai nykyaikana vanhatkin ihmiset voivat interreilata.

Muuten olen viime aikoina keskittynyt mm. maalaus- ja piirustusopintoihin. Tällä kertaa perinteisemmillä tavoilla, vaikka se digitaalinen puoli taitaakin olla enemmän minun juttuni. Ensi vuonna olisi tarkoitus aloittaa myös ravitsemustieteen perusopintojen opiskelu avoimessa yliopistossa. Ja tietysti myös monenmoiset taideprojektit ovat koko ajan vähintään mietinnän alla. Eli moni juttu kilpailee ajasta ja huomiosta tämän blogin pitämisen kanssa.

Luonnossa liikkumisen kannalta Pieksämäki on osoittautunut oikein mainioksi paikaksi. Monet tämän jutun kuvat olen ottanut pyöräretkilläni. Erityisesti syksyllä metsässä rämpiminen on mukavaa. Jos luontokuvat, reissukuvat, satunnaiset kuvataiteilut ynnä muu sälä kiinnostaa, blogia (tai kuviani) voi edelleen seurata Instagrammissa.

Tästä blogista vielä sen verran, että jos nyt oikein olen ymmärtänyt, niin Espoon autiotalokatu -juttu on ollut aika pitkään suosituin juttuni. Se ei tietysti ole mikään ihme, kun aiheesta oli niin paljon juttuja eri medioissa. Myös Linnunlaulun huvilatunnelmasta kertova juttu vaikuttaisi olleen kotimaan jutuista suosituimpia. Ulkomaan reissuista Koper-juttu on näyttänyt jostain syystä keikkuvan suosituinpana viimeisen vuoden aikana. Myös monet muut Slovenian jutut ovat kiinnostaneet, kuten esimerkiksi Postojnan tippukiviluolat tai Bohinj-järven ja Vogel-vuoren maisemat. Myös saaristojutut ovat herättäneet jonkin verran mielenkiintoa, ja Youtubessa Rövaren-videoni on kerännyt huomattavasti enemmän katselukertoja kuin mikään muu videoni. Tykkään itsekin saaristosta, sehän on Suomessa ihan parasta, joten olen toki iloinen siitä, jos saaristojuttuni kiinnostavat. Viime kesänä tehtiin päiväretki Kotkassa sijaitsevaan suosikkisaareeni Lehmään, mistä voit lukea tästä.

Tässä vielä linkki blogin kaksivuotiskoosteeseen, joka on viime huhtikuulta. Siitä löytyy koottuja reissukuvia vuosien varrelta.

Jätän tämän blogin tulevaisuuden nyt vielä vähän auki. Katsotaan sitten, mihin ratkaisuun tämän kanssa päädyn. Tulihan tällaista ainakin kokeiltua, ja kiitän lämpimästi kaikkia blogini lukijoita!

Tämän jutun kuvat ovat suurimmaksi osaksi Pieksämäeltä, tämän kuluneen vuoden aikana räpsittyjä. Joku kuva on myös lähiseuduilta, eli Mikkelistä ja Jyväskylästä. Ja viimeinen kuva Kymin asemalta Kotkasta.

Tampereen kissakahvila Purnauskis

Marras-joulukuun vaihteessa matkakohteeksi valikoitui taas Tampere, jossa vietimme viikonlopun viimeksi heinäkuussa. Oikeastaan olin tällä kertaa ensisijaisesti työkeikalla, mutta koska junalla (tai millään muullakaan) ei pääse enää illalla kotiin, jouduin jäämään yöksi hotelliin. Mieheni päätti tulla seuraksi myöhemmällä junalla, heti kun töistä pääsi. Eihän Pieksämäeltä kuitenkaan kestä kuin 2,5 tuntia Tampereelle. Hotelli oli Omenahotelli, jota en nyt tällä kertaa sen enempää kuvaile, koska en edes maksanut sitä itse. Lauantaina lähdettiin kotiinpäin vasta kolmen jälkeen, eli ehdittiin hyvin mm. shoppailemaan ja tutustumaan ihanaan kissakahvila Purnauskikseen.

Jostain syystä en ikinä käynyt kissakahvilassa Helsingissä, vaikka monesti sen ohi taisin kulkeakin. Tampereen Purnauskis on Suomen ensimmäinen kissakahvila, jossa voi nauttia maistuvista kahvilaherkuista ja kissojen seurasta. Kahvila sijaitsee Tammelassa Aaltosenkadulla. Me suuntasimme kahvilaan heti yhdentoista aikoihin, kun se avautui. Ainakin lauantaina näytti siltä, että tässä kahvilassa on hyvä olla ajoissa. Jonkin ajan päästä kahvila alkoi täyttymään, ovikello soi vähän väliä ja monilla oli myös pöytävaraus valmiina. Jos olisimme tulleet paikalle vasta myöhemmin, olisi voinut käydä niin, ettemme olisi mahtuneet mihinkään pöytään.

Sisäänpääsymaksu kahvilaan on 5 euroa. Kahvilassa oli tällä kertaa tavallista enemmän kissoja, kokonaista yksitoista kappaletta. Sinne oli tullut vastikään uusia kissoja, mutta kaikkien ei ole kuitenkaan tarkoitus jäädä kahvilaan pysyvästi.

Kahvila on suorastaan taianomainen kissojen valtakunta, jonka tunnelma tempaa nopeasti mukaansa. Jotkut kissat ottivat vähän rennommin, toiset (etenkin vähän nuoremman näköiset kissat) juoksentelivat, kiipeilivät ja temppuilivat aika vauhdikkaasti. Kissoille on rakennettu kahvilassa hienot kiipeilymahdollisuudet. On puita, hyllyjä, erilaisia piilopaikkoja ja keinuja sekä ylhäällä tuulikaapin päällä oikein kissojen valtakunta, jonne ihmisillä ei ole mitään asiaa. Kissoja saa tietysti silitellä aina kun ne antavat siihen suostumuksensa. Kahvilasta löytyy myös leluja, joiden kanssa kissoja voi leikittää.

Kahvilan ihmisille tarkoitetuissa herkuissa on huomioitu pitkälti kotimaisuus. Otin päivän keiton, joka oli porkkanainkiväärikeitto (kissan kuvalla) ja mieheni söi annokseen kuuluvan leivän. Sen lisäksi otin juomapaketin, johon kuului vaniljainen marjamehu kuplilla ja jälkiruuaksi kaakao (sekin kissan kuvalla). Juotavat ja syötävät olivat erittäin hyviä, joskin keitto oli aika tulista, etenkin ensialkuun. Mies tyytyi tilaamaan pelkän glögidrinkin, koska hän oli hetkeä aikaisemmin nauttinut mustaa makkaraa Tammelan torilla.

Kahvilassa on ihana sisustus ja paljon kissa-aiheisia tauluja ja muita esineitä. Kissat tykkäsivät tietysti kovasti kiipeillä puissa ja hyllyillä.

Musta kissa patsasteli pitkään sohvan käsinojalla, eikä huomioinut miehen ojennettua kättä millään tavalla 😀

Hugo-kissa otti rennosti, ensin tuolissa meidän pöytämme ääressä ja sen jälkeen lattialla tuolin vieressä.

Kissakahvilassa täytyy olla nopea…

Kuvan kaapissa olivat piilossa kissojen hiekkalaatikot. Kissoille oli tehty kulkuaukot kaapin päihin.

Tampereen kissakahvila oli meistä varsin kiva ja valloittava paikka, oikea elämys kissojen ystävälle. Kyllä ihanien kissojen seurassa, herkullisista syömisistä ja juomisista nautiskellen, hyvin viihtyy.

Suon vuodenajat

Tein toukokuussa tänne blogiin jutun Pieksämäen uudesta matkailuvaltista eli Vedenjakajareitistöstä. Sitä kannattaa vilkaista, jos luontoretkeily Pieksämäellä kiinnostaa. Linkin takaa löytyy myös lisää vetisiä kevätkuvia Tahinsuon pitkospuilta sekä kuvaus Jänisvuoren reitistä.

Keväällä suolla oli näin märkää…

Finland, bog, nature

Tuon kuvan ottamisen jälkeen olen käynyt Tahinsuolla useaan otteeseen harjoittelemassa luontokuvausta, koska se on sopivan pyöräilymatkan päässä. Tässä siis jonkinlainen kooste suolla ja sen ympäristössä eri vuodenaikoina räpsimistäni kuvista, joista suurin osa on julkaistu myös Instagrammissa.

Mikä vuodenaika on sinusta paras?

Kesäkuussa suolla kukkivat suovillat… Ah, sitä huumaavaa tuoksua…

Tahinlammen sinistä, valkoista ja vihreää…

Suo kukki muutenkin ja pienet oranssit perhoset lepattelivat pitkospuiden yllä. Onko tämä nyt sitten niittyhopeatäplä vai pursuhopeatäplä?

Kesällä suolla oli paljon elämää ja pitkospuilla saattoi törmätä myös vikkeliin sisiliskoihin…

Tällainenkin löytyi. Suomuurain, lakka, hilla…

Syyskuun alussa kastepisarat kimaltelivat hämähäkinseiteissä.

Sumuinen Tahinlampi…

Lämmin kesä oli jatkunut pitkään ja syyskuun alussa vietin suolla ”viimeistä kesäpäivää”, jolloin tarkenin hetken voimistella hihattomassa puserossa. Oikeasti aika sumuista ja kalseaa…

Ruskaa Sintti-lammella syyskuun puolivälin jälkeen…

Sieniä Tahinlammen lähistöllä. En tiedä, mikä sieni tuo on, tai onko se syötävä vai myrkyllinen…. Jos tiedät sienen nimen, voit kertoa sen kommenttikentässä.

Peilityyni Sintti lokakuussa ennen talven lumia…

Lokakuun loppupuolella kävin ihmettelemässä pitkospuiden lunta. Kuin maagista unta… 😀

Ensilumi ja yksi pienistä suolammista…

Peilityyni Sintti ja talvi tulossa…

Taivas vedessä näytti minusta ihan marmorilta…

Sintti-lampi, aamuaurinko, lokakuun ensijäät, huurteiset heinät ja varvut…

Ohutta jäätä Tahinlammella lokakuun lopussa…

Olen kyllä viihtynyt hyvin Pieksämäellä, koska tykkään liikuskella luonnossa ja täällä riittää kauniita ja kuvauksellisia paikkoja. Ostoshelvettejä ei ole, eli jos kaipaa virikkeitä, on mentävä suolle tai muuten vain metsään rämpimään 😀 Täällä on tullut myös pyöräiltyä huomattavasti enemmän kuin Espoossa. Tämän vuoden aikana lähiseuduilla räpsittyjä luontokuvia riittäisi vielä hyvin toiseenkin koostepostaukseen.

Kovasti hehkutetun Partaharjun maisemiin tutustuminen on valitettavasti jäänyt minulta väliin, koska sinne johtava tie on sellainen, jossa autot ajavat tuhatta ja sataa, eikä minun oikein tee mieli ajaa pyörällä niin pitkää matkaa sellaisen tien viertä. Pyörätie päättyy Kukkaromäen kohdalle! Toinen vaihtoehto olisi ajaa Kukkaromäen kylän läpi, jättää pyörä pitkälle asumattoman tien varteen ja kävellä noin kilometri metsän läpi Partaharjun näköalapaikalle. Yksin en kuitenkaan ole viitsinyt sellaista retkeä toteuttaa, ainakaan tänä vuonna. Eli jos Pieksämäen komeimmat maisemat (?) löytyvät Partaharjusta, niin minä en tiedä siitä mitään.

Mekaanisen Musiikin Museossa

Mitä sinulle tulee mieleen mekaanisesta musiikista?

En itse asiassa muista ollenkaan, mitä ennakko-odotuksia minulla oli nelisen vuotta sitten, kun vierailin Mekaanisen Musiikin Museossa ensimmäistä kertaa. Jälkeenpäin olin kyllä varma siitä, että kyseessä oli elämäni erikoisin ja mieleenpainuvin museokokemus.

”Museo” lainausmerkeissä.

Näin ilmastonmuutoskeskustelun pauhussa on taas hyvä liputtaa lähiseutumatkailun puolesta…? Nyt kun asumme taas näin lähellä, tai vieläkin lähempänä, päätimme käväistä tässä erikoisessa ”museossa” uudelleen. Mies on tosin tehnyt tänne ensimmäisen retkensä jo 90-luvun lopulla eli hänelle tämä oli jo kolmas kerta.

Mekaanisen Musiikin Museo taitaa olla Varkauden nähtävyyksistä kaikkein tunnetuin. Kesällä kävimme köpöttelemässä läpi myös Vanhan Varkauden kierroksen. Jätimme mekaanisen musiikin suosiolla viileämpään vuodenaikaan, koska liikumme julkisilla ja museoon päästäkseen täytyy kävellä, enemmän tai vähemmän. Ne, jotka liikkuvat omalla autolla, pääsevät tietysti sillä portille saakka.

Mekaanisen Musiikin Museossa elämä on suuri sirkus, ja toisinaan tuntuu, että ihmeelliset soittokoneet eivät ole vain historiaa, vaan melkeinpä kuin jostain toisesta maailmasta. Löytyy gramofonia, posetiivia, jukeboxia ja itsestään soivia pianoja. Kaikkea soittorasioista jättimäiseen 75 muusikon orkesteria matkivaan orkestrioniin, Goliathiin. Ja löytyipä yksi sellainenkin laite, jolla oli soitettu musiikkia mm. Kotkan kuuluisassa satamaravintola Kairossa.

Parasta tässä museossa on nimenomaan vauhdikas showhenkinen opastus, jonka aikana kävijät johdatellaan seitsemän salin läpi eri aikakausiin, aikaan ennen sähköisiä äänentoistolaitteita. Laitteet, joilla musiikkia ennen esitettiin ja tallennettiin saattavat näyttää nykyajan ihmisen silmään hieman kömpelöiltä, mutta toisaalta ne voivat olla myös nykylaitteita helpommin ymmärrettäviä levyineen, nystyineen ja rullineen. Osa laitteista on hyvinkin omituisia ulkoasultaan, esimerkiksi nyt vaikka se, jonka päälle on kasattu täytettyjä eläimiä, käpyjä, kuivia lehtiä ja heiniä. Opastetut kierrokset pyörivät non stoppina eli joukon jatkoksi voi liittyä missä vaiheessa vain. Erikoisilla esineillä täytetty talo on tosiaan kuin sirkus, jossa on omanlaisensa kiehtova ja puoleensavetävä tunnelma. Museon ovesta sisään astuessa arki jää hetkeksi kauas taakse.

Vanhoja kuvia selatessani, huomasin, että olen onnistunut nappaamaan kuvat melkein samasta kohdasta, sekä nyt syksyllä 2018 että kesällä 2014. Molemmissa kuvissa ollaan juuri kävelemässä museon portille.

Museon piha-alue vaikutti jonkin verran tyhjemmältä kuin neljä vuotta sitten. Syksykin on jo pudotellut lehtiään, mutta ainakin tuo vasemmalla näkyvä vene oli kadonnut, samoin kuin pihatien varrella pilkottava mökki. Tilalle oli ilmestynyt mm. kirjojenvaihtopisteenä toimiva puhelinkoppi. Neljä vuotta sitten tavattiin myös kaksi papukaijaa ja ihmeteltiin, eivätkö ne karkaa puutarhasta omille teilleen. Kierroksella esiteltyjen mekaanisten lintujen jälkeen minua mietitytti pitkään, olivatko pihalla poseeranneet linnut edes oikeita. Papukaijat toivat puutarhaan varsin eksoottista tunnelmaa. Ihan kuin ei olisi ollut edes Suomessa. Itse asiassa, museon Facebook-sivulta löytyy tieto, että harmaan papukaijan nimi on Iivo. Vihersiipi ara sen sijaan oli nimeltään Laura, mutta se on päässyt jo autuaammille laitumille. Varmaankin papukaijojen on parempi oleilla sisätiloissa näin kylmällä, mutta tällä vierailulla emme kyllä törmänneet yhteenkään elävään lintuun.

