ENSIKERTALAISEN PIETARI VIIDESSÄ TUNNISSA

Mitä ensikertalainen ehtii nähdä ja kokea Pietarissa viidessä tunnissa? Ainakin suuria ja komeita rakennuksia ja taivaallisen hyvää ruokaa. Ja maatuskoja, silmänkantamattomiin… Valitse omasi kimaltelevien rivistöjen kätköistä, tunnustele nuken kiiltävää lakkapintaa, loksauta se auki ja nuuhki tuoretta puuntuoksua. Aah.

Kuka muu suomalainen on lykännyt Venäjälle matkustamista loputtomiin?

Pari vuotta sitten en olisi vielä uskonut, että tämäkin päivä vihdoin koittaisi: minä olen matkustanut Venäjän maalle. Olen uskaltanut.

Venäjä, tarkemmin sanottuna Pietari, on nyt nähty. Melko pikaisesti, mutta kuitenkin. Enkä suinkaan haluaisi jättää tätä visiittiä viimeiseksi. Milloin lähdetään uudestaan?? 🙂

Siitä hetkestä, kun aloimme suunnitella Venäjän reissua, suunnitelmat ehtivät muuttua aika moneen kertaan. Lopulta reissu typistyi Päivä Pietarissa –risteilyksi. Olenkin jo kertonut Princess Anastasia –laivasta erillisessä jutussa, jossa pohdin myös sitä, kannattaako viisumivapaalle kahden yön risteilylle lähteä.  Me päädyimme risteilylle, koska alkuperäinen matkamme peruuntui. Oman kokemukseni perusteella suosittelisin seuraavaa: jos sinulla on aikaa, hanki viisumi ajoissa ja mene junalla. Niin mekin olisimme tehneet, jos aikaa olisi ollut. Nyt olemme kuitenkin yhtä risteilykokemusta rikkaampia.

 

Mitä ehdimme nähdä Pietarissa…

Se, mikä tässä risteilypaketissa toimi tosi hyvin, oli bussikuljetus laivalta keskustaan (Iisakin kirkolle) ja takaisin. Busseja lähti satamasta sitä mukaa kun ne täyttyivät. Eli tässä tapauksessa meille jäi sellainen viitisen tuntia aikaa kaupungilla kiertelyyn. Tosin me emme palanneet laivalle ihan viimeisimmällä bussilla, koska halusimme minimoida riskin unohtua vahingossa Venäjälle. Ehdimme kuitenkin hyvin kiertää ne paikat, mitkä olimme etukäteen suunnitelleet.

Ensinäkymät bussin ikkunasta Pietariin avautuivat jonkin verran ränsistyneinä. Ihmettelin, että onpas täällä paljon muureja ja piikkilankaa. Onko täällä vankiloita joka kulmalla, vai mitä nämä ovat? Kun bussi sukelsi Nevan varrelle, talot alkoivat muuttua vähemmän rapistuneiksi ja ohitimme ensimmäisen kullatun kupolin. Vaikutti siltä kuin suuria, komeita ja palatsimaisia taloja olisi kohonnut silmänkantamattomiin joka suunnassa.

Ensimmäiset kullatut sipulikupolit kuvattuna bussin ikkunasta:

Pian myös Iisakin kirkko kohosi edessämme hämmästyttävän suurena ja korkeana. Olisimme todennäköisesti menneet sinne sisään, jos olisimme olleet kaupungissa pitemmällä visiitillä. Heti passintarkastusjonossa vietetyn parituntisen jälkeen minua ei kuitenkaan innostanut vähäinenkään lippuluukulle jonottaminen. Katselimme ihmisiä, jotka laskeutuivat rappusia ja liikkuivat pieninä pisteinä korkeuksissa.

Iisakin kirkko:

Kiersimme kirkon ympäri ja lähdimme kävelemään Nevski Prospektin suuntaan. Joku Nevan haarahan siinä taisi virrata (Moika) ja sitä sitten seurasimme. Pietarihan on kai tunnettu myös erikokoisista silloistaan ja niitäkin nähtiin. Välillä tuntui, että Neva vähän lemahteli.

Pietari vaikutti ylöspäin katsottaessa olevan täynnä eri suuntiin risteileviä lankoja ja niitä näkyy myös monissa kuvissa.

Etenkin Nevski Prospektilla ja Verikirkon luona parveili paljon kaikenlaista lappujen ojentelijaa ja naamioasuista hemmoa tarjoamassa poseerauksia ja keräämässä turisteilta rahoja pois.

