Marche

Vielä olisi yksi Senigallia-postaus jemmassa, nimittäin hotellimme esittely. City Hotel Senigalliasta varattiin kaikille bloggaajille huoneet järjestäjän toimesta, joten en päässyt itse vaikuttamaan hotellivalintaan. Ja hyvä niin, sillä City Hotel oli oikein hyvä majapaikka.

Ensinnäkin hotellin sijainti on täydellinen. Rantakadulla sijaitsevan hotellin aamiaisterassilta näkyy rannalle sekä upealle Rotonda sul marelle. Kaupungin parhaalle rannallekaan (Bagni 77) ei ole pitkä matka. Myös kaupungin vanha keskusta on ihan vieressä ja sinne kävelee noin viidessä minuutissa. Pyörällä pääsee vielä nopeammin.

Polkupyöristä puheen ollen hotellilta saa lainata polkupyörän, joka on ehdottomasti paras keino liikkua kaupungilla. Kävellenkin toki pääsee, mutta pyöräily on jotenkin niin italialaista. Hotellin pyörät ovat oikein kelpo pelejä, löytyy toimiva lukko ja koriin saa käsilaukun ja muut matkatavarat.

Huoneet ovat perushotellihuoneen tasoa, tosin sänky tuntui olevan astetta isompi. Tai sitten se johtui siitä, että jaoin huoneen vain ja ainoastaan itseni kanssa, eli sain retkottaa sängyllä halutessani vaikka poikittain. Huoneesta löytyy kaikki tarvittava ja parvekkeelta on mukavat näkymät. Respassa työskentelee ystävällistä ja kielitaitoista väkeä. Jopa siivooja on mukava, aamiaisravintolan tarjoilijoista puhumattakaan.

Niin se aamiainen. Se on varsin italialaistyyppinen lukuisine makeine herkkuineen. Suolaistakin kuitenkin löytyy tästä hotellista (se ei aina ole itsestäänselvyys Italiassa matkatessa) ja minä ainakin sain vatsani täyteen leipien, leikkeleiden, juuston, jogurtin ja hedelmien avulla.

Tiskillä on tarjolla vettä ja mehuja. Erikoiskahvit tarjoilija tekee pyynnöstä ja ainakin hotellin cappuccino on erinomaista. Tarjoilijat paistavat myös munakkaita pyynnöstä. Itse aamiaisravintola on ihanan valoisa. Sisätilojen lisäksi aamiaista voi nauttia tilavalla kattoterassilla merimaisemia ihaillen. Kyllä kelpaa!

Hotelli on yleisilmeeltään siisti ja valoisa. Kaikki toimii kuten pitääkin, matkalaukun sai päivän ajaksi säilöön ja mahdolliset viat tai puutteet huoneissa korjataan ripeästi. Bloggaajan ja varmaan myös monen muun näkökulmasta ilmainen Wi-Fi kaikkialla hotellissa on iso plussa.

Ainoan miinuksen antaisin siitä, että lauantaiyönä rantabaareista kantautuva meteli kuului erittäin hyvin huoneisiin, joten herkkäuniset eivät välttämättä saa nukuttua ilman korvatulppia. Meteliä oli tosin vain lauantaiyönä ja perjantaiyönä sain nukkua kaikessa hiljaisuudessa. En tiedä onko bileitä enemmän heinä-elokuussa, kun Euroopan lomakausi on parhaimmillaan, mutta kesäkuussa tanssimusiikkia soitettiin volumet kaakossa vain lauantaiyönä.

Mikään superluksushotelli City Hotel ei ole, mutta siisti ja kaikki tarpeet täyttävä kuitenkin. Mikään ei yllätä positiivisesti eikä negatiivisesti. Hyvää perushotellia erinomaisella sijainnilla etsivät, tämä on teitä varten! Herkkäuniset voivat miettiä majoittuisivatko he kenties kauemmaksi rantakadun vilinästä.

Laitoin herätyskellon soimaan lähtöpäivänä melko aikaisin, sillä halusin viettää vielä viimeisiä