Papukaijojen kuvat ovat siis vuodelta 2014.

Tällä kertaa emme ehtineet astua pihalla montakaan askelta, kun valkopartainen mies jo huhuili meille ovelta, että kierros on juuri alkanut. Tuo mies oli tietysti Jürgen Kempf. Kierroksen alkupuolen veti Jürgenin poika Pawel. Puolivälissä opas vaihtui vanhempaan Kempfiin, jonka viljelemä poliittinen satiiri on erityisen vauhdikasta ja mieleenpainuvaa. Saattoi olla, että hypyt ja syöksähtelyt olivat aavistuksen varovaisempia kuin neljä vuotta sitten, mutta kyllä esityksessä silti vauhtia riitti. Sellaistakin olen kuullut, että herkempiä vanhemman Kempfin opastustyyli saattaa jopa hirvittää.

Show on sen verran kreisi ja talo täynnä kummallisen värikästä katseltavaa (ja tietysti kuunneltavaa!), että paikka houkuttelee puoleensa useammankin kerran. Pidän paljon myös erikoisista ja värikkäistä tauluista, jotka on signeerannut Kempf. Ylen sivuilta löytyy juttu, jossa kerrotaan vanhemman Kempfin haaveilleen nuorempana taideopinnoista, mutta päätyneen kuitenkin ammattiupseeriksi. Mekaanisen musiikin museon Kempfin perhe päätti perustaa Suomeen 80-luvun alussa. Varkaudessa museo on toiminut vuodesta 1988 lähtien, eli kokonaista 30 vuotta.

Mekaanisen musiikin museo esiteltiin joku aika sitten myös Egenland-ohjelmassa. Juttua löytyy tästä linkistä Ylen sivuilta.

Kierroksen jälkeen ihmeteltiin vielä jonkin aikaa museon pihakoristuksia. Enpä muista, milloin olen viimeksi käynyt tuollaisessa puhelinkopissa tai edes nähnyt sellaista. Ovea auki kiskoessa tuli kieltämättä nostalginen olo. Kopissa ei ollut puhelinta, vaan siinä toimi kirjojenvaihtopiste. En tiedä, minkälaisia puhelinkoppeja Suomessa on kaikenkaikkiaan ollut, mutta minun lapsuudessani ja nuoruudessani kopit olivat nimenomaan tämännäköisiä. Harmaa lasikoppi saattoi seistä vaikka missä kadunkulmassa. Alkujaan puhelimet toimivat kolikoilla ja myöhemmin ns. puhelinkorteilla. Jossain vaiheessa yleisöpuhelimet katosivat kokonaan. Muualla Euroopassa yleisiin luureihin saattaa kuitenkin vielä nykyäänkin törmätä. Jossainhan me vasta nähtiinkin sellainen… missähän se mahtoi olla? En nyt kyllä muista, mutta onhan tässä tullut aika monessa maassa käytyä viime vuosina.

Suomen holhous ja Suomen kateus olivat saaneet oman muistokivensä museon pihalle 😀

Nyt lokakuussa ”museo” oli vielä auki tavalliseen tapaan, niin että kävijät voivat vain ilmaantua paikalle aukioloaikojen puitteissa. Jo marraskuussa tilanne muuttuu. Aukioloajat kannattaa itse tarkistaa museon sivuilta. Sieltä löytyy myös tietoa museon historiasta, pääsymaksuista ynnä muuta mukavaa.

Niin kuin jo taisin mainita, julkisilla liikkujille museon sijainti ei välttämättä ole kaikkein helpoimmasta päästä, mutta ei myöskään mitenkään mahdoton. Me siis jätimme museokeikan ihan tarkoituksella kesähelteiden ulkopuolelle. Viime kesän helteistä voi halutessaan vetää mielessään viivan jo kertaalleen mainittuun ilmastonmuutokseen. En osaa sanoa, kuinka paljon näillä asioilla on tekemistä toistensa kanssa. Mutta tuleehan näitä mietiskeltyä. Ollaan esimerkiksi ehditty pohtia ensi kesäksi suunniteltua interreilausta, siis lähinnä sitä, kuinka paljon säästäisimme aikaa, ja ennen kaikkea rahaa, jos lentäisimme takaisin. Voisimme siinä tapauksessa edetä Ruotsin, Tanskan, Saksan ja Hollannin lisäksi jopa Belgiaan asti. Mutta romuttuisiko koko ympäristöystävällisen matkan idea, jos sisällyttäisimme reissuun yhden lennon? Vaikea kysymys. Etenkin kun en muutenkaan tykkää lentämisestä.

Tällä kertaa matkustimme Varkauteen bussilla. Se oli järkivalinta, koska tulimme Pieksämäeltä ja pystyimme jäämään bussin kyydistä vain noin puolen kilometrin päässä museosta, mikä ei tietysti ole matka eikä mikään. Neljä vuotta sitten kävelimme museolle parisen kilometriä keskustan suunnasta ja silloin sattui tosiaan olemaan aikamoinen helle. Jürgen Kempf piti meitä hulluina. Silloin saimme häneltä poislähtiessä kyydin kaupungiin. Neljä vuotta sitten kesällä opastuksessa vuorotteli kolme ihmistä (ainakin valokuvistani voi näin päätellä), jolloin Jürgenillä ehkä oli hyvin aikaa kävästä kaupungissa asioilla omalla huilivuorollaan. Tällä kertaa kävelimme museolta reippaasti keskustaan asti ja takaisin Pieksämäelle matkustimme junalla. Meille tosin jäi Varkaudessa useita tunteja luppoaikaa ja ruokailun jälkeen totesimme, ettei koko kaupungissa ole turisteille enää yhtään mitään, ei ainakaan kahden jälkeen lauantaipäivänä. Tornikahvilakin oli jo tähän aikaan vuodesta suljettu. Ravintolatarjonta vaikutti jopa Pieksämäkeäkin köyhemmältä. Nautimme maistuvat ateriat Iskender Kebap Pizzeriassa, joka on kuulemma Varkauden paras lajissaan. Olimme syöneet samassa paikassa myös neljän vuoden takaisella reissulla, mutta minä en sitä muistanut, ennen kuin astuin sisään ja paikka näytti tutulta. Sen jälkeen oli vielä jotain keksittävä ja päätimme kävellä ensin Prismaan ja sitten Citymarkettiin. Aikamoista notkumista.

Nyt syksyllä tämä blogi on pitänyt jonkin verran hiljaiseloa ja olen yrittänyt keskittyä enemmän muihin projekteihin. On tässä kyllä jotain pientä reissua vielä näillä näkymin tulossa tämän vuoden puolella.

Oletko käynyt Mekaanisen Musiikin Museossa ja minkälaisia muistoja sinulla on sieltä?

 

ENSIKERTALAISEN PIETARI VIIDESSÄ TUNNISSA

Mitä ensikertalainen ehtii nähdä ja kokea Pietarissa viidessä tunnissa? Ainakin suuria ja komeita rakennuksia ja taivaallisen hyvää ruokaa. Ja maatuskoja, silmänkantamattomiin… Valitse omasi kimaltelevien rivistöjen kätköistä, tunnustele nuken kiiltävää lakkapintaa, loksauta se auki ja nuuhki tuoretta puuntuoksua. Aah.

Kuka muu suomalainen on lykännyt Venäjälle matkustamista loputtomiin?

Pari vuotta sitten en olisi vielä uskonut, että tämäkin päivä vihdoin koittaisi: minä olen matkustanut Venäjän maalle. Olen uskaltanut.

Venäjä, tarkemmin sanottuna Pietari, on nyt nähty. Melko pikaisesti, mutta kuitenkin. Enkä suinkaan haluaisi jättää tätä visiittiä viimeiseksi. Milloin lähdetään uudestaan?? 🙂

Siitä hetkestä, kun aloimme suunnitella Venäjän reissua, suunnitelmat ehtivät muuttua aika moneen kertaan. Lopulta reissu typistyi Päivä Pietarissa –risteilyksi. Olenkin jo kertonut Princess Anastasia –laivasta erillisessä jutussa, jossa pohdin myös sitä, kannattaako viisumivapaalle kahden yön risteilylle lähteä.  Me päädyimme risteilylle, koska alkuperäinen matkamme peruuntui. Oman kokemukseni perusteella suosittelisin seuraavaa: jos sinulla on aikaa, hanki viisumi ajoissa ja mene junalla. Niin mekin olisimme tehneet, jos aikaa olisi ollut. Nyt olemme kuitenkin yhtä risteilykokemusta rikkaampia.

 

Mitä ehdimme nähdä Pietarissa…

Se, mikä tässä risteilypaketissa toimi tosi hyvin, oli bussikuljetus laivalta keskustaan (Iisakin kirkolle) ja takaisin. Busseja lähti satamasta sitä mukaa kun ne täyttyivät. Eli tässä tapauksessa meille jäi sellainen viitisen tuntia aikaa kaupungilla kiertelyyn. Tosin me emme palanneet laivalle ihan viimeisimmällä bussilla, koska halusimme minimoida riskin unohtua vahingossa Venäjälle. Ehdimme kuitenkin hyvin kiertää ne paikat, mitkä olimme etukäteen suunnitelleet.

Ensinäkymät bussin ikkunasta Pietariin avautuivat jonkin verran ränsistyneinä. Ihmettelin, että onpas täällä paljon muureja ja piikkilankaa. Onko täällä vankiloita joka kulmalla, vai mitä nämä ovat? Kun bussi sukelsi Nevan varrelle, talot alkoivat muuttua vähemmän rapistuneiksi ja ohitimme ensimmäisen kullatun kupolin. Vaikutti siltä kuin suuria, komeita ja palatsimaisia taloja olisi kohonnut silmänkantamattomiin joka suunnassa.

Ensimmäiset kullatut sipulikupolit kuvattuna bussin ikkunasta:

Pian myös Iisakin kirkko kohosi edessämme hämmästyttävän suurena ja korkeana. Olisimme todennäköisesti menneet sinne sisään, jos olisimme olleet kaupungissa pitemmällä visiitillä. Heti passintarkastusjonossa vietetyn parituntisen jälkeen minua ei kuitenkaan innostanut vähäinenkään lippuluukulle jonottaminen. Katselimme ihmisiä, jotka laskeutuivat rappusia ja liikkuivat pieninä pisteinä korkeuksissa.

Iisakin kirkko:

Kiersimme kirkon ympäri ja lähdimme kävelemään Nevski Prospektin suuntaan. Joku Nevan haarahan siinä taisi virrata (Moika) ja sitä sitten seurasimme. Pietarihan on kai tunnettu myös erikokoisista silloistaan ja niitäkin nähtiin. Välillä tuntui, että Neva vähän lemahteli.

Pietari vaikutti ylöspäin katsottaessa olevan täynnä eri suuntiin risteileviä lankoja ja niitä näkyy myös monissa kuvissa.

Etenkin Nevski Prospektilla ja Verikirkon luona parveili paljon kaikenlaista lappujen ojentelijaa ja naamioasuista hemmoa tarjoamassa poseerauksia ja keräämässä turisteilta rahoja pois.

Jostain syystä olin kovasti odottanut Verikirkon näkemistä. Se oli näyttänyt kuvissa aina niin eksoottisen värikkäältä ja koristeelliselta. Yllättäen kirkko ei ollutkaan niin kirkkaan värinen kuin mitä olin kuvitellut. Ikään kuin se olisi ollut jotenkin tummunut ja likainen. Sitä paitsi korkein torni oli paketissa ja muutenkin kirkko taisi olla ulkopuolelta suureksi osaksi remontissa. Pitipäs sattua. Olin aiemmin suunnitellut, että haluaisin Verikirkkoon sisälle. Nyt minusta tuntui, että olisin halunnut nähdä mieluummin Iisakin kirkon sisältä, koska se on niin suuri, mahtava ja korkea ja siellä olisi päässyt kiipeämään parvekkeille näköaloja ihailemaan.

Kuvassa Verikirkon yksityiskohtia, niin että muovipussit ja rakennustelineet on rajattu piiloon, ja värejä sopivasti kirkastettu…

Alun perin, kun meillä oli suunnitteilla pitempi reissu, meidän oli tarkoitus suunnata myös Kunstkameraan eli antropologian ja etnografian museoon, joka on kuuluisa kummallisten esineiden kokoelmistaan. Se olisi kiinnostanut meitä molempia. Jossain palatsissa olisin voinut myös vierailla ihan mielelläni.

18.8.18 taisi olla Venäjälläkin suosittu hääpäivä. Näimme ainakin yhden parin poseeraamassa jollakin Nevan lukuisista silloista ja Iisakin kirkon edessä näimme komean sormuksilla koristetun hääauton.

Nyt kun kerrankin pääsin Pietariin, olisin halunnut viettää siellä edes vähän enemmän aikaa, mutta minkäs teet, kun vaihtoehtoja ei kovin paljon ollut. Muuten en hirveästi tykännyt Pietarista, eikä siitä tullut, ainakaan noin äkkiseltään vilkaistuna, minulle mitään suosikkikaupunkia. Siellä oli ihan liian paljon ihmisiä ja ainakin suurimpien nähtävyyksien liepeillä parveili hirveät määrät turisteja. Turistien lisäksi siellä pyöri myös kaikenlaisia ’rahat pois turisteilta’ –tyyppejä, enemmän kuin olen missään muualla koskaan nähnyt. Kuitenkin minua jäi kovasti harmittamaan kaikki kiinnostavat nähtävyydet, jotka Pietarissa jäivät väliin,  vaikka muuten kaupunki olikin selvästi liian iso minun makuuni.

Ihan viimeisenä käytiin Eremitaasin luona, ennen kuin lähdettiin kävelemään takaisin Iisakin kirkon suuntaan. Pietarin ydinkeskusta on oikeastaan melko helposti käsitettävissä, vaikka kävelymatkat tuntuivatkin aika pitkiltä. Aika lämminkin siellä tietysti sattui olemaan.

Eremitaasi on käsittääkseni hyvinkin kuuluisa turistimääristään ja jonoistaan. Katsoin jo kauempaa, että palatsiaukiolla parveilee sen verran paljon väkeä, että minua ei huvita mennä yhtään lähemmäs. Katselimme sitten kauempaa, tien toiselta puolelta, ja yritin ottaa kuvia ohitse jylisevien autojen yli.

Aikamoinen ihmismäärä tuolla…

Puistossa, lähellä Eremitaasia, paukkui. En tiedä, miksi. Ei kai siellä sentään kukaan pyssyllä ampunut…? Pauke tosiaankin vähän ihmetytti ja arvelutti.

Sää sattui olemaan aurinkoinen ja lämmin ja Pietarin katuja tallatessa tuli oikeasti kuuma. Tuuli sekoitti hiukset ja lennätti hatun päästä. Huomasin miettiväni vähän väliä, napattaisiinko laukkuni, jos irrottaisin otteeni siitä. Juotavaa piti ostaa aika usein, ettei tulisi nestevajausta. Kävelymatkaa nähtävyydeltä toiselle kertyi jonkin verran. Metroa emme kokeneet tarvitsevamme, vaikka tiedämme toki, että metroasemat ovat Venäjällä komeita ja palatsimaisia ja niitäkin kannattaa käydä katsomassa, jos aikaa on.

Minusta Venäjällä oli hauskaa tavailla kaikenlaisia kyrillisin kirjaimin kirjoitettuja sanoja aidossa ympäristössä. Minähän olen sitä venäjääkin joskus kauan sitten opiskellut, mutta se on vähän päässyt unohtumaan. Luen kyllä sujuvasti, vaikken juuri mitään ymmärrä.