Jostain syystä olin kovasti odottanut Verikirkon näkemistä. Se oli näyttänyt kuvissa aina niin eksoottisen värikkäältä ja koristeelliselta. Yllättäen kirkko ei ollutkaan niin kirkkaan värinen kuin mitä olin kuvitellut. Ikään kuin se olisi ollut jotenkin tummunut ja likainen. Sitä paitsi korkein torni oli paketissa ja muutenkin kirkko taisi olla ulkopuolelta suureksi osaksi remontissa. Pitipäs sattua. Olin aiemmin suunnitellut, että haluaisin Verikirkkoon sisälle. Nyt minusta tuntui, että olisin halunnut nähdä mieluummin Iisakin kirkon sisältä, koska se on niin suuri, mahtava ja korkea ja siellä olisi päässyt kiipeämään parvekkeille näköaloja ihailemaan.

Kuvassa Verikirkon yksityiskohtia, niin että muovipussit ja rakennustelineet on rajattu piiloon, ja värejä sopivasti kirkastettu…

Alun perin, kun meillä oli suunnitteilla pitempi reissu, meidän oli tarkoitus suunnata myös Kunstkameraan eli antropologian ja etnografian museoon, joka on kuuluisa kummallisten esineiden kokoelmistaan. Se olisi kiinnostanut meitä molempia. Jossain palatsissa olisin voinut myös vierailla ihan mielelläni.

18.8.18 taisi olla Venäjälläkin suosittu hääpäivä. Näimme ainakin yhden parin poseeraamassa jollakin Nevan lukuisista silloista ja Iisakin kirkon edessä näimme komean sormuksilla koristetun hääauton.

Nyt kun kerrankin pääsin Pietariin, olisin halunnut viettää siellä edes vähän enemmän aikaa, mutta minkäs teet, kun vaihtoehtoja ei kovin paljon ollut. Muuten en hirveästi tykännyt Pietarista, eikä siitä tullut, ainakaan noin äkkiseltään vilkaistuna, minulle mitään suosikkikaupunkia. Siellä oli ihan liian paljon ihmisiä ja ainakin suurimpien nähtävyyksien liepeillä parveili hirveät määrät turisteja. Turistien lisäksi siellä pyöri myös kaikenlaisia ’rahat pois turisteilta’ –tyyppejä, enemmän kuin olen missään muualla koskaan nähnyt. Kuitenkin minua jäi kovasti harmittamaan kaikki kiinnostavat nähtävyydet, jotka Pietarissa jäivät väliin,  vaikka muuten kaupunki olikin selvästi liian iso minun makuuni.

Ihan viimeisenä käytiin Eremitaasin luona, ennen kuin lähdettiin kävelemään takaisin Iisakin kirkon suuntaan. Pietarin ydinkeskusta on oikeastaan melko helposti käsitettävissä, vaikka kävelymatkat tuntuivatkin aika pitkiltä. Aika lämminkin siellä tietysti sattui olemaan.

Eremitaasi on käsittääkseni hyvinkin kuuluisa turistimääristään ja jonoistaan. Katsoin jo kauempaa, että palatsiaukiolla parveilee sen verran paljon väkeä, että minua ei huvita mennä yhtään lähemmäs. Katselimme sitten kauempaa, tien toiselta puolelta, ja yritin ottaa kuvia ohitse jylisevien autojen yli.

Aikamoinen ihmismäärä tuolla…

Puistossa, lähellä Eremitaasia, paukkui. En tiedä, miksi. Ei kai siellä sentään kukaan pyssyllä ampunut…? Pauke tosiaankin vähän ihmetytti ja arvelutti.

Sää sattui olemaan aurinkoinen ja lämmin ja Pietarin katuja tallatessa tuli oikeasti kuuma. Tuuli sekoitti hiukset ja lennätti hatun päästä. Huomasin miettiväni vähän väliä, napattaisiinko laukkuni, jos irrottaisin otteeni siitä. Juotavaa piti ostaa aika usein, ettei tulisi nestevajausta. Kävelymatkaa nähtävyydeltä toiselle kertyi jonkin verran. Metroa emme kokeneet tarvitsevamme, vaikka tiedämme toki, että metroasemat ovat Venäjällä komeita ja palatsimaisia ja niitäkin kannattaa käydä katsomassa, jos aikaa on.

Minusta Venäjällä oli hauskaa tavailla kaikenlaisia kyrillisin kirjaimin kirjoitettuja sanoja aidossa ympäristössä. Minähän olen sitä venäjääkin joskus kauan sitten opiskellut, mutta se on vähän päässyt unohtumaan. Luen kyllä sujuvasti, vaikken juuri mitään ymmärrä.

