Pelkojen ja kammojen määrä lienee vakio. Kun vanhat pelot hellittävät, tulee uusi tilalle. Kas näin sai Martina todeta Tukholman reissulla noustessaan lasisella näköalahissillä korkeuksiin pitkin Globenin hallin ulkopintaa.
Moni tietää, että meikäläisen pahin kammo ja ehdottomasti pelottavin paikka olla on hissi. Mitä ahtaampi, vanhempi ja kolisevampi hissi, sitä pahempi. Siitä lähtien kun olen tiedostanut tämän järjettömän hissipelkoni, olen yrittänyt aktiivisesti päästä siitä eroon. Mitä useammin saatan itseni jännittävään tilanteeseen, sitä nopeammin pelko laimenee ja kohta hirmuisia sydämentykytyksiä aiheuttanut tilanne alkaa tuntua mukavammalta.
Hissien ja muiden ahtaiden tai suljettujen paikkojen lisäksi olen pelännyt kuollakseni ainakin ampiaisia, ja kuten olette saaneet täältä blogista lukea, myös muun muassa autolla ajaminen on aiheuttanut kohtuutonta paniikkia.
Tällaiset tyhmät pelot ovat todella turhia ja olenkin yrittänyt päästä niistä melko menestyksekkäästi eroon. Nykyään pystyn olemaan hississä hyperventiloimatta varsinkin jos siellä on muitakin kuin minä, mutta tilaa on kuitenkin riittävästi. Lasiset näköalahissit aiheuttavat enää harvoin paniikkia ja tutussa hississä voin jopa matkustaa epähuomiossa pari kerroksenväliä yksinkin ilman elvytystarvetta.
Bussiin ilmestyvä ampiainenkaan ei aiheuta enää välitöntä seuraavalla pysäkillä pois jäämistä, varsinkin jos minulla on kyypakkaus mukana, tai jos kädessäni on Metro-lehti, jolla huitoa ärsyttävää öttiäistä. Myös täysi ruuhkabussi rauhoittaa ampiaisen läsnäollessa. Mitä enemmän ihmisiä, sitä pienempi todennäköisyys että otus pistää juuri minua.
Ja kuten tiedättekin, olen aktiivisesti taistellut ajopelkoani vastaan rakkaan Azipod-autoni kanssa. Vaikka ajaminen on edelleen todella pelottavaa, eikä meinaa sujua ilman henkistä tukea, en näe enää painajaisunia autolla ajamisesta. Edistystä on siis tapahtunut kaikilla pelkorintamilla ja luulin jo hetken olevani lähestulkoon normaali.
Kunnes tapahtui Globenin hissi.
Globenin pallonmuotoisen hallin ulkopinnalle on rakennettu näköalahissi, joka kuljettaa matkustajansa 130 m korkeuteen. Hissejä on kaksi ja ne kulkevat kiskoja pitkin Globenin hallin korkeimmalle kohdalle, josta aukeaa upeat näkymät yli Tukholman.
Me olemme käyneet matkoillamme perinteisesti aina kaikkialla mahdollisimman korkealla. Kuopiossa illallistimme Puijon tornissa, kolmansilla treffeillämme kiipesimme Copterlinen kyytiin (joka ei ole noussut ilmaan viime juhannuksen jälkeen, mistä me Rantapallon kautta ilmaiset liput saaneet bloggaajat olemme erittäin harmistuneita..) ja New Yorkissa meidän oli ehdottomasti mentävä Empire State Buildingin huipulle katsomaan maisemia. Niinpä Globenin hissi kuulosti nähtävyydeltä juuri meidän makuumme.
Menimme siis innoissamme Globenin Skyviewiin, katsoimme tyhmän esittelyvideon jossa Tre Kronor teki maalin Leijonia vastaan, ja astuimme lasilla reunustettuun pyöreäseinäiseen näköalakapseliin, joka nostaisi meidät korkeuksiin. Jee, tämä on kivaa!
Olin kyllä tärissyt jännityksestä kiivetessäni tikapuita pitkin rakenteilla olevan talomme päätyyn, eikä Linnanmäen Maailmanpyöräkään ollut enää niin rento kokemus kuin ennen. En kuitenkaan ollut sitä mieltä, että minulla olisi korkeanpaikankammo. Höh, sehän on ihan tyhmä pelko! Kuka nyt muka korkeuksia pelkäisi?
Olinhan minäkin vasta pari vuotta sitten kiivennyt ilman ongelmia iskän talon katolle paistattelemaan auringossa Hulin, Herra Longfieldin, pikkuveljeni Datanomin ja hänen tyttöystävänsä sekä siskoni nuoremman pojan kanssa. Siellä sitä istuttiin ja katseltiin maisemia samalla kun korkeanpaikankammoiset kuvasivat meitä maan kamaralta. Hah, minullako muka korkeanpaikankammo! Ei todellakaan! Täällähän mä olen katolla.