 

Taivaallisen hyvää ruokaa

Olimme etukäteen valinneet georgialaisen ravintolan, jota kohti suuntasimme, koska sitä paikkaa oli kovasti kehuttu ja suositeltu. Mitenköhän minä nyt sitten tähän sen nimen ja osoitteen laittaisin, kun ne olivat kyrillisin kirjaimin…? Tavallisilla kirjaimilla nimi on jotakin siihen suuntaan kuin ”Hinkalnaja na Neve” ja osoite on Sadovaja Ulitsa 13-15.  www.hinkaly.ru

Mies on matkustellut myös Georgiassa ja georgialainen ruoka kyllä maistuu meille molemmille hyvin. Tämän ravintolan ruokalistassa oli vaihtoehtoja sen verran runsaasti, että minulle meinasi iskeä pieni paniikki paljouden edessä. Ruokalistat oli saatavilla myös englanniksi, joten siinä mielessä ei olisi tarvinnut niin hirveästi panikoida. Täällä sai siis myös palvelua englannin kielellä.

Söimme alkuruuat, pääruuat ja jälkiruuat, ja ruoka oli varmaan parasta mitä olimme koskaan syöneet, suorastaan taivaallisen hyvää. Sen lisäksi ruoka oli niin täyttävää, että minulla teki jo vähän tiukkaa saada jälkiruuaksi valitsemaani suklaakakun palaa syötyä. Täytyy sanoa, että harvemmin minulla kyllä jälkiruuat syömättä jäävät. Tämä suklaakakku oli vielä aivan erityisen hyvää.

Alkuruuat:

Minä valitsin alkuruuaksi kylmän vaihtoehdon, jossa oli erilaisia kasviksia. Se maistui aivan uskomattoman hyvältä. Myös pääruoka oli maukasta ja kermaista, siinä oli porsaan lihaa, herkkusieniä, tomaattia ja perunaa. Jälkiruuaksi valitsin kermatäytteistä suklaakakkua. Mies valitsi alkuruuaksi keiton, pääruuaksi lammasta (jonkinlaisessa ruukussa) ja jälkiruuaksi jättimäisen palan hunajakakkua.

Pääruuat:

Venäjällä kaikki on suurta. Kakunpalakin on melkein miehen kokoinen 😀

En osaa varmaankaan tarpeeksi kehua tätä ruokaa. Palvelukin oli hyvää ja ystävällistä. Kovin kalliskaan tämä paikka ei ollut: euroissa ateriamme maksoi ehkä jotain viitisen kymppiä.

Mene siis, hyvä ihminen, Pietariin syömään. Erityisesti gruusialainen keittiö on suositeltava valinta.

Vähän tuon ruokailun jälkeen epäilytti, jaksaisiko niin täydellä vatsalla liikkua enää mihinkään…

Valitsin muuten uskomattoman laajasta teevalikoimasta jäkiruuan kanssa ”The Arabian Nights” -nimistä teetä, jossa maistui mm. kirsikka, ja ai että oli hyvää.

 

Miksi rakastan venäläisiä maatuskoita?

Maatuskat liittyvät vahvasti minun lapsuuteeni ja symboloivat minulle sitä onnellista ja huoletonta aikaa, jolloin sai vielä leikkiä, eikä tarvinnut kauheasti pohtia maailman murheita.

Vanhempani kävivät 80-luvulla lyhyillä viikonloppumatkoilla silloisessa Neuvostoliitossa. Me lapset emme oikein ymmärtäneet Neuvostoliitosta mitään. Meille se näyttäytyi vain jonkinlaisena maatuskojen, kaleidoskooppien ja pahanmakuisen suklaan maana. Suklaata ei sitten myöhemmin enää tuotukaan, kun sitä ei kuitenkaan kukaan syönyt. Vanhemmat kuitenkin toivat joka kerta meille maatuskat. Jostain syystä tykkäsimme veljen kanssa kovasti leikkiä maatuskoilla, joita kutsuimme ”maamuiksi”. Niillä saattoi leikkiä perheleikkejä, joissa isoin puunukke oli isä, toisiksi isoin äiti ja loput lapsia. Sitten nämä meidän perheemme tietysti seikkailivat siellä sun täällä. Joskus joku maatuska taisi joutua kylpyhuoneessa jopa vesivatiin, ja tietäähän sen, miten puiselle nukelle siinä käy, se turpoaa ja kuivuttuaan halkeaa. En tiedä, osaavatko nykyajan lapset enää leikkiä tällaisia mielikuvitusleikkejä, mutta minulle ja veljelle kelpasi samaan tarkoitukseen niin maatuskat, legoukot kuin kesällä saaressa kivet ja risutkin. Koskaan ei ollut tylsää.

Minulla on vielä kaksi äidin ja isän tuomaa maatuskaa jäljellä. Toisesta on värit aika lailla haalistuneet. Lisäksi minulla on muutama uudempi maatuska, jotka mieheni on tuonut minulle joiltakin lyhyiltä Venäjän reissuilta. Halusin tällä kertaa ostaa itselleni matkamuistoksi ’vähän isomman maatuskan’. Se olisi kuitenkin ensimmäinen maatuska, jonka itse valitsisin ja toisin kotiin.

Yllätyin, miten paljon hienoimmat ja parhaimman näköiset maatuskat maksavat. Jos mieleisen näköisen maatuskan hinta on euroissa parikin sataa, ei se oikein sovi meidän budjettiin. Ihan niitä arkisemman ja perinteisemmän näköisiä maatuskoja en halunnut, vaan toivoin, että minun maatuskassani olisi vähän kimallusta (sellaista ei muuten 80-luvun maatuskoissa ollut, vaan ne olivat hyvinkin yksinkertaisia ja arkipäiväisen näköisiä ”maalaismaatuskoja”). Toivoin, että uudessa maatuskassani olisi myös joku kaunis kuva vatsan kohdalla, sellainen, missä olisi mieluiten fantasiatyylisiä ihmishahmoja.

Maatuskakaupassa riitti valinnanvaraa…

Oli melko vaikea löytää jotain mieleisen näköistä, joka olisi kuitenkin halvempi. Valikoimasta löytyi myös Putineita, kissoja, kukkavatsaisia, perinteisempiä, eri muotoisia ja vaikka mitä.

Lopulta minulle löytyi maatuska joka maksoi 5199 ruplaa, eli mitä se nyt sitten euroissa tekeekään… n. 75 euroa (iik!) Ei se ollut lähelläkään halvimpia, mutta ei niitä kalleimpiakaan. Maatuskassani on tietenkin myös se vanha tuttu puinen maatuskan tuoksu, joka muistuttaa minua lapsuudesta ja leikeistä.

Satamasta ostin vielä kimaltavat ja koristeelliset peilirasiat lahjapakkauksessa, koska en muutakaan keksinyt ja johonkin loput ruplat piti tuhlata. Yllättäen myös meripihkakorut olivat niin kalliita, että meidän ruplamme eivät niihin riittäneet.

Kyllä reissuun kuitenkin kannatti lähteä…

Jotain Pietarissa siis ehtii viidessäkin tunnissa näkemään ja kokemaan. Ei minua sentään ryöstetty, vaikka asia koko ajan mielessä pyörikin, kun jonkinlaista kassia oli kuitenkin pakko kanniskella mukana. En tiedä, viihdyinkö Pietarissa erityisemmin, koska tietyissä paikoissa ihmispaljous voi aika helposti alkaa ahdistaa. Nähtävää Pietarissa olisi varmasti riittänyt pitemmäksikin aikaa.

Tällä kertaa ehdimme siis hyvin nähdä etukäteen suunnitellut kohteet ulkopuolelta. Näitä olivat Iisakin kirkon lisäksi Verikirkko ja Eremitaasi. Ehdimme myös syödä hyvin ja ostaa maatuskan. Tarkempi nähtävyyksiin tutustuminen jää sitten seuraavaan kertaan ja paremmalle ajalle.

Hassua, että sitä on ehtinyt näinkin kypsään ikään, eikä ole tullut ennen Venäjällä piipahdettua, vaikka olen Kotkasta kotoisin ja Venäjän maa on koko ajan ollut ihan vieressä.

Kertaalleen Pietari kannattaisi kyllä jokaisen suomalaisen käydä katsomassa ja kokemassa, on se kuitenkin sen verran iso ja hieno kaupunki ihan naapurissa. Viipurikin minua kiinnostaisi, ihan noin historiansakin puolesta, ja olisihan se tietysti pienempikin.

Laivamatkassa ainut hyvä puoli taisi olla viisumivapaus. Seuraavalla kerralla valitsisin kuitenkin mieluummin junan ja hommaisin viisumini hyvissä ajoin.

 

PÄIVÄKSI PIETARIIN – Risteily Princess Anastasialla

Niinhän siinä sitten kävi, että pitkään odotettu Venäjän matkamme meinasi kokonaan peruuntua. Alkuperäinen matka kyllä peruuntuikin, mutta loppujen lopuksi päädyimme kuitenkin testaamaan viisumivapaan Päivä Pietarissa –risteilyn.

Jos viisumivapaa pyrähdys Pietariin houkuttelee, niin laivalla sellainen onnistuu. Viisumivapaus on myönnetty laivamatkustajille maksimissaan 72 tunniksi, joten halutessaan on mahdollista valita myös pitempi reissu, jossa kahden laivayön lisäksi vietetään kaksi yötä hotellissa. Siinä ajassa ehtii varmasti näkemään ja kokemaankin vähän enemmän kuin pelkällä yhden päivän visiitillä. Me päädyimme kuitenkin (olosuhteiden pakosta) valitsemaan lyhyemmän Päivä Pietarissa –risteilyn, joka on ikään kuin vanhan tutun Päivä Tukholmassa –risteilyn itäinen versio.

Kannattaako tällaiselle risteilylle lähteä? Sanoisin, että tietynlaisissa tilanteissa kyllä, mutta itse en ehkä toistamiseen lähtisi laivalla Pietariin. Syy siihen on melkoisen selvä ja siihen palaan tämän jutun loppupuolella.

Päädyimme tälle risteilylle monen mutkan kautta ja se oli tässä tapauksessa parempi kuin ei mitään. Kyllä tällaisella Päivä Pietarissa -risteilyllä ihan hyvin yhden kerran voi käydä. Uudelleen toistettavaksi huvitukseksi, Tukholman ja Tallinnan risteilyjen tapaan, siitä ei kuitenkaan minun mielestäni ole.

Kuvassa värikäs Princess Anastasia -laiva pilkottaa satamassa Pietarissa. Kuva otettu bussin ikkunasta. Laivasta oli vähän vaikea saada otettua kuvia ulkoapäin.

 

Princess Anastasia

Princess Anastasia on entinen Viking Linen Olympia, jolla olen tehnyt elämäni ensimmäisen ulkomaan matkan Tukholmaan 80-luvun puolivälissä. Laiva muistuttaa sisätiloiltaan paljon sisaralustaan Mariellaa. Laivan kylkiin on maalattu riemunkirjavia kuvia mm. sipulikupoleista, ja monet ovat varmaan nähneet tämän laivan lipuvan ohi, esimerkiksi Tallinnan reissulla. Princess Anastasia seilaa Helsingin ja Pietarin välin lisäksi myös Tallinnaan ja Tukholmaan. Firman nimi on Moby SPL ja laivan kotipaikka on Napoli.

Matkaa varatessa meille mainostettiin viisumivapauden lisäksi ainakin kansainvälistä tunnelmaa, korkeatasoista show- ja viihdetarjontaa, monipuolisia ravintoloita ja matkan hintaan sisältyviä shuttlebus-kuljetuksia satamasta keskustaan ja takaisin.

Joka paikassa muistuteltiin myös, että laiva on ’parhaat päivänsä nähnyt’ ja sisätilojen kunto voi olla vähän toista kuin mihin Tallinnan ja Ruotsin laivoilla on totuttu. No, samapa tuo, kunhan ei uppoa, ajattelin. Meitä ei siis pieni rähjäisyys pelottanut.

Listataanpa seuraavaksi vähän, mitä laivasta löytyi ja mitä ei…

 

  1. Kansainvälinen tunnelma?

Kyllä. Kansalaisuuksiltaan matkustajajoukko vaikutti hyvinkin kirjavalta. Suomalaiset ja suomen kieli olivat selkeästi vähemmistössä. Eniten laivalla taisi olla venäläisiä ja aasialaisia matkustajia. Myös ruotsia ja viroa kuuli puhuttavan melko usein. Suomenkielistä palvelua ei tässä laivassa luvata, emmekä sitä kyllä odottaneetkaan. Englannilla pärjää ravintoloissa hyvin. Turvallisuuskuulutukset ja -ohjeet annettiin pelkästään englanniksi, venäjäksi, ruotsiksi ja viroksi.

Laivalla oli myös hyvin tilaa istua, eikä mitään suurempi tungos häirinnyt. Baarissa, ravintoloissa ja kahvilassa löytyi tilaa silloin kun niihin halusimme. Laivan irtautuessa satamista viihdyttiin vielä pitkään kannella maisemia töllistelemässä, eikä sieltäkään ollut koskaan vaikea löytää tyhjää istumapaikkaa. Helsingistä laiva lähti tunnin myöhässä ja taisipa se lähteä myöhässä Pietaristakin. Teknomusiikki jumputti ja elokuun lämpö helli, joten mikäs siinä oli kannella istuskellessa. Sää sattui kerrankin olemaan lämmin ja kesäinen.

Meno tällä laivalla oli melko rauhallista kaikin puolin. Tallinnan laivoilta tuttu känniörvellys loisti poissaolollaan. Lieneekö tähän sitten syynä suomalaisten vähäinen määrä…? Viimeksi risteiltiin Tallinnaan Eckerö Linen Ms Finlandialla ja siellähän riitti keskellä kirkasta päivää jos jonkinmoista draamaa, niin että alettiin jälkeenpäin kutsua sitä ”juoppolaivaksi”. Princess Anastasialla ihmiset osasivat käyttäytyä.

 

  1. Korkeatasoinen viihdetarjonta ja esiintyjät?

Ikävä kyllä, Columbus-baarissa taustanauhan kanssa esiintynyt laulaja-sähkökitaristi ei oikein ollut minun makuuni. Ylipäätään taustanauhatouhu kummastutti. Kitaristeja oli itse asiassa kaksi vuorottelemassa, mutta lavalla yksinään seisova ilmeetön sähkökitaristi oli jotenkin orvon näköinen. Jos minulta kysyttäisiin, olisin kaivannut oikeasti elävää musiikkia. Jopa Viking Linen iänikuista ’humppabändiä’ tuli hieman ikävä. Baarissa oli mielestäni harvinaisen vähän porukkaa jopa yhdeksän aikaan. Varsinainen show alkoi kello 22, mutta minä en jaksanut jäädä sitä odottamaan. Sen verran taitaa ikä jo painaa, että en vain jaksanut riekkua ylhäällä ihmisten ilmoilla sen enempää pitkän Helsinkiin matkustamisen kuin Pietari-päivänkään jälkeen. Ei niin, etteikö minua olisi kiinnostanut nähdä, minkälainen show oli kyseessä. Mies jäi ensimmäisenä iltana vähäksi aikaa katsomaan, kun minä lähdin jo hyttiin lepäämään.  Lavalle oli kuulemma ilmestynyt ballerinoja, jotka tanssivat Dana Internationalin musiikin tahtiin.

Myös ruokaravintoloiden yhteydessä oli ns. elävää musiikkia. Pianisti oli minusta erittäin hyvä. Minua häiritsi vain se, että musiikki ei ihan täysin tuntunut sopivan ympäristöönsä. Jos kyseessä olisi ollut joku oikeasti hieno ravintola, jossa tyylikkäästi pukeutuneet ihmiset syövät illallista jne., pikkumustaan sonnustautunut pianisti olisi sopinut paikkaan kuin nenä päähän. Mutta täällä porukkaa virtasi ohi yhtä hyvin ulkoilu- ja urheiluvaatteissa kuin mekoissa. Ei tämä nyt mikään haittapuoli ollut, mutta jotenkin se vain tuntui hassulta, kun musiikkiesitys ei ihan täysin sulautunut ympäristöönsä tai ympäristö musiikkiesitykseen.