 

Taivaallisen hyvää ruokaa

Olimme etukäteen valinneet georgialaisen ravintolan, jota kohti suuntasimme, koska sitä paikkaa oli kovasti kehuttu ja suositeltu. Mitenköhän minä nyt sitten tähän sen nimen ja osoitteen laittaisin, kun ne olivat kyrillisin kirjaimin…? Tavallisilla kirjaimilla nimi on jotakin siihen suuntaan kuin ”Hinkalnaja na Neve” ja osoite on Sadovaja Ulitsa 13-15.  www.hinkaly.ru

Mies on matkustellut myös Georgiassa ja georgialainen ruoka kyllä maistuu meille molemmille hyvin. Tämän ravintolan ruokalistassa oli vaihtoehtoja sen verran runsaasti, että minulle meinasi iskeä pieni paniikki paljouden edessä. Ruokalistat oli saatavilla myös englanniksi, joten siinä mielessä ei olisi tarvinnut niin hirveästi panikoida. Täällä sai siis myös palvelua englannin kielellä.

Söimme alkuruuat, pääruuat ja jälkiruuat, ja ruoka oli varmaan parasta mitä olimme koskaan syöneet, suorastaan taivaallisen hyvää. Sen lisäksi ruoka oli niin täyttävää, että minulla teki jo vähän tiukkaa saada jälkiruuaksi valitsemaani suklaakakun palaa syötyä. Täytyy sanoa, että harvemmin minulla kyllä jälkiruuat syömättä jäävät. Tämä suklaakakku oli vielä aivan erityisen hyvää.

Alkuruuat:

Minä valitsin alkuruuaksi kylmän vaihtoehdon, jossa oli erilaisia kasviksia. Se maistui aivan uskomattoman hyvältä. Myös pääruoka oli maukasta ja kermaista, siinä oli porsaan lihaa, herkkusieniä, tomaattia ja perunaa. Jälkiruuaksi valitsin kermatäytteistä suklaakakkua. Mies valitsi alkuruuaksi keiton, pääruuaksi lammasta (jonkinlaisessa ruukussa) ja jälkiruuaksi jättimäisen palan hunajakakkua.

Pääruuat:

Venäjällä kaikki on suurta. Kakunpalakin on melkein miehen kokoinen 😀

En osaa varmaankaan tarpeeksi kehua tätä ruokaa. Palvelukin oli hyvää ja ystävällistä. Kovin kalliskaan tämä paikka ei ollut: euroissa ateriamme maksoi ehkä jotain viitisen kymppiä.

Mene siis, hyvä ihminen, Pietariin syömään. Erityisesti gruusialainen keittiö on suositeltava valinta.

Vähän tuon ruokailun jälkeen epäilytti, jaksaisiko niin täydellä vatsalla liikkua enää mihinkään…

Valitsin muuten uskomattoman laajasta teevalikoimasta jäkiruuan kanssa ”The Arabian Nights” -nimistä teetä, jossa maistui mm. kirsikka, ja ai että oli hyvää.

 

Miksi rakastan venäläisiä maatuskoita?

Maatuskat liittyvät vahvasti minun lapsuuteeni ja symboloivat minulle sitä onnellista ja huoletonta aikaa, jolloin sai vielä leikkiä, eikä tarvinnut kauheasti pohtia maailman murheita.

Vanhempani kävivät 80-luvulla lyhyillä viikonloppumatkoilla silloisessa Neuvostoliitossa. Me lapset emme oikein ymmärtäneet Neuvostoliitosta mitään. Meille se näyttäytyi vain jonkinlaisena maatuskojen, kaleidoskooppien ja pahanmakuisen suklaan maana. Suklaata ei sitten myöhemmin enää tuotukaan, kun sitä ei kuitenkaan kukaan syönyt. Vanhemmat kuitenkin toivat joka kerta meille maatuskat. Jostain syystä tykkäsimme veljen kanssa kovasti leikkiä maatuskoilla, joita kutsuimme ”maamuiksi”. Niillä saattoi leikkiä perheleikkejä, joissa isoin puunukke oli isä, toisiksi isoin äiti ja loput lapsia. Sitten nämä meidän perheemme tietysti seikkailivat siellä sun täällä. Joskus joku maatuska taisi joutua kylpyhuoneessa jopa vesivatiin, ja tietäähän sen, miten puiselle nukelle siinä käy, se turpoaa ja kuivuttuaan halkeaa. En tiedä, osaavatko nykyajan lapset enää leikkiä tällaisia mielikuvitusleikkejä, mutta minulle ja veljelle kelpasi samaan tarkoitukseen niin maatuskat, legoukot kuin kesällä saaressa kivet ja risutkin. Koskaan ei ollut tylsää.