Mutta niin se maailma muuttuu. Globenin näköalahissin nytkähtäessä liikkeelle innostukseni vaihtui hyvin pian vapisevaksi jännitykseksi. Jalkani muuttuivat täriseviksi tolpiksi, joiden päällä yritin tasapainotella samalla kun sydämen syke nousi nousemistaan.
Mitä tämä nyt on? Miksi korkealla oleminen ei olekaan enää vain kivaa? Voisiko joku muuttaa jalkani normaaliksi ja lopettaa tämän älyttömän tasapainottomuuden tunteen?
Nyt mennään!
…yhä ylös yrittää, katolle hän kiipeää..
Kun katselin horisonttiin ja pidin tiukasti kiinni joko Henkasta tai näköalahissiämme kiertävästä kaiteesta, oli oloni melko mukava ja pystyin nauttimaan maisemista. Mutta auta armias jos katsoin alas tai aloin miettiä liikaa ahdasta hissiä jossa olen, niin aloin hyvin pian iloita siitä, että näköalakierros kestäisi vain parikymmentä minuuttia.
Pelko persiissä
Kun hissi pysähtyi ylös ja nökötti tukevasti Globenin katolla, oli olo ihan hyvä, mutta kun kapseli alkoi valua takaisin alaspäin iski paniikki jälleen. Menin vielä hölmönä siedättämään pelkoani kapselin ulkoreunalle, jossa yritin katsoa mahdollisimman paljon alas. Tosi fiksua. Pian seisoin jähmettyneenä paikallani enkä liikkunut, vaikka aivoni käskivät minua ottamaan askeleen. Yksi pieni askel edes! Joo ei. Ei onnistu.
Edes Henkan lempeät tönäisyt selkääni kohti reunaa ja hänen turvallista kainaloaan eivät saaneet jalkojani liikkumaan, vaan jäykistynyt kroppani pisti kaikin voimin vastaan. Tilanne oli todella hämmentävä, ja lopulta nauroin vedet silmissä tyhmälle kropalleni, joka ei suostunut liikkumaan vaikka kuinka yritin käskeä sitä.
Tämä näky sai Martinan puntin eniten tutisemaan.
Ja tämä myös. Hyi hitto. Sanokaa etten mä ole ainoa korkeanpaikankammoinen..!
Oloni alkoi olla jo hysteerisen hihittävä ja adrenaliini jylläsi kropassani pitkään hissistä ulosastumisen jälkeenkin. Voi minua. Tältäkö korkeanpaikankammo tuntuu? Ja mistä hitosta moinen riesa yhtäkkiä tuli?? Ottakaa se pois!
Globenin Skyview oli täyteen kukkaan puhjenneesta korkeanpaikankammostani huolimatta upea, ja ilman hölmöä tärisevää kroppaa maisemista olisi voinut nauttia vielä enemmän. Upea paikka siis ihan ehdottomasti, jopa korkeanpaikankammoiselle.
Hissi on ehdottoman turvallinen ja alhaalla Globenissa on jopa defibrillaattori, jolla pysähtynyt sydän sysätään takaisin sykkeeseen. Hah, huono vitsi, mutta meitä kyllä nauratti ensiapuvälineet sen jälkeen kun olimme tarkkailleet hämmentyneinä paniikissa tököttävän kroppani toimintaa. Siihen eivät käskyt auttaneet, se oli päättänyt olla paikallaan ja siinä se myös pysyi!
Tämän kokemuksen jälkeen odotan entistä suuremmalla mielenkiinnolla kesäkuista Dinner in the skyta, jonne Elämyslahjat antoi meille lahjakortit. Aion todellakin istahtaa taivaalle nousevan ravintolan penkkiin, ja vaikka korkeanpaikankammoinen kroppani vetäisi paniikkikrampit, yritän parhaani mukaan nauttia upeasta kokemuksesta, ruoasta ja kauniista Helsingin maisemista.
Hölmöstä korkeanpaikankammosta huolimatta huomaan silti hakeutuvani edelleen korkeuksiin. Itsensä voittaminen on upeaa, ja niin kauan kun kammoni pysyy joten kuten kurissa, aion heilua korkealla rinnasta läpi tykyttävästä sydämestä huolimatta. Perkale, tällä kammolle en todellakaan aio antaa periksi!
Mitäs jos mä puristaisin rystyset valkoisina tätä kaidetta ja yrittäisin näyttää siltä, että mulla on tosi rento ja leppoisa lomafiilis..?
..tai sitten otetaan ihan suosiolla kuva jossa mun paniikista kramppaava naama ei näy..