Kun pianisti piti tauon, tilalle ilmestyi laulaja, joka lauloi taustanauhajumputuksen päälle ja silloin ristiriitaa löytyi minusta jo itse esityksessäkin. Tyttö laulaa kauniisti ja herkin sävelin ja terävä marssibiitti naputtaa taustalla. Ei oikein uponnut minuun sekään. Lauluun olisi minun mielestäni sopinut paremmin esimerkiksi pianosäestys. Laulu ei myöskään kuulunut hirveän hyvin, vaikka tietenkään ruokaravintolassa metelin ei pidä mitenkään turhan kova ollakaan, mutta en sitten tiedä, mikä siinä olisi ollut oikea volyymi.

Ehkä esiintyjät olivat enemmänkin venäläiseen makuun?

Ohitettiin myös joku torvensoittajamies, mutta sitä ei jääty erityisemmin kuuntelemaan.

 

  1. Monipuoliset ravintolat?

Laivan ravintoloista testattiin Napoli Mia. Sen vieressä sijaitsi New York City. Niiden lisäksi laivalta löytyy ainakin Princess Garden, joka on buffetti.

Ekana iltana syötiin pastat Napoli Miassa ja kuunneltiin samalla pianistia ja laulajaa. Minä valitsin pestopastaa ja mies carbonaraa. Minun pasta-annokseni oli itse asiassa isompi kuin miltä se ensin näytti. Kakku levisi lautaselle ja siinä olikin aika paljon syötävää. Pasta oli ihan hyvää, mutta ei nyt mitään kovin ihmeellistä. Sanotaan vaikka keskitasoa. Oltiin syöty päivällä Helsingissä Pizzariumissa muutama pitsapala ja se oli ollut huomattavasti maistuvampi ateria. Ei tämä Napoli Mian pastakaan tietysti pahaa ollut. Vaikka Ruotsin ja Tallinnan laivoilta saa varmasti parempaa ruokaa. Palvelu ravintolassa oli ihan asiallista. Sellaista venäläistyylisen ilmeetöntä ja vähäsanaista. Esiintyjätkään eivät muuten turhia välispiikkailleet. Suoraan lavalle vaan ja hommiin ja sitten pois, kun homma on hoidettu. Mitäpä sitä turhaan höpöttelemään? Sellainen onkin aika yliarvostettua.

Laivan kahvilan tarjonta oli myös meidän mielestämme aika vaatimatonta. Sen lisäksi se oli tietysti kallis. Joku pieni mehupullokin taisi maksaa neljä euroa. Toisena iltana oltaisiin kaivattu voileipiä, sandwicheja tai vastaavaa pientä iltapalaa, mutta ei siellä ollut muuta kuin makeita leivonnaisia. Myymälästäkään ei löytynyt edes napostelujuustoja, vaan jouduttiin tyytymään pelkkiin höttösipseihin. Ei siinä oikein viitsinyt niihin hidastempoisiin ravintoloihinkaan enää lähteä tilailemaan ’jotain pientä’.

Aamupalabuffettia ei testattu ollenkaan. Käytiin lauantaiaamuna laivan kahvilassa ja mies otti sieltä munakokkelia ja pekonia ja minä pari croissantia, jotka osoittautuvat suklaatäytteisiksi. Tosi ’terveellistä’. Olisi siellä ollut puuroakin ja jotain leipäpaloja.

Meillä oli hytissä myös eväitä, mm. banaaneja, kuivahedelmäpähkinäsekoitusta ja kauravälipalakeksejä. Suosittelen kyllä ehdottomasti ottamaan tälle laivalle omia eväitä mukaan. Sunnuntaiaamuna ei ostettu laivalta enää mitään, vaan syötiin aamiaista McDonaldsissa Helsingin asematunnelissa.

 

  1. Laivan rähjäisyys?

Mies olisi matkaa varatessa valinnut muitta mutkitta kaikkein halvimman B-hytin. Sanoin, että ota nyt edes ikkunallinen hytti, niin ottihan se sitten A-luokan. Olisin itse valinnut Commodoren, mutta miehen mielestä se oli järkyttävän kallis. Sen lisäksi vaihtoehtoina olisi ollut vielä jotain Deluxeja ja Sviittejä.

Meidän hytti oli siis tavallinen neljän hengen A-luokan hytti, jossa on ylä- ja alapedit. Kahdestaan tällaiseen mahtuu tietysti ihan hyvin, koska yläpedit saavat olla koko ajan seinää vasten, eivätkä vie tilaa. Sänky oli aika kova ja tyyny pieni ja muhkurainen, mutta ei kai tähän hintaluokkaan voi kummempaa odottaakaan.

Ihan siistiä hytissä oli, vaikka sisustus olikin jäänyt johonkin kauas 80-luvulle. 80-luvulla ihmiset eivät myöskään latailleet laitteita, joten koko hytissä oli vain yksi ainut pistorasia, mikä voi nykyaikana aiheuttaa ongelmia. Meitä kun oli vain kaksi, niin latauksista selvittiin vuoronperää. Minä latailin tälläkin reissulla lähinnä kameraani. Mutta voin vain kuvitella, kun joku neljän hengen porukka on ahtautunut samaan hyttiin kaikenmaailman vehkeiden kanssa. En yhtään ihmettele, että jotkut seisoivat käytävillä latailemassa puhelimiaan.

Olihan hytissä toki myös jonkin verran kuluneisuutta, mutta ei se nyt ihan älyttömän rähjäinen kuitenkaan ollut. Ainoa, mikä oli selvästi rikki, oli suihkun pidike: suihku ei pysynyt ylhäällä. Muistona laivan suomalaisvalmisteisuudesta: radio- ja herätyspaneelissa luki suomen kieltä.

Muistan tältä laivalta hämärästi, että kävin lapsena uimassa jännässä kahdeksikon muotoisessa uima-altaassa, joka minun käsittääkseni on tällä laivalla vieläkin. Me emme kuitenkaan käyneet tällä kertaa tutustumassa sauna- tai allasosastoihin.

Hytissä on minun mielestäni hyvä olla ikkuna, koska muuten siellä olisi vähän turhan ankeaa. Etenkin, jos väsyttää ja haluaa lepäillä hytissä, on mukavaa, että voi välillä katsella ikkunasta, missä mennään. Lauantaiaamuna heräsin jo viiden aikaan kurkkimaan maisemia, kun en oikein saanut nukuttua laivan hurinassa ja tärinässä. Onnistuin näkemään erikoisia vallisaaria ja isoja autioita tiilirakennuksia, joista katot olivat osittain romahtaneet ja vain savupiiput törröttivät pystyssä. Sen jälkeen näkyi isoja kerrostalokomplekseja ja satama-alueita. Ihan uusia maisemia minulle kaikki.

Kuvassa suuren maailman kerrostalokomplekseja.

 

  1. Shuttlebus-kuljetus satamasta keskustaan ja takaisin

Tämä oli kaikkein parhaiten toimiva osuus koko matkassa. Kun älyttömästä kahden tunnin passitarkastusjonosta oli selvitty, ulkona odotti rivi valkoisia pikkubusseja. Bussiin pääsi heti ja se lähti heti, kun se oli täynnä, eli melkein saman tien. Bussi vei meidät Iisakin kirkolle ja takaisin bussit lähtivät samasta paikasta. Viimeinen bussi olisi lähtenyt viiden aikaan, mutta me ilmaannuttiin varmuuden vuoksi paikalle jo vähän aikaisemmin, eikä bussiin silloinkaan tarvinnut erityisemmin jonottaa. Jonkin aikaa piti kyllä odotella, että bussi täyttyi ja bussissa oli siinä vaiheessa tosi kuuma.

Aikaa maissa kiertelyyn jäi lopulta viitisen tuntia, koska passintarkastus vei niin paljon aikaa. Ehdittiin kuitenkin nähdä ne paikat, jotka oltiin suunniteltukin. Sen lisäksi ehdittiin hyvin käydä syömässä ja matkamuisto-ostoksilla. Pietarin kaltaisessa suurkaupungissa tällainen on tietysti vain pintaraapaisu, ja koska tämä oli minulle ihan eka kerta Pietarissa ja ylipäätään koko Venäjällä, haluaisin kyllä lähteä toisenkin kerran. Nyt kun huomasin, että Venäjän maalla voi oikeasti käydä, eikä minua (ainakaan tällä kertaa) edes ryöstetty eikä lähetetty Siperiaan, vaikka valokuvailinkin liikaa maatuskoja… 😉

Ruoka, mitä söimme Pietarissa, oli suorastaan taivaallisen hyvää ja siitä kerron tarkemmin erillisessä jutussa, jossa esittelen myös tarkemmin, mitä Pietarissa ehtii nähdä viidessä tunnissa.

Suuren maailman siltoja laivan kannelta kuvattuna.

Pelottava hetki, kun laiva alitti tuon putkimaisen sillan (kuvassa alla), mahtui juuri ja juuri, ja hetken näytti aivan siltä, että ollaan menossa väärästä kohdasta, laivan piippu osuu siltaan ja katkeaa…

 

Miksi päädyimme risteilylle?

Alun perin meillä oli varattuna Kantamatkoilta kolmen yön bussimatka Pietariin. Ajateltiin, että päästäisiin helpommalla, kun matkanjärjestäjä hoitaisi ryhmäviisumin, eikä tarvitsisi itse sähläillä sen asian kanssa. Tietysti ajatus pitkästä bussimatkasta hieman arvelutti, kun Venäjälle pääsee kätevästi junallakin. Toisaalta ajateltiin, että olisi helppoa, kun joku vain kuljettelisi paikasta toiseen. Jostain syystä Kantamatkat ei kuitenkaan näyttänyt mainostavan kyseistä reissua mitenkään ja aloimme epäillä, toteutuuko se ollenkaan. Meille piti myöhemmin tulla ilmoitus siitä, toteutuisiko matka vai ei. Jossain vaiheessa mies alkoi kysellä asiaa Kantamatkoilta, kun tarvittavat valokuvat ja paperitkin olisi jo pitänyt heille toimittaa. Kun Kantamatkat vihdoin suvaitsi vastata, niin vastaus oli, että matkalle oli ilmoittautunut vain kaksi henkilöä, eli me, ja matka ei toteudu. Siinä vaiheessa aikaa suunniteltuun matka-ajankohtaan oli vielä reilu kolme viikkoa. Mies soitti saman tien Kouvolan matkatoimistoon ja pyysi tarjousta juna-hotellimatkapaketista Pietariin samalle ajankohdalle. Matkan hintaan olisi kuulunut myös viisumi. Teoriassa oltaisiin vielä ehditty, jos oltaisiin saman tien syöksytty otattamaan valokuvia ja saatu heti allekirjoitettu matkavakuutustodistus vakuutusyhtiöstä ja lähetetty passit ynnä muut paperit pikaisesti kirjattuna kirjeenä matkatoimistoon, niin että ne olisivat olleet viimeistään parin päivän päästä perillä. Päätettiin kuitenkin, että ei jakseta alkaa kiirehtimään ja stressaamaan. Venäjän matkalle lähtö pitäisi todellakin hoitaa paremman ajan kanssa.

Tietysti meitä harmitti. Juuri kun olin päättänyt vihdoin ja viimein ottaa elämässäni suuren askeleen idän suuntaan, niin matka peruuntuu! Minullehan tämä oli siis elämäni ensimmäinen visiitti itänaapurissa. Opiskelin venäjän kieltä pari vuotta joskus parikymmentä vuotta sitten ja silloin olisi ollut mahdollisuus lähteä ryhmän mukana naapurimaahan, mutta minä jäin kotiin, koska kuvittelin Venäjän olevan niin vaarallinen ja pelottava paikka, etten ikimaailmassa sinne haluaisi. Nyt olen kyllä tyytyväinen, että vaivauduin nuorena opiskelemaan edes kieltä. Vaikken juuri mitään enää ymmärräkään, osaan sentään edelleen lukea sujuvasti kyrillisiä aakkosia. Ja tämä matka oli tietysti hyvä syy kertailla unohtuneita venäjän alkeita.

Miehellä oli tosiaan tänä vuonna vain ne kaksi lomapäivää, eli alettiin pikaisesti miettiä, mihin muualle voitaisiin mennä Pietarin sijasta. Lentomatkat eivät tulleet kysymykseen. Oltiin jo melkein valitsemassa kohteeksi Riika, koska sinne olisi ehtinyt sopivasti laivalla ja bussilla. Minä en ole sielläkään koskaan käynyt. Valmiiden Riikan bussimatkojen aikataulut olivat kuitenkin vähän hankalia. Olisihan sen matkan tietysti voinut omatoimisestikin tehdä, niin että olisi varannut haluamansa laivat, bussiliput ja hotellit erikseen. Sitten muistin yhtäkkiä, että eikö Pietariin ole viisumivapaita risteilyjä. Eikös tilattaisi sellainen? Päästäisiin kuin päästäisiinkin Venäjälle? Näin sitten kuitenkin päädyimme Pietariin.

Miehen loma-ajankohdalle olisi itse asiassa löytynyt myös pitempi kaksi yötä laivalla ja kaksi yötä hotellissa –vaihtoehto, mutta voi onnetonta: mies oli mennyt sopimaan lomaa edeltäväksi illaksi muuta menoa. Lähtö pitemmälle reissulle olisi ollut juuri silloin, keskiviikkona. Siinä oli sitten turha valittaa, että olisipa ollut kivaa retkeillä Pietarissa pitempään. Lopulta päädyttiin valitsemaan Päivä Pietarissa –risteily, eli laiva lähti Helsingistä perjantai-iltana ja palasi takaisin sunnuntaiaamuna. Kyllähän siinäkin jotain ehti nähdä. Eipä ainakaan jäänyt harmittamaan, että Venäjän reissu olisi jäänyt kokonaan tekemättä, vaikka tietysti meidän pitää nyt alkaa miettiä ajankohtaa seuraavalle Venäjän reissulle. Pietarissa kun olisi nähtävää riittänyt ja Viipurikin minua kiinnostaisi.

 

Miksi laivalla, miksi ei?

Laivamatkan hyviin puoliin kuuluu tietysti viisumivapauden lisäksi se, että laivalla on huomattavasti rennompaa ja mukavampaa matkustaa kuin monessa muussa vehkeessä.  Toki juna olisi ollut nopea vaihtoehto ja toivon mukaan päädymme seuraavalla kerralla valitsemaan sen. Matkan järjestely viisumeineen on vain siinä tapauksessa aloitettava hyvissä ajoin ja koetettava välttää sellaisia vaihtoehtoja, joissa peruuntumismahdollisuus meistä riippumattomista syistä on suuri.

Missä tapauksissa voin suositella Päivä Pietarissa -risteilyä?

– Jos pidät laivalla olosta ja haluat vain kierrellä muutamia tunteja kaupungilla, ehkä syödä ja tehdä ostoksia. Jos haluat saada Pietarin ydinkeskustasta nopean yleiskuvan. Tällä reissulla ainakin me ehdimme nähdä hyvin suurempia ja tunnetuimpia nähtävyyksistä ulkoapäin. Halutessamme olisimme ehkä ehtineet käydä jossain sisälläkin, esimerkiksi kirkossa, koska niihin jonot eivät kuitenkaan näyttäneet ihan mahdottomilta.

– Jos sinun täytyy päästä matkalle ex tempore, eikä sinulla ole aikaa hommata viisumia. Jos sinulla ei ole aikaa enempään kuin kahden yön matkaan tai et jostain syystä halua yöpyä maissa, vaan laiva tuntuu mieleisemmältä vaihtoehdolta.

– Jos nyt et vain missään tapauksessa halua sähläillä viisumiasioiden kanssa. Risteileminen kiinnostaa ja Pietarikin tulee siinä sivussa vilkaistua.

– Jos haluat kokea vähän erilaisen risteilyn tuttujen Tukholman ja Tallinnan risteilyjen sijasta.

Miksi en kuitenkaan lähtisi Pietarin laivamatkalle toista kertaa?

Yksinkertaisen selkeä vastaus: passintarkastusjonojen takia. Me pääsimme ulos laivasta melkein eturintamassa, mutta silti jouduimme seisomaan passintarkastusjonossa kaksi tuntia. Siinä vaiheessa, kun olimme itse jo lähellä tarkastuskoppeja, jono kiemurteli vielä takanamme hallin lävitse ulos ja ulkona pitkän matkaa laivalle asti.

Kannattaa huomioida, että Pietarissa laivalta laskeudutaan maihin jyrkkiä metallisia portaita pitkin ja kiivetään samaa tietä takaisin, eli huonoilla jaloilla ja isojen laukkujen kanssa toimitus ei välttämättä ole kaikkein miellyttävin. Meillä ei ollut isoja laukkuja, koska matkatavarat sai jättää hyttiin.

Jono siinä sitten mateli matelemistaan, ensin oltiin ulkona, sitten sisällä, jossain vaiheessa jo lähempänä luukkuja. Mies otti aikaa, että ns. tavalliselta tapaukselta (kuten nyt esimerkiksi minä) passin leimailu ja lappujen tulostelu vei aikaa noin 1,5-2 minuuttia. Jos taas kyseessä oli joku ’epäilyttävämpi’ henkilö, sellaista ei niin vain Venäjälle päästettykään ja aikaa saattoi tuhrautua hyvin paljon pitempään. Siitä kärsi sitten koko jono. Entä jos olisimme olleet ihan viimeisiä laivalta ulos ehtineitä? Olisimmeko siinä tapauksessa jonottaneet esim. kolme, neljä tai viisi tuntia? Jokainen voi miettiä ihan itse, haluaako mahdollisesti seisoa jonossa koko päivän vai ei, ja jos haluaa, niin kannattaisiko varmuuden vuoksi valita kuitenkin se pitempi reissu, jossa ollaan pari yötä maissa, niin ettei mahdollinen jonon hännille jääminen ehkä haittaa. Itse ottaisin kyllä mieluummin jonkun juna- ja hotellipaketin. Junaan voisimme kaiken lisäksi hypätä kätevästi Kouvolasta, joka on huomattavasti lähempänä meitä kuin Helsinki.

Laivalle palattaessa jono passintarkastukseen ei ollut läheskään yhtä pitkä. Jonkin aikaa siinäkin seisottiin, mutta oikeastaan sen verran vähän aamupäiväiseen verrattuna, ettei se niinkään jäänyt mieleen. Satamassa saattoi myös vielä tehdä viime hetken ostoksia ja tuhlailla jäljelle jääneitä ruplia.

Itse kyllä jättäisin tämän viisumivapaan risteilykokemuksen mielellään vain tähän yhteen kertaan. Viisumin hankkiminen (ainakin omatoimisesti) on varmasti hankalaa, mutta mieluummin hankkisin viisumin hyvissä ajoin (ts. ottaisin jonkun matkapaketin, jossa se sisältyisi hintaan) ja matkustaisin Venäjälle junalla, jos siihen vain olisi mahdollisuus. Junassa tarkastukset hoidetaan käsittääkseni matkan aikana. Sitä paitsi juna on nopeampi. En ole niin kauhean kiinnostunut tästä nimenomaisesta laivasta, että jaksaisin senkään takia tätä kokemusta uusia. Meillä ei vain tällä kertaa ollut ajanpuutteen vuoksi muuta mahdollisuutta kuin valita viisumivapaa risteily. Mahdolliset passintarkastusjonot olivat kyllä meillä etukäteen tiedossa, eli kun olimme jo etukäteen asennoituneet niin, että tässä voi nyt joutua seisomaan tuntikausia, eikä ole mitään takeita, että ehdimme kaupungilla nähdä tai tehdä yhtään mitään, niin hyvin se päivä kuitenkin sitten sujui. Kaupungillekin ehdittiin, eikä siinä oikeastaan olisi sen enempää jaksanut kävelläkään, eli loppuvaiheessa toivoi jo pääsevänsä takaisin laivalle lepäämään.

Eli jos valitset risteilyn, asennoidu etukäteen iloisin mielin mahdolliseen jonotukseen.

Pietariin matkustamista suosittelen joka tapauksessa kaikille niille suomalaisille, jotka eivät ole vielä koskaan Venäjän puolelle uskaltautuneet. Pietari on iso ja komea kaupunki, ja niin lähellä, että kaipa siellä käyminen kuuluu ihan yleissivistykseen. Kyllä, minä ainakin haluan uudelleen Venäjälle. Ei sitä maata yhteen kertaan jätetä, kun on vauhtiin päästy.

Laivan kannelta näkyi hyvin myös Pietarin uusi pilvenpiirtäjä, Gazpromin torni. Onko tuo nyt sitten uusi Euroopan korkein rakennus?

Kerron vielä myöhemmin erillisessä jutussa, mitä ehdimme nähdä viidessä tunnissa Pietarin kokoisessa kaupungissa.

Vanha Varkaus

Käväistiin lauantaina naapurikaupunki Varkaudessa kiertämässä Vanhan Varkauden kävelykierros. Retkipäivän lopuksi ehdittiin vielä tornikahvilaan, joka sekin on ihan viihtyisä vierailukohde. Jos olet suuntaamassa Varkauteen, tässä meiltä muutama vinkki.

Varkaus on aika pieni kaupunki. Asukkaita on jotain 21 000 eli vain muutama tuhat enemmän kuin Pieksämäellä. Silti Varkaus vaikuttaa jonkin verran vireämmältä paikalta. Ainakaan tyhjiä liiketiloja ei ole niin silmiinpistävän paljon kuin nykyisessä kotikaupungissamme.

Edellisen kerran käytiin huviretkellä Varkaudessa neljä vuotta sitten, jolloin asuttiin Mikkelissä. Silloin pääkohteemme oli Mekaanisen musiikin museo ja tornikahvilan näköalojakin ehdittiin ihastelemaan. Tällä kertaa päätettiin jättää Mekaanisen musiikin museo väliin, koska kävelymatka on tunnetusti ”hirmuinen” niille, jotka saapuvat kaupunkiin julkisilla. Vai tunnetusti, hehe, eihän Suomessa meidän lisäksemme ketään muita hulluja ole, joita jalat kantavat joka paikkaan? Yleensä ainakin tuntuu, että kaikki muut ajavat autolla ohi. Meillä vain kunto kasvaa kohisten, tai ainakin niin luulisi… Neljä vuotta sitten sattui olemaan aikamoinen helle ja kävelymatka tuntui siksi melko pitkältä ja tuskalliselta. Tänä kesänä tappohelteet ovat jatkuneet jo vähän turhankin pitkään, joten päätettiin museon sijasta valita jokin muu kohde. Tarkoitus olisi kyllä mennä Mekaanisen musiikin museoon vielä uudestaan, koska siellä on sen verran kreisi show, että sen joutaisi kyllä toisenkin kerran kokemaan.

Mitä muuta nähtävää Varkaudessa sitten on? Sinne kun on kuitenkin kohtuullisen lyhyt matka Pieksämäeltä.

Ainakin Vanhan Varkauden kulttuurihistoriallisesti merkittävä tehdas- ja asuinalue. Varkauden museo. Taipaleen kanavamuseo. Kanavamuseotakin mietittiin, mutta sinne olisi ollut ehkä hieman vaikeampi päästä. Eli päätettiin sitten lähteä tutustumaan Vanhaan Varkauteen. Matkustettiin Varkauteen tällä kertaa junalla ja matka suuntaansa kesti noin puoli tuntia.

Varkauden keskustahan on levinnyt eri puolille kuin pannukakku, tai ainakaan se ei ole yhtä selkeä kuin Pieksämäki. Kävelymatkaa paikasta toiseen on enemmän. Vanhan Varkauden alue on hieman erillään ja kauempana ns. kauppakeskustasta. Haettiin ensialkuun Hotelli Oscarin aulasta kävelykierroksen kartta. Karttaa seuraamalla kaikki kohteet tuli nähtyä. Kierros alkoi kaupungintalon ja Tyyskän talon kohdalta. Siitä se sitten jatkui tehtaanpiippujen suuntaan.

Tyyskän talo vuodelta 1859 toimi Varkauden tehtaiden lääkärien asuntona vuoteen 1947 asti. Nykyään siinä toimii Varkauden kotiseutukeskus, jonka pihapiirissä on kaikenlaisia rakennuksia. Esimerkiksi tuon punaisen rakennuksen yhdessä ovessa luki ”ETSIVÄTOIMISTO DETEKTIVBYRÅ”. Keltaisessa talossa olisi ollut ravintola ja kahvila, mutta oltiin juuri syöty ennen kierrokselle lähtemistä, niin ei tehnyt sillä hetkellä mieli mitään.

Tykkäsin kovasti Taidekeskus Väinölän iloisennäköisestä talosta, jonka seinään nojasi iso päivänkakkara. Siellä olisi ollut naivistien taidenäyttely ja sisään olisi maksanut viisi euroa. Näin jälkeenpäin ajateltuna, olisi pitänyt mennä sisään johonkin, ehkä juuri tuonne Väinölään. Kierroksesta ja sen sisällöstä ei vain ollut hirveän paljon tietoa etukäteen, niin ei oikein tullut sitten mihinkään mentyä, kun sitä vain ihmetteli, että mitäköhän tässä nyt vastaan tulee…

1876 paikalleen siirretty ruukinpatruunan asuinrakennus Villa eli virkamiesklubi ei oikein avautunut minulle. Ison vaalean rakennuksen oven edessä seisoi asuntoauto, jossa luki ”kirjamobiili”. Eli kiertävä kirjakauppa. Sivu- tai takapihalta löytyi mm. kanoja häkissä, hieman keskeneräisen näköinen terassi, erikokoisia polkupyöriä ja lastenvaunut täynnä vaatteita. Minusta tuntui, että olin hiiviskellyt kuokkimaan jonkun (hieman sotkuiselle) kotipihalle tai johonkin sellaiseen, mikä on vähän kesken. En uskaltanut tutustua taloon sen lähemmin. En siis tiedä, olisiko sinne voinut mennä sisään tai jotain. Tai mitä siellä yleensä olisi ollut. Karttalehtinen ei hirveästi informoinut rakennusten nykyisestä käytöstä, vaan enemmänkin pelkästä historiasta.

Jostain syystä pitkään jatkunut trooppinen säätila oli päättänyt pitää yhden välipäivän ja Varkaudessa tuntui itse asiassa melko viileältä. Lämpötila oli jonkin verran yli kahdenkymmenen plusasteen ja helteisiin tottuneena minua jopa paleli. Pieksämäellä oli selvästi lämpimämpää, vaikka välimatka on vain nelisenkymmentä kilometriä.

Päätin poseerata ’uima-altaan’ reunalla helteen väistymisen (tai ainakin hetkellisen väistymisen) kunniaksi. Oikeasti olin ottanut varmuuden varalle mukaan mm. kaulahuivin ja valkoisen paidan kietaistavaksi hihattoman päälle, ja sitä paitaa kyllä tarvittiin. Ihan hyvä. Ei tuota kierrosta olisi kyllä missään tappohelteessä jaksanut kävelläkään. Tuo paikka on siis Walterin puisto ja leijonanpäällä varustettu suihkulähde. A. Ahlström Osakeyhtiön pääjohtajan Walter Ahlströmin rintakuva löytyy puiston toisesta päästä.

Tehtaan kohdalla humisi ja kolisi, ja tuore sellun tuoksu leijaili nenään vähän väliä. Karhulan tyttönä tunnistan kyllä sellun tuoksun vaikka unissani.

Aluetta alettiin kehittää voimakkaasti joskus 1910-luvulla ja asemakaavan mukaan eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvat ihmiset asuivat omilla asuinalueillaan. Lähimpänä tehdasta sijaitsivat alempien virkamiesten asuinrakennukset. Mitä korkeammalla hierarkiassa oli, sitä enemmän asunnossa oli huoneita. Työläisillä oli esimerkiksi vain yksi hellahuone. Tehtaanjohtajilla taas oli omat huvilansa Kosulanniemen puutarhakaupunginosassa. Huvilat näyttivät olevan yksityisomistuksessa.

Jotkut vanhoista työläisten asuintaloista vaikuttivat tyhjiltä ja asumattomilta, jotkut taas siltä, että niissä asui ihmisiä. Asutun näköiset talot olivat ulkoa päin ihmeen huonokuntoisen ja rapistuneen näköisiä, kun taas jotkut sellaiset, jotka näyttivät tyhjiltä, vaikuttivat olevan paremmassa kunnossa. Kaikilla taloilla on tietysti omat nimensä.

Varkauden kirkkokin sijaitsee tällä alueella ja ovesta oli juuri hääpari astumassa ulos saippuakuplasateeseen. Aina me näköjään satutaan jonkun kirkon ovelle töllistelemään ventovieraiden elämän suuria hetkiä.

Kirkko on tosiaan ulkoasultaan vähän erilainen kuin monet muut kirkot ja se on vuodelta 1939. Sinne ei päässyt sisään (kokeiltiin hääporukan mentyä).

Vanhan Varkauden jälkeen ehditiin vielä ihmettelemään Varkauden kauppakeskustaa, vaikka nilkkani ja jalkapohjani valittivatkin jo liiasta kävelystä. Ei tainnut olla parhaat mahdolliset kengät jalassa. Lopulta käveltiin kuitenkin vielä tornikahvilalle asti, kun aikaa kerran oli. Kaikki muut kahvilat olivat tietysti menneet lauantaina jo kahdelta kiinni. Tornikahvilassa syötiin vohveli kermalla ja hillolla ja minä join mehua ja mies olutta. Siellä näytti olevan jos jonkinmoista syötävää ja juotavaa tarjolla.

Kattoterassilla on mukavia pöytiä, sekä sohvia ja lepodivaaneita. Myös vilttejä löytyy, jos sattuu palelemaan. Hieman siellä ylhäällä tietysti tuuli kävi, mutta pilvisen päivän päätteeksi alkoi sitten aurinkokin pilkistelemään. Näin sateettomalla säällä 15. kerroksen terassikahvila on tietysti ihan kiva ja viihtyisä, mutta jos sataisi, se olisi tietysti eri juttu, koska paikkoja katoksen alla näyttää olevan melko niukasti. Lisäksi muistin oikein, että kahvilassa on vain yksi vessakoppi. Mutta viihtyisä kahvila ja hyvät näköalat. Tykkään.

Tornikahvilassa minä ja vanhat jalkani saimme nauttia kovasti kaivatun lepohetken.

Vaikkei Varkaudessa ehkä loputtomasti nähtävää ole, niin kyllä siellä silti jotain juttuja löytyy, joiden takia siellä kannattaa hyvinkin vierailla. Se Mekaanisen musiikin museo nyt on sellainen, mitä suosittelen ehdottomasti kaikille, vaikka tällä kertaa ei siellä käytykään. Sellaista paikkaa ei kyllä toista Suomesta löydy. Vanhan Varkauden kierros on ihan kiva historiasta kiinnostuneille. Etenkin nyt kun sää oli mukavan pilvinen ja lämmin, ei satanut, eikä ollut liian kuuma, siellä oli oikein kivaa ja mielenkiintoista kävellä ja katsella.

Tornikahvila on ihan toisella suunnalla kuin Vanhan Varkauden kierros, mutta tornista on hyvät näkymät tehdasalueen suuntaan, niin kuin muihinkin suuntiin.

Oltaisiin mielellään käyty nyt kesällä myös esimerkiksi Savonlinnassa (jossa minä olen käynyt vain kerran nuorena), mutta sinne on samalla tavalla huonot yhteydet kuin Joensuuhun, eli jos haluaa päiväretkelle, aikaa paikan päällä pyörimiseen jää liian vähän. Siellä siis pitäisi pakosti yöpyä yksi yö hotellissa ja se ei sovi enää tämän kesän suunnitelmiin. Koska olen elänyt suurimman osan elämääni etelärannikolla, joko Kotkassa tai pk-seudulla (ja reissaillut erityisesti niiden väliä), minulle on tullut aikamoisena yllätyksenä, ettei muualla Suomessa pääsekään liikkumaan yhtä vapaasti näinkään lyhyillä välimatkoilla.

Näin sivumennen mainittuna, aika usein saa todeta, että tässä maassa kannatetaan vain yksityisautoilua. Vaikka junaratoja menee täältä joka suuntaan, junia ei kulje. Ainoastaan etelän suuntaan on kohtuullisesti vuoroja. Esimerkiksi Kuopiosta ja Jyväskylästä on hankala päästä ilta-aikaan kotiin, mikä on minun mielestäni jokseenkin käsittämätöntä. Entä jos joku haluaisi esimerkiksi harrastaa jotain sellaista, mitä löytyy vain isommasta kaupungista, tai käydä vaikka jossain tapahtumissa tai tilaisuuksissa? Minun mielestäni myös kansallispuistojen pitäisi olla kaikkien kansalaisten saavutettavissa. Esimerkiksi Etelä-Konneveden kansallispuisto olisi meiltä kohtuullisen lyhyen matkan päässä, mutta autottomilla ei ole sinne mitään asiaa. Mikä kansallispuisto sellainen on, minne tavallinen kansalainen ei pääse? Ei kaikilla ole varaa autoon ja sellaisen ylläpitämiseen.

Pieksämäellä ollaan ehditty tähän mennessä käymään jo kahdessa museossa, kun kulttuuripappilan jälkeen käytiin myös Savon radan museossa, joka on myös auki kesäisin. Sehän siis sijaitsee Pieksämäen vanhassa asemarakennuksessa ja keskittyy rautatieliikenteen historian esittelyyn. En tehnyt siitä mitään blogijuttua, mutta viihdyttiin siinä museossa hyvin ja se on ihan mielenkiintoinen ja suositeltava käyntikohde, jos nyt joku Pieksämäelle eksyy.

Tämä kesä on tosiaan ollut kotimaapainotteinen ja mikäs siinä, kun säätkin ovat suosineet. Pari viikkoa sitten Kotkan suunnalla oleillessa käväisin myös helteisessä Haminassa ystävääni moikkaamassa.

Tietysti meidän olisi vielä tänä vuonna tarkoitus päästä ulkomaillekin… Valitettavasti alkuperäinen kolmen yön bussimatka Pietariin peruuntui. Sen tilalle on kuitenkin varattu toinen matka, joka on risteily, koska viisumien kanssa olisi tullut vähän turhan kiire siinä vaiheessa, kun saimme selville, ettei päästäkään nauttimaan ryhmäviisumista. Olisi kuitenkin kiva päästä siihen kohteeseen, mitä oli alunperin suunniteltu, eli onneksi viisumivapaita risteilyjä on olemassa. Kerron sitten myöhemmin lisää tästä aiheesta.

 

Tampere, juhlat ja Forenom Aparthotel

Tänä vuonna Herättäjäjuhlat pidettiin Tampereella. Sopivan majoituksen löytäminen isosta kaupungista on tietenkin huomattavasti helpompaa kuin pikkupaikkakunnilta. Silti se kannattaa tällaisten juhlien ajaksi hoitaa hyvissä ajoin. Päädyttiin taas kerran mahdollisimman edulliseen hotellimajoitukseen. Valintamme oli Forenom Aparthotel, joka sijaitsee Tampereen pääkadun, eli Hämeenkadun, päässä. Kävelymatkaa asemalta hotellille on noin kilometri. Yleisesti ottaen hotellin sijainti on hyvä ja keskeinen. Juhlapaikka vain sattui sijaitsemaan ihan toisella puolella kaupunkia, Kalevan kirkon takana, eli aseman kohdalta kilometri täysin vastakkaiseen suuntaan. Kävelyä kertyikin viikonlopun aikana reippaasti, kun ei viitsitty mitään bussejakaan käyttää. Tampereella tuli vietettyä oikein mukava viikonloppu. Lauantaina ehdin tavata ystäväänikin, sillä aikaa kun mies oli töissä juhlilla.

 

Herättäjäjuhlat

Tampereen juhlat olivat jo viidennet Herättäjäjuhlat, joille olen osallistunut, vaikka en ole edes körtti. Mies on asunut aiemmin työn takia Pohjois-Pohjanmaalla ja jotenkin se körttiläisyys on hänen mukaansa sieltä tarttunut. Kotkan työkomennukselta tarttuikin sitten matkaan jotain ihan muuta, eli kyllä sitä on kannattanut maata kierrellä. Minun näkökulmastani katsottuna körtti ei uskonelämästään paljon meteliä pidä. Mies ei tykkää sanasta ”uskovainen” tai pitää sitä sanaa jotenkin itselleen vieraana. Körtti voi aivan hyvin olla naimisissa minunlaiseni maallisen henkilön kanssa, eli melkoisen suvaitsevaista ja rauhanomaista eloa tuo lienee.

Herättäjäjuhlilla puheet ovat yleensä aika ihmisläheisiä ja puhujia on laidasta laitaan, siis muitakin kuin kirkon ihmisiä. Tänä vuonna suurelle yleisölle tunnetuimpia puhujia taisivat olla kansanedustaja Pekka Haavisto ja näyttelijä Laura Malmivaara. Kaikki varmaan tietävätkin, että Haavisto edustaa ns. seksuaalivähemmistöjä, joten siitä voi päätellä, että näissä piireissä suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin on yleisesti ottaen aika suvaitsevaista. Myös naispappeuteen suhtaudutaan myönteisesti ja naiset saavat pitää puheita. Kaikissa herätysliikkeissähän ei suinkaan näin ole.

Seuroissa siis veisataan Siionin virsiä, niin että puheet ja virren veisuu vuorottelevat. Tykkään kyllä paljon juhlien tunnelmasta. Kaiken ikäiset ihmiset käyttäytyvät hyvin ja kukaan ei örvellä. Kaljateltat puuttuvat ja tupakointikin on juhla-alueella kielletty. Tykkään myös siitä, että körtit eivät selvästikään asettele ketään ihmisen ja Jumalan väliin sääntöjä latelemaan, eli minulta ei ainakaan ole kukaan körtti ikinä kysynyt, olenko oikeanlaisessa uskossa, vääränlaisessa uskossa tai yleensä missään uskossa. En nyt tietysti tunnekaan hyvin kuin yhden körtin.

Maistoin perjantai-iltana ekaa kertaa juhlilla lätyn, kun en ole aikaisempina vuosina syönyt vehnää. Olen vain kieli pitkälläni haistellut niitä kojuja, joissa lukee houkuttelevasti LÄTTYJÄ. Hyvin maistui. Sunnuntaina söin pitkässä pöydässä riisipuuron, jonka valitsin useista eri ruokavaihtoehdoista. Hyvää oli sekin. Herättäjäjuhlilla minua miellyttävät myös paikalle roudatut kunnolliset vesivessat. Ei tarvitse kärvistellä missään haisevissa bajamajoissa.

Jos juhlat kiinnostaa, muutamista edellisistä juhlista löytyy kuvia tästä.

 

Forenom Aparthotel

”Köyhän naisen matkablogi” esittelee taas… Milloinkohan muuten vaihdan tuohon kansikuvan yhteyteen nimeksi ihan oikeasti ”Köyhän Naisen”…? Lukijoitahan köyhällä naisella ei kai montaa liene, mutta kävijöitä on riittänyt sen verran, että ei tätä ”blogia” sentään olla vielä kuoppaamassa 😉

Forenom Aparthotel on vähän Omenahotellin tyyppinen. Forenom Aparthotellia voin suositella varovasti, Omenahotellia taas en (ainakaan Vaasan kokemuksen perusteella). Forenomissakaan ei minkäänlaiseen henkilökuntaan törmää. Siivouskärryn näin käytävällä poislähtiessäni, mutta sitä nyt ei varsinaisesti voi kutsua henkilökuntaan kuuluvaksi. Sisään hotelliin mennään ovikoodilla. Poiskirjautumista ei tarvitse mitenkään erikseen suorittaa, vaan riittää, että kerää kimpsunsa ja kampsunsa, sulkee oven perässään ja häipyy paikalta.

Tässä talossa oli vanhat hissit ja kivat kierreportaat. Mutta valkoisena hohtavassa käytävässä tuli ehkä hieman klaustrofobinen tunne.

Forenomin huone muistutti tosiaan Omenahotellin huonetta. Oli tilanjakajahylly, tai mikä lie vaateripustuspaikka, ruokapöytä sekä jättimäinen katosta riippuva televisio. Melko askeettista, mutta kuitenkin vähän siistimpää kuin Vaasan Omenahotellissa (kts. juttu). Ei täällä ainakaan joutunut nyppimään karvoja tyynyliinoilta. Pöytä ja penkitkin oli lattiaan pultattu ja materiaaliltaan sellaiset, että ne on helppo siivota, eikä pinttyneitä tahroja pääse kovin helposti syntymään. Tilpehööriä täällä oli ehkä vähän enemmän. Jääkaapin ja mikron lisäksi huoneesta löytyi vedenkeitin, kahvinkeitin, leivänpaahdin, hiustenkuivain, silitysrauta ja -lauta, pesusoikko ja astianpesuaine. Lisäksi lipaston päällä oli astioita ja ruokailuvälineitä sekä muutama tee- ja pikakahvipussi. Kai tätä voisi jonkinlaiseksi huoneistohotelliksi kutsua. Olisin kyllä toivonut, että edellä lueteltuja laitteita varten olisi ollut edes jonkinlainen pieni keittiötaso tai hyllykkö. Nyt keittimet ja paahdin oli kasattu jääkaapin ja mikron päälle jokseenkin älyttömäksi ja epäkäytännölliseksi torniksi.

Luulin, että olin ottanut sängyistä hyvän kuvan, ja olinkin, mutta mies on siinä kuvassa myös ja on unohtanut vetää vatsansa sisään, eli sitä ei voi laittaa yleiselle paikalle 😀 Täytyy siis tyytyä huoneen muista nurkista otettuihin kuviin.

Mitään aamiaista tässä hotellissa ei ollut tarjolla, paitsi arkisin erilliseen hintaan läheisessä kahvilassa, mikä ei tietenkään haitannut, koska tällaisessa huoneessa on tarkoituskin, että ihmiset voivat pupeltaa omia eväitään. Öisin oli myös aika rauhallista. Ainoa oikea miinus tässä hotellissa oli se, että huoneessa oli jäätävän kylmä keskellä kesää. Toisena aamuna herätessä tuntui jo nenä tukkoiselta ja kurkun ja korvan välinen rööri kipeältä. Ilmastointi? Kylmillä penkeillä oli myös vähän ikävä istua, ainakin vähemmissä vaatteissa.

Noin yleisesti ottaen tämä majoitus oli ihan kelvollinen. Eli jos edullista ja ihan siistiä tasoa haluaa, niin kyllä tätä voi suositella. Etenkin jos tykkää tällaisesta omatoimisuudesta, mistä minä kyllä yleensä tykkään. Olihan tämä tietysti ihan eri maailmasta kuin viime vuoden juhlien ajaksi hommaamamme alppitaloasunto Tahkon lomakylässä. Se meni ehkä pikkuisen meidän normaalin köyhäilybudjetin ylitse, mutta sieltä päin ei silloin halvempaakaan löytynyt. Ja kun tarkemmin ajattelee, niin ei se nyt mikään ihan älyttömän hintainen ollut.

Viimeksi majoituttiin toukokuussa Rovaniemellä ja olihan se Sokos Hotel Vaakunakin vähän erityyppinen kokemus extraleveine sänkyineen, revontulivalaistuksineen, Dermosil kauravoiteineen ja runsaine aamiaisineen. Kummasta sitten tykkään enemmän, sellaisesta perinteisestä hotellista, vai tällaisesta omatoimisten puuhanurkkauksesta, joissa hälytysvärinen ruokailuryhmä on pultattu lattiaan…? Hmm. Riippuu vähän tilanteesta. Sanotaan, että kaikelle on aikansa ja paikkansa. Maaliskuussa Joensuussa hotelli GreenStar taisi olla vähän jotain siltä väliltä.

Viime kesäinen alppitalo oli kyllä erityisesti minun mieleeni. Kaikkein ankein majoitus, mikä meillä on ollut Herättäjäjuhlien aikaan, oli Vuokatin Urheiluopiston rivitalohuone. Silloin satoi koko ajan, enkä päässyt kopperosta juuri mihinkään. Siellä oli vain kaksi sänkyä ja jääkaappi ja siellä sitten kökötin itikat seuranani. Vuokatin Urheiluopistossa tarjottiin kyllä erinomainen aamiainen, mutta mitään muuta plussaa en siitä majoituksesta keksi. Yritettiin tietysti päästä mahdollisimman halvalla silloinkin.

Tämä Tampereen Forenom Apart maksoi nyt 62 euroa yöltä ja kaksi yötä oltiin, eli olihan tämä Suomen hintatasossa melko edullinen.

Tietysti Herättäjäjuhlilla olisi aina mahdollisuus patjamajoitukseen koulujen lattioilla tai vaikka kotimajoitukseen. Ensiksi mainitulle sanon kyllä ehdottomasti ei. Patja kelpaa kyllä, jos kyseessä ei ole mikään yhteismajoitus, vaan esimerkiksi tyhjä kaupungin vuokra-asunto, jollainen meillä oli Lapuan juhlilla. Kotimajoitusta voisin harkita hätätapauksessa, jos muutakaan ei löytyisi. Tosin en ole varma, taipuisinko kovin helposti sellaiseen sosiaalisuuteen, mitä vieraiden ihmisten nurkissa pyöriminen ehkä vaatisi.

Kuvassa Aleksanterin kirkko ja suihkulähde lähellä hotellia.

 

Tampereen kuvia

Tampere on ihan kiva kaupunki. Onhan siellä tietysti tullut monet kerrat käytyä, mutta nyt, kun sai majoittua pari yötä ihan keskustassa, kaupungin menoon ja meininkiin pääsi jotenkin ihan eri tavalla sisälle. Tampere tuntui olevan täynnä kaikenlaista tapahtumaa, musiikkia ja rytmiä, ja kaduilla käveli vastaan selvästi erikoisemmin ja värikkäämmin pukeutuvia ihmisiä kuin Pieksämäen kaltaisessa pikkukaupungissa. Nyt ei edes tullut kertaakaan sellaista ahdistavaa oloa, mikä johtuisi liiasta ryysiksestä. Viimeksi, kun vaihdettiin junaa Tampereella pohjoiseen mentäessä, minua ärsytti jo pelkkä kävelymatka asemalta Mäkkärille. Nyt keskusta oli vielä aika täynnä raitiovaunukiskotyömaata, eli paikoitellen joutui vähän kiertelemään ja oli ahdastakin, mutta ei se silti kovin paljon haitannut.

Finlaysonin vanhalla tehdasalueella oli erityisen mukava kierrellä. Ei tule ihan heti mieleen toista rakennettua aluetta, joka olisi minusta näin kaunis. Ilta-aikaan valo ja heijastukset veden pinnasta ovat valokuvaukseen erityisen sopivat. Aika hiljaista siellä oli paikoitellen, vaikka oli perjantai-ilta. Keskeisemmillä paikoilla oli sitten enemmän puheensorinaa ja ihmisiä terasseilla. Käytiin Friends & Brgrsissa vähän hienommilla burger-aterioilla ja sitten vain käveltiin ympäriinsä. Oltaisiin ensin menty Napoliin, mutta ajateltiin, että sinne voisi olla jonoa, kun se on kuulemma Tampereen suosituin pitsapaikka. Friends & Brgrs osoittautui kyllä tosi hyväksi ruokapaikkavalinnaksi.

Lauantaiaamuna mies suuntasi perinteisesti töihin juhlille. Minä sen sijaan tapasin ystäväni, joka asuu kohtuullisen lyhyen matkan päässä Tampereelta. Suunnattiin ensin Pyynikin näkötornille, kun minä en ollut siellä koskaan aikaisemmin käynyt. Siellä oli aika pitkät jonot ja poislähtiessämme vielä pidemmät. Ilmeisesti alas laskeutuminen tornin ulkoseinää pitkin on tamperelaisista hauska harrastus, koska vaijereiden varassa roikkuvia ihmisiä olisi voinut seurailla koko ajan. Nyt tuli sitten tämäkin näkötorni hankittua valloitettujen listalle, vaikka Puijo pysyy suosikkinani kaikista maan (ja jopa maailman) näkötorneista. Nautittiin tietysti Pyynikin kahvilassa munkit, jotka ovat kuulemma Tampereen parhaita. Ihan hyvä munkki se olikin, ei siinä mitään. Munkissa oli reikä keskellä. Oli myös kiva välillä nähdä Tampere jostakin muustakin tornista kuin Näsinneulasta. Suosittelen siis Pyynikkiä, jos Neula on jo nähty tai muuten vain tympii.

Pyynikin lisäksi käytiin myös mm. Tallipihalla, jossa on erilaisia käsityöläisputiikkeja, mm. suklaapuoti, Näsinpuistossa, kaupoissa ja ravintola Puistossa pitsoilla. Käytiin ensin katsomassa Napolin edessä, mutta sinne oli hirveä jono. Muuten oltaisiin varmaan menty sinne. Sitten kun ystäväni lähti kotia kohti, kävin vielä illansuussa yksinäni katsomassa Tampereen tuomiokirkkoa, ennen kuin suuntasin Herättäjäjuhlille iltaseuroihin. Tuomiokirkko on sisältäkin komea. Samoin kuin myös Kalevan kirkko, joka on moderni betonirakennus ja tyyliltään ihan eri maailmasta.

Koska olen jonkinlainen hautausmaafriikki, halusin myös mennä katsomaan Kalevankankaan hautausmaata. Miehen työvuoro oli siltä päivältä ohi ja hän halusi lähteä mukaan, joten käveltiin sitten vielä iltaseurojen jälkeen Kalevankankaalle. Sieltä löytyi postilaatikosta karttoja, joihin oli merkitty kuuluisuuksien hautojen sijainnit, eli siellä ei tarvinnut alkaa mitenkään arvuuttelemaan, missä nyt vaikka Väinö Linnan tai Juice Leskisen hauta mahtaa olla. Minusta varsinaista hautausmaata mielenkiintoisempi oli kuitenkin käytöstä poistettujen muistomerkkien puoli hautuumaan muurien ulkopuolella. Osa vanhoista risteistä oli jo niin kuluneita, ettei niiden nimistä mitään selvää saanut. Eli jos satut olemaan köyhä ja hylkiö, eikä sinulla ole ikinä varaa päätyä hautuumaalle, niin eipä sillä ole näköjään niin väliäkään, kun joskus sieltäkin kannetaan kuitenkin ulos. Täällä näille uloskannetuille on sentään oma paikkansa, jollaiseen en ole kyllä monessakaan muussa paikassa törmännyt.

Kuvassa etualalla on Kerttu Helena Vettenrannan muistomerkki. Minulla ei ole aavistustakaan, kuka hän on ollut, tai minkä alan ihminen, mutta hieno on patsas ja siitäkin huolimatta varsinaisen hautuumaan ulkopuolella.

Tämän kaiken jälkeen olinkin taas saanut kävellä koko päivän ympäriinsä, eli jalat olivat hotellille päästyämme jo aika kipeät.

 

Me maankiertäjät

Ensi vuonna juhlat järjestetään Pohjois-Pohjanmaalla Nivalassa. Se onkin sitten taas niin pieni paikka, että sitä tuskin tulisi ilman juhlia valittua matkakohteeksi. Se tässä juhlilla käymisessä onkin minusta parasta, että pääsee tutustumaan erilaisiin paikkakuntiin, myös sellaisiin, joihin ei muuten tulisi koskaan eksyttyä.

Suomen kaupunkeja on tullut sen verran kierrettyä, että aika hyvin pystyn sanomaan, mikä on suosikkini. Paras kaupunkikeskusta on minun mielestäni Mikkelissä. Siinä on kyllä suunnittelu osunut ihan nappiin. Vireä tori sekä hyvät kauppakeskukset ja ostosmahdollisuudet sen välittömässä läheisyydessä. Pieksämäeltä tuleekin siellä käytyä ja onhan se myös ennestään tuttu kaupunki, kun siellä on ehditty vähän aikaa asuakin. Ihmisiä ja meininkiä on, muttei koskaan tule sellaista liiallisen ruuhkan ahdistusta, niin kuin suuremmissa kaupungeissa helposti tulee. Jyväskyläkin on nyt melko lähellä, joten sekin on alkanut tulla minulle vähän enemmän tutuksi. Suomen ankeimman kaupunkikeskustan pystyn myös aika helposti nimeämään: Kouvola. Huippuesimerkki siitä, kun rakennetaan joku ostoskeskus johonkin huitsin nevadaan ja varsinainen keskusta jätetään kuihtumaan ja näivettymään. Kouvolassa joudutaan vaihtamaan junaa aina Kymiin mennessä, että jos nyt on vaikka joku parikin tuntia siinä kaupungissa palloiltava, niin kyllä se joskus aika koville ottaa. Ei niin, etteikö siinä kaupungissa olisi muuten paljon kivoja paikkoja ja nähtävää. Jos se Anjalan kartanokin taas avautuu, niin siellä olisi ainakin tosi kiva käväistä pitkästä aikaa.

Suomen 20 suurimmasta kaupungista (kts. Wikipedia) minulta on muuten kokonaan käymättä pelkästään Pori. Toki on pari muutakin sellaista kaupunkia, joista olen vain mennyt läpi joko junaa vaihtaen tai bussilla (Seinäjoki, Salo). Kyllähän sitä välillä miettii, että pitäisikö se Porikin joskus käydä katsomassa. Olisihan siellä länsirannikolla toki paljon myös mielenkiintoisia pienempiä kaupunkeja.

No, kotomaan kaupunkivisiittejä on varmaan tässä vielä jonkin verran tänä kesänä luvassa. Tampereelle oli ihan mukavan yksinkertainen matka Pieksämäeltä. Suoralla junalla 2,5 tuntia. Ei paha.

 

Kulttuuripappilan kummitusvintillä

Mitä Pieksämäeltä löytyykään…?

Anoppi tuli kyläilemään ja siinä samalla meillekin tarjoutui tilaisuus kierrellä vähän Pieksämäen nähtävyyksiä… Pieksäjärven maisemat ja rauhalliset lenkkeilymaastot aivan kaupungin keskustassa tuntuivat olevan erityisesti anopin mieleen, hän kun tulee huomattavasti suuremmasta citystä. Minä taas arvostan täällä landella enemmän ns. ”teillä tiettymättömillä ajelua”, eli kun löydän sopivan rauhallisia teitä virkistävissä järvi- ja lampimaisemissa, niin mikäs siellä on ajellessa, ”teillä tiettymättömillä”. Jonkin verran on jo pyöräretkillä napsittuja kuvia tänä kesänä kertynytkin.

Anopin kanssa pääsimme kiertelemään Taidekatua sekä käymään Kulttuuripappila Sylvissä, joka on kesäaikaan avoinna yleisölle. Pappila sijaitsee lähellä Pieksämäen vanhaa kirkkoa, jonne on meiltä melko lyhyt kävelymatka. Pappilassa voi tutustua mm. vaihtuviin taidenäyttelyihin, ullakkomuseoon sekä Sylvi Kekkosen elämään ja tuotantoon Sylvin Kamarissa. Pappilan pihapiirissä järjestetään myös kaikenlaisia tapahtumia, kuten kesäteatterinäytöksiä. Talvisin pappila on taiteilijoiden käytössä. Linkki Kulttuuripappilan sivuille.

Nykyinen pappilarakennus on vuodelta 1804 ja edustaa komeaa kustavilaista tyyliä. Rakennus on siis jo 214 vuotta vanha, ja silloin kun se on rakennuttu, Suomi on ollut vielä Ruotsin vallan alla. Se on myös Etelä-Savon vanhin säilynyt pappilarakennus. Samalla paikalla, lähellä Pieksämäen vanhaa kirkkoa, on sijainnut sitä edeltäviäkin pappiloita jo 1500-luvulta lähtien.

Sylvi Kekkonen, kirjailija ja presidentti Urho Kekkosen puoliso, on syntynyt pieneen apupapin tupaan, jota ei enää ole olemassa. Sylvin synnyinkodin paikalle on pystytetty muistokivi ja puutarhassa voi kierrellä myös Sylvi Kekkosen aforismipolkua. Sisälle pappilaan on kolmen euron pääsymaksu, eli paljon siellä käynti ei kukkaroa kevennä. Tuotot käytetään Iso-Pappilan säilyttämiseen ja toiminnan ylläpitoon.

Mitä Kekkoseen tulee, niin onhan meillä juttu Tamminiemestäkin.

Alakerrassa oli esillä vanhoja pukuja ja valokuvia.

Kuka tuo tyylikäs hattupäinen rouva tuolla peilissä on?

Kummitteleva kirjavintti kuulosti houkuttelevalta. Ja se osoittautuikin tosi jännäksi paikaksi… Wow! Ullakolla oli heti vastassa aika spooky meininki… Vanha rullatuoli ja tekojalka. Ja täytetty susikin tuijottelee aika tuimasti.

Tykkäsin kovasti tästä pappilan kummitusullakosta. Se oli täynnä kaikenlaista vanhaa tavaraa ja esinettä. Miehen mielestä se oli ehkä vähän liiankin täynnä, tai jopa jonkinlainen sekametelisoppa. Minä olisin viihtynyt noin jännittävässä paikassa pitempäänkin, ihan vain tunnelmia kuulostelemassa. Ehkä en kuitenkaan haluaisi olla siellä yksikseni iltahämärällä tai öiseen aikaan. Vanhat lattialankut ja kattoparrut, kiikkustuolit ja kehdot, joita ehkä kummitukset aikansa kuluksi keikuttelevat. Hui… Vintillä oli myös pari huonetta täynnä myytäviä kirjoja.

Hieno ja jotenkin eläväntuntuinen kuva entisaikojen tuvasta ja ihmisistä tuossa esineiden takana.

Saman viikonlopun aikana ehdittiin myös pystyttää Taidekatua, jossa 25 taiteilijaa on täyttänyt Pieksämäen keskustan tyhjien liiketilojen näyteikkunat taiteella. Minäkin olen siis mukana yhtenä taiteilijoista. Pari mammuttiaiheista digitaalista maalaustani löytyy Keskuskadulta suurinpiirtein Lidliä vastapäätä. Näyttely jatkuu heinäkuun 22. päivään asti. Se tuo kyllä mukavasti eloa katukuvaan 🙂

 

Lehmä – paratiisisaareni numero 1

 

Tuurilla Lehmäsaareen… (ja miksi tuurimoottori todella on tuurimoottori, eli tarvitaan hyvää tuuria, että se kulkee…!)

Minun ei tarvitse lähteä maapallon toiselle puolelle etsimään paratiisirantoja, koska minun mielestäni maailman ihanin, kaunein ja paras saari löytyy Kotkan edustalta. Sehän on tietysti Lehmä! Aika ei ole kullannut lapsuusmuistoja, vaan hiekkarantojen reunustama saari näyttää edelleen veden ympäröimältä paratiisilta.

Jos Lehmään mielit mennä, niin sehän onnistuu joko tuurimoottorilla tai omalla veneellä. Saaristoliikenne Lehmään alkoi vasta kesäkuun ensimmäinen päivä ja olimme hieman huolissamme, että lämpimät ja sateettomat säät loppuisivat siihen. Lehmän biitsit vaativat ehdottomasti aurinkoa ja mielellään vähän lämpöäkin.

Lehmäsaareen tosiaankin pääsee kätevästi tuurimoottorilla. Sillä nimellä saaristoliikenteen vuoroveneitä Kotkassa kutsutaan. Lapsena en koskaan päässyt matkustamaan tuurilla, koska meillä oli aina oma vene. Aina kun tuuri pörisi ohi, sitä tuijotettiin pitkään ja odotettiin sen isoja aaltoja, jotka saivat pienemmän veneen keikkumaan. Tuurimoottori lienee väännetty ruotsin kielestä, tur ja motor, turmotor – tuurimoottori. Ruotsiksihan tur on sekä vuoro että tuuri.

Ms Jaana lähti tuttuun tapaan Sapokasta, Tulikukon edestä, kello kymmenen. Jaana liikennöi Rankkiin, ja Lehmään pääsee samalla kyydillä, kun vain muistaa sitä pyytää. Matka Lehmään kestää vain parikymmentä minuuttia. Jos palaa takaisin kahdelta Rankista lähtevällä tuurimoottorilla, aikaa Lehmässä oleiluun jää nelisen tuntia, mikä on mielestäni sopiva kesto päiväretkelle. Rankin 20 euron menopaluuta pidän melko kalliina, mutta Lehmässä pääsee käymään kympillä.

Kesäkuun toinen oli monelle valmistujaisjuhlapäivä, joten tuurimoottorin kyytiin ei ehkä siksi ollut tungosta, vaikka oli lauantai ja säänkin puolesta kesä. Jouduimme jännittämään, päästäänkö matkaan ollenkaan, kun meitä oli vain neljä. Siihen, että Ms Jaana irtautuu laiturista, tarvitaan vähintään viisi maksavaa asiakasta!! Hyvällä tuurilla TUURIMOOTTORI siis kulkee, ja huonommalla tuurilla ei… Riittävän matkustajamäärän lisäksi pitää muistaa säävaraus. Onneksi paikalle sitten touhotti joku nainen, joka oli menossa Rankkiin, ja pari minuuttia ennen lähtöä kyytiin hyppäsi vielä pari miestäkin. Olipa täpärällä. Meitä olisi kyllä harmittanut tosi paljon, jos matkustajia olisi ollut liian vähän, niin että oltaisiin jääty rannalle, kun sääkin pani parastaan. Kotkaan ehtimisiä ja saariretkiin sopivia säitä on yleensä hirveän vaikea saada sovitettua yhteen, mistä viime kesän Kirkonmaan retki on hyvä esimerkki. Kahden vuoden takaisesta Rankin retkestä voit lukea tästä.

Kävimme miehen kanssa Lehmässä viimeksi viisi vuotta sitten, kun asuimme vielä Kotkassa (sen jälkeen asuinpaikka onkin vaihtunut useampaan otteeseen, kun on vedetty aikamoista siksakkia Suomen kartalla…). Sitä edellisestä käynnistäni olikin ehtinyt jo vierähtää huomattavan paljon aikaa. Tällä kertaa mukaan lähtivät vanhempani, jotka olivat mukana myös viime kesän Kirkonmaan retkellä ja toissa kesänä Rankissa.

 

Luontoretkeilyä ja upeita hiekkarantoja…

Lehmä on ehdottomasti suosikkisaareni Kotkan saarista, ja ehkäpä jopa kaikista maailman saarista. Miksi minä mihinkään muualle kaipailisin, kun Lehmä ammuu kotoisella Suomenlahdella? Hiekkaharjuineen Lehmä tarjoaa jopa hieman eksoottisen oloisia näkymiä. Lehmässä vain on sitä jotain, mitä muissa saarissa ei ole. Oli ihanaa taas päästä merelle, keskelle aaltojen loiskintaa, vilvoittavaan tuuleen ja tuoksuun. Ohitimme Kukourin linnakesaaren ja pieniä somia luotoja.

Yllä olevassa kuvassa komeilee Kukourin linnakesaari ja taustalla (vasemmalla) häämöttää myös Varissaaressa seisova Ruotsinsalmen taistelun muistomerkki. Varissaaressa on ravintola, eikä saari ole erityisemmin koolla pilattu. Kukouriinkin pääsee tuurilla, jos erikseen pyytää, mutta sitä en sitten tiedä, jaksaako kukaan siinä ympyrässä yli neljää tuntia pyöriä. Historiallisena kohteena se kyllä kiinnostaisi, mutta näillä tuurivuoroilla voisin kuvitella, että niin pienellä pläntillä saattaisi tulla aika vähän pitkäksi. Tilausajoja on tietysti olemassa, jos joku haluaa sellaisista maksaa tai on esimerkiksi jokin isompi ryhmä kyseessä. Rantauduttiin Kukouriin vain kerran omalla veneellä 80-luvulla. Silloin linnoitusraunio ei ollut vielä samalla tapaa entisöity, eli ainakaan mitään puurakennelmia siinä ei silloin ollut.