Minulla on vielä kaksi äidin ja isän tuomaa maatuskaa jäljellä. Toisesta on värit aika lailla haalistuneet. Lisäksi minulla on muutama uudempi maatuska, jotka mieheni on tuonut minulle joiltakin lyhyiltä Venäjän reissuilta. Halusin tällä kertaa ostaa itselleni matkamuistoksi ’vähän isomman maatuskan’. Se olisi kuitenkin ensimmäinen maatuska, jonka itse valitsisin ja toisin kotiin.

Yllätyin, miten paljon hienoimmat ja parhaimman näköiset maatuskat maksavat. Jos mieleisen näköisen maatuskan hinta on euroissa parikin sataa, ei se oikein sovi meidän budjettiin. Ihan niitä arkisemman ja perinteisemmän näköisiä maatuskoja en halunnut, vaan toivoin, että minun maatuskassani olisi vähän kimallusta (sellaista ei muuten 80-luvun maatuskoissa ollut, vaan ne olivat hyvinkin yksinkertaisia ja arkipäiväisen näköisiä ”maalaismaatuskoja”). Toivoin, että uudessa maatuskassani olisi myös joku kaunis kuva vatsan kohdalla, sellainen, missä olisi mieluiten fantasiatyylisiä ihmishahmoja.

Maatuskakaupassa riitti valinnanvaraa…

Oli melko vaikea löytää jotain mieleisen näköistä, joka olisi kuitenkin halvempi. Valikoimasta löytyi myös Putineita, kissoja, kukkavatsaisia, perinteisempiä, eri muotoisia ja vaikka mitä.

Lopulta minulle löytyi maatuska joka maksoi 5199 ruplaa, eli mitä se nyt sitten euroissa tekeekään… n. 75 euroa (iik!) Ei se ollut lähelläkään halvimpia, mutta ei niitä kalleimpiakaan. Maatuskassani on tietenkin myös se vanha tuttu puinen maatuskan tuoksu, joka muistuttaa minua lapsuudesta ja leikeistä.

Satamasta ostin vielä kimaltavat ja koristeelliset peilirasiat lahjapakkauksessa, koska en muutakaan keksinyt ja johonkin loput ruplat piti tuhlata. Yllättäen myös meripihkakorut olivat niin kalliita, että meidän ruplamme eivät niihin riittäneet.

Kyllä reissuun kuitenkin kannatti lähteä…

Jotain Pietarissa siis ehtii viidessäkin tunnissa näkemään ja kokemaan. Ei minua sentään ryöstetty, vaikka asia koko ajan mielessä pyörikin, kun jonkinlaista kassia oli kuitenkin pakko kanniskella mukana. En tiedä, viihdyinkö Pietarissa erityisemmin, koska tietyissä paikoissa ihmispaljous voi aika helposti alkaa ahdistaa. Nähtävää Pietarissa olisi varmasti riittänyt pitemmäksikin aikaa.

Tällä kertaa ehdimme siis hyvin nähdä etukäteen suunnitellut kohteet ulkopuolelta. Näitä olivat Iisakin kirkon lisäksi Verikirkko ja Eremitaasi. Ehdimme myös syödä hyvin ja ostaa maatuskan. Tarkempi nähtävyyksiin tutustuminen jää sitten seuraavaan kertaan ja paremmalle ajalle.

Hassua, että sitä on ehtinyt näinkin kypsään ikään, eikä ole tullut ennen Venäjällä piipahdettua, vaikka olen Kotkasta kotoisin ja Venäjän maa on koko ajan ollut ihan vieressä.

Kertaalleen Pietari kannattaisi kyllä jokaisen suomalaisen käydä katsomassa ja kokemassa, on se kuitenkin sen verran iso ja hieno kaupunki ihan naapurissa. Viipurikin minua kiinnostaisi, ihan noin historiansakin puolesta, ja olisihan se tietysti pienempikin.

Laivamatkassa ainut hyvä puoli taisi olla viisumivapaus. Seuraavalla kerralla valitsisin kuitenkin mieluummin junan ja hommaisin viisumini hyvissä ajoin.

 

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply