Maistoin ndujaa ensimmäisen kerran Rooman Trasteveressä eräässä viinibaarissa. Oranssinpunaista ndujaa oli levitetty pienen leipäpalan päälle ja se näytti sekä ennen kaikkea kuulosti niin jännältä, että haukkasin oitis palasen. Huhhuh! Tämähän on aika tujua tavaraa, sanoin Henkalle, joka oli juuri todennut saman oman ndujaleipänsä kanssa.
Ihmetys vaihtui pian ihastukseksi ja kun törmäsimme samalla reissulla eräässä toisessa viinibaarissa uudestaan ndujaan, oli sitä tilattava taas. Opimme että nduja on calabrialaista sianlihalevitettä, joka on maustettu tulisella peperoncinolla.
Vaikka me tutustuimme ndujaan roomalaisissa viinibaareissa, ei tulinen herkku ole mielestäni paras vaihtoehto viinimaistiaisten kaveriksi. Kuten todettua, nduja on tulisen tujua tavaraa. Se peittää helposti viinin maun alleen. Ensimmäisellä kerralla ndujaleivän kanssa tilaamamme amarone saattoi mennä hieman hukkaan kun suussa maistui vain ndujan tulisuus.
Ndujaa tuli Rooman matkan jälkeen ikävä. Kesti kauan että löysin sitä uudestaan. Onneksi iloinen jälleennäkeminen koettiin meidän lähikaupassamme Jäken Cittarissa, jonka Italia-viikoilta nappasimme ensin yhden ja seuraavana päivänä useammankin ndujapaketin mukaamme. Kehittelin herkusta ihanan pastan, jonka ohje on nyt valmis jaettavaksi.