Seuraavissa kuvissa saavutaan Lehmäsaareen. Hiekkapoukama kohosi edessämme ja tuurimoottori tömähti laituriin. Seikkailu saattoi alkaa.

Lehmäsaaressa ei ole ravintola- tai kahvilapalveluita. Sellaisia kaipaavien kannattaa suunnata Rankkiin tai hyvin lyhyen venematkan päässä sijaitsevaan Varissaareen. Monet haikailevat myös Kaunissaareen, vaikka se ei sijaitse edes Kotkassa, vaan Pyhtään puolella. Olen toki sielläkin joskus lapsena käynyt.

Lehmään täytyy ottaa omat syötävät ja juotavat mukaan. Kaivo kyllä löytyy, eli vettä ei välttämättä tarvitse raahata. En tiedä, onko kaivovesi juomakelpoista, enkä löytänyt siitä mitään tietoa. Kaivo lienee kuitenkin hyvä juttu yön yli retkeilijöille. Grillikatokset ja ulkohuussit Lehmästä löytyy myös. Itse asiassa, saaressa on nyt kolme uutta taukokatosta, joista löytyy tulentekopaikat, vessat ja puuliiterit. Ne näyttivätkin tosi uusilta, enkä muista, että niitä olisi ollut viisi vuotta sitten. Muistan vain jotenkin hämärästi jonkun vanhemman näköisen huussin siltä reissulta… Noh, huussin haju oli uutuuden hohdosta huolimatta tyypilliseen tapaan pistävän kitkerän kamala, enkä voi sanoa ulkeissa käymisestä mitenkään erityisesti nauttivani, en nyt vain viitsi mennä pöheikköönkään, etteivät punkit tartu persuksiin.

En oikein ymmärrä, miksi saaressa edes pitäisi olla ravintoloita tai kioskeja tai muuta vouhotusta. Kaunis luonto riittää minulle. Tykkäänkin eniten juuri Lehmän kaltaisista saarista, joissa ei ole mitään ”ylimääräistä”. On kivaa, kun voi ottaa mukaan eväitä ja syödä niitä ulkona maisemista ja luonnosta nautiskellen.

Uintimahdollisuudet Lehmässä ovat hyvät. Saaressa riittää hienoja hiekkarantoja, ja sieltä löytää varsin helposti myös oman rauhaisan sopukkansa. Suurin osa omalla veneellään paikalle tulleista ihmisistä viihtyi hiekkapoukaman ja venelaiturin läheisyydessä. Mitä pitemmälle päivä kului, sitä enemmän veneitä rantaan lipui, mutta heti hiekkaisen niemennokan toisella puolella oli melko rauhaisaa.  Siinä muistan lapsenakin uineeni ja keräilleeni ruosteenvärisiä kiviä. Veneestä katsottuna niemennokka näyttää pieneltä, mutta paikan päällä alueen laajuus yllättää joka kerta. Tämän lähemmäksi paratiisirantaa ei välttämättä näillä leveysasteilla pääse. Jos joku jotain turkoosia vettä kaipailee, niin sitä täältä ei löydy.

Tällä kertaa emme olleet tulleet uimaan, mutta minä uskaltauduin kuitenkin veteen kahlailemaan. Sen verran lämmin oli ja jalkoja kuumotti, että pakkohan sitä oli vilvoitella, kun vesi niin kutsuvasti liplatteli ja aurinko paistoi.

Lehmässä kannattaa ehdottomasti tutustua myös luontopolkuihin ja kävellä metsän läpi saaren toiselle puolelle, minkä mekin heti alkuun teimme. Polun reunaan oli paikoittain ripoteltu valkoisia karkkeja tai sokeripaloja, että muurahaiset kerääntyisivät niiden kimppuun ja muu osa polusta pysyisi muurahaisista vapaana.

Toisella puolella saarta kaartuu pitkä upea hiekkaranta. Ruusu kasvaa rannan tuntumassa laajana matalana mattona. Muistan ihailleeni sitä jo viisi vuotta sitten. Tämä, jos mikä, on upea paikka. Miksi siis lähteä maailman ääriin, kun lähempääkin löytyy tällaisia paratiiseja? Lehmässä ei ole vielä koskaan ollut muita turisteja ruuhkaksi asti. Jos ryysis rannalla ei ole sinunkaan juttusi, Lehmä lienee silloin varteenotettava kohde. Länsipuolelta näkyy hyvin myös Mussalon syväsatama.

Aallot kohisivat hiekalle ja tuuli puhalsi saaren länsipuolella sen verran, että eväiden syönti pitkän rannan läheisyydessä olisi tuntunut vähän hankalalta. Tältä puolelta saarta löytyy myös upeita kallioita. Viisi vuotta sitten söimme eväitä kalliolla, hiekkarannan kupeessa. Otin silloin kuvan isosta punavalkoisesta rahtilaivasta onnettomalla kännykkäkamerallani. Nyt laivoja ei näkynyt, vaikka satama nostureineen häämöttikin taustalla.

Ohitimme kuvankauniin kalliolaguunin ja hyppelimme rannan keikkuvien kivenmurikoiden kautta, kun yritimme etsiä sopivaa paikkaa, jossa voisimme syödä eväitä tuulelta suojassa. Joku lintu häiriintyi ja alkoi rääkyä kovaäänisesti. Kyykäärme oli luonut kalliolla nahkansa. Eväspaikka löytyi sitten kallion laen takaa, lähempänä metsänreunaa. Evästauon jälkeen palasimme takaisin ja näimme laguunin taustalla lipuvan joutsenen.

 

Punkit – ne vaaralliset eläimet – ne pienet pirulaiset

Lehmästä löytyvät minun paratiisirantani. Täällä olen onnellinen. Minun ei siis tarvitse matkustaa tämän kauemmas, eikä varsinkaan mihinkään tropiikkiin, kun en halua stressata pitkistä matkoista, lentokoneista, superpöpöistä tai loisioista… Mutta, mutta… Täällähän se vasta asustaakin vaarallisia tauteja levittävä otus! Kotkan saaristo on punkkien levittämän aivokuumeen riskialuetta, mikä tietysti kannattaa muistaa. Ikävä kyllä, juuri Kotkan saaristossa on sattunut myös punkin puremasta kuolemaan ja vakavaan vammautumiseen johtaneita tapauksia. En oikein tiedä, miten satunnaisen kävijän pitäisi aivokuumerokotukseen suhtautua. Toisaalta väitetään, että vain enemmän ja säännöllisesti saarissa liikkuvat tarvitsevat rokotteen. Kuitenkin tauti voi tarttua heti sellaista levittävän punkin purressa, eikä siihen sitten ole mitään parantavaa lääkettä, jos se pahaksi äityy. Teoriassa ei siis tarvittaisi kuin yksi kerta ja todella huono tuuri. Vaikka pahimmat mahdolliset tapaukset ovatkin ilmeisesti tosi harvinaisia. Enpä kuitenkaan usko, että nämä leveysasteet vetävät terveyden riskeeraamisessa vertoja tropiikeille tai esim. malaria-alueille, joihin minä en tietysti kovin mielelläni lähtisi.

Borrelioosin torjuntaan riittää, että punkin löytää ja irrottaa ihostaan vuorokauden sisällä. Borrelioosia vastaan voi siis suojautua sillä, että tekee punkkitarkastuksen saaristossa ja luonnossa liikkumisen jälkeen. Punkkipihdit kannattaa olla olemassa (meilläkin taitaa olla useita erilaisia, vaikka en sitten tiedä, minkälaiset tositilanteessa toimisivat parhaiten). Jos kuitenkin punkki on ehtinyt olla pitkään kiinni ja borrelioosin merkkejä tulee, pitää syödä antibioottikuuri. Sitä en sitten tiedä, kuinka todennäköisesti ihminen huitaisee tai raapaisee ihoon tarttuneen punkin vahingossa irti tarkemmin katsomatta, niin että punkin pää jää ihoon kiinni.  Mitenkä sen sitten irrottaisi…? Jos sitä edes huomaisi? Borrelioosiin rokote ei tietenkään tehoa.

Minuun ei ole vielä tähän mennessä punkki tarttunut, vaikka jalassa sellainen pienenpieni nymfi kiipesikin viime kesänä etsimässä sopivaa iskupaikkaa. Onneksi huomasin sen ajoissa. En haluaisi syödä edes antibiottikuuria, koska ei se lääkkeiden syöminenkään koskaan mitään haitatonta ole. Kannattaa siis tarkastaa itsensä ja läheisensä punkkien varalta, vaikka olisi tullut Kotkan seudulla liikuttua pelkästään takapihalla. Eläimet saattavat myös kuljettaa punkkeja sellaisiinkin paikkoihin, missä niitä ei muuten kuvittelisi olevan.

Jostain kumman syystä emme tälläkään saarireissulla törmänneet yhteenkään punkkiin, vaikka isäni valitsikin eväidensyöntipaikan minun mielestäni heinikkoiselta punkkikalliolta! Viltti oli taas kerran unohtunut kotiin. Muut iskivät persuksensa maahan, mutta minä tyydyin kyykistelemään. Kyykkyasennossa istun usein kotona tuolillakin, joten se ei ole minulle mikään ongelma.

 

Lehmän tunnettu ja vähemmän tunnettu puoli

Evästauon jälkeen kävelimme vielä pitkän rannan suuntaisesti etelään päin. Siellä ranta muuttuu vähän kivikkoisemmaksi. Tilaa riittää ja kaukana horisontissa häämöttää myös Suursaari. Lehmäsaari jatkuu vielä tästäkin, enkä oikein tiedä, mitä kaikkea saaren eteläpäästä löytyy. Joku kerta voisi ottaa suunnaksi tuntemattoman eteläkärjen, ettei aina kuljeksisi vain samoissa paikoissa. Ilmeisesti siellä on yksityisalueita, vaikka kuljeskelu siellä on kuitenkin sallittua. Varsinainen virkistysalue polkuineen löytyy siis saaren pohjoispuolelta, jossa nytkin kiertelimme.

Kun palasimme takaisin tyynelle itäpuolelle, vanhukset painelivat hetkeksi päiväunille tyhjän grillikatoksen penkeille. Se ei muuten ollut yksi niistä kolmesta uudesta ja identtisestä katoksesta, vaan vähän pienempi ja avonaisempi. Kyllä Lehmästä kaikenlaista löytyy. Kiivettiin miehen kanssa vielä kertaalleen ylös hiekkaharjulle ottamaan kuvia, vaikka useimmat niistä vähän epäonnistuivatkin. Ainakin yhteiskuvat, koska puuhun asetettu kamera tarkensi oksaan. Ylhäällä poukaman toisella puolella kiilteli kallioläikkä, jossa istuskelimme viisi vuotta sitten ja josta silloin löysimme kivenmurikoista tehdyn sydämen.

Alhaalla alettiin tietysti ihmetellä, minne vanhukset ovat kadonneet. Pääsin sitten yllättämään katoksessa nukkujat kameran kanssa. Siitä ei kuulemma saa julkaista kuvaa blogissa. Hahaha. Kova ja epämukava nukkumapaikka sellainen kapea puupenkki, kuulemma. Pöydän molemmin puolin. Ehdittiin vielä hyvin istuskelemaan pehmeällä rantahiekalla niemen nokassa ja minä ehdin vielä kahlailemaan vanhalla uimapaikallani.

 

Lähimatkailua…

Lähimatkailun ystävänä, ja siihen hieman erikoistuneenakin, voin suositella Lehmäsaarta retkikohteeksi. Maisemia Lehmästä löytyy moneen makuun. Hiekkarannat sopivat erinomaisesti uimiseen ja kauniin kesäpäivän viettoon. Metsässäkin on tosi kaunista. Pohjoispuolen virkistysalueella on majoittuminen sallittua ja siellä voi halutessaan vaikka telttailla.

Harmi, etteivät lähialueet ja lähimatkailu ole aina kovin arvostettuja, vaan ihmiset haikailevat aina johonkin maailman ääriin. En ole oikein koskaan ymmärtänyt, miten joku paikka voi olla automaattisesti matkakohteena hienompi vain siksi, että se sattuu sijaitsemaan mahdollisimman kaukana. Pelkästään Euroopassa riittää hyvinkin monenlaista maisemaa. Myös ympäristön puolesta toivoisin, että kotimaan matkailu (ja lennottomuus) saisi enemmän arvostusta osakseen. Toki Suomessa saa hyvin rahaa menemään, jos pitempään reissuun lähtee, mutta monissa tapauksissa lähimatkailu sopii hyvin myös pienemmälle budjetille. Mielenkiintoisia luontokohteita löytyy läheltäkin.

Tämän blogin puitteissa tarkoitukseni on ottaa kuvia ja kirjoitella paikoista, joissa käymme, ei niinkään olla mikään ”oikea matkabloggari”. Emme käy jatkuvasti ulkomaan matkoilla, mikä on myös aika- ja rahakysymys. En myöskään välitä päätyä mihinkään kovin kauas. Lentäminen ei todellakaan ole suosikkipuuhiani. Voisihan joku Tyynenmeren saari olla mukava nähdä ja kokea, mutta sellaiset, kuten kaukokohteet yleensäkin, jäävät kyllä tässä elämässä minun tulotasoni ulottumattomiin. Sisilia ja Strombolin tulivuorisaari kyllä houkuttelisivat, eli kyllä minun varmaan täytyy vielä astua lentokoneeseen, vaikka ajatus lentämisestä kovin vastenmieliseltä tuntuukin. Mistään kovin kuumastahan minä en edes tykkää, eli silloin kun Suomessa on miellyttävän ja sopivan lämmintä, niin se on minulle ihan hyvä. Tosin, joskus voi sattua niitäkin kesiä, kun rantakelejä ei kotimaassa juuri ole. Kannattaisi kuitenkin muistaa, että Suomessa on harvoin läkähdyttävän kuuma ja sitä pitäisi pitää ennemminkin positiivisena asiana ja matkailuvalttina. Tämäkin Lehmäsaaren retkipäivä oli nimenomaan miellyttävän lämmin, ei turhan tukala, ja sää olisi hyvin sopinut myös meressä uimiseen.

Suomalaista saaristoa ja saaristomaisemia pitäisi hehkuttaa enemmän. Järvi-Suomessakin on puolensa, mutta minulle meri ja saaristo on aina ollut tutumpi ja läheisempi. Kotkan saaristo taitaa olla muutenkin vähemmän tunnettu ihan suomalaistenkin keskuudessa, ellei nyt sitten satu olemaan paikallinen tai jotenkin muuten näihin seutuihin sidoksissa. Minulle Kotkan saaristo on lapsuudesta tuttu ja olen ehtinyt tehdä siitä useampia blogijuttuja: Kirkonmaa, Rankki. Espoossa asuessa ehdimme käydä parissakin saaressa (Rövaren, Stora Herrö), mutta mitään Lehmän hiekkarantojen kaltaista ei kyllä sielläkään tullut vastaan.

Eli jos vain Kotkaan asti pääset, niin suosittelen lämpimästi saaristoon tutustumista!

Toisaalta, eihän Lehmä olisi sama Lehmä, jos se muuttuisi hirveäksi turistirysäksi. Tottakai haluan säilyttää paratiisisaareni juuri sellaisena kuin se on aina ollut: lempeänä, rauhallisena, luonnonläheisenä, LEHMÄNÄ, vailla turhaa humputtelua.

Lehmä oli suosikkisaareni jo lapsena ja on sitä edelleen. Kotkan saarista menen mieluiten Lehmään ja voisin kuvitella meneväni sinne vielä monta kertaa uudestaan. Tällaiset retkipäivät ovat ihan parhaita 🙂

Missä sijaitsee sinun paratiisisaaresi?

Lisätietoa Lehmäsaaresta

Ms Jaanan aikataulut

 

”Olet Kotkan Kansallisessa Kaupunkipuistossa – You are in Kotka National Urban Park.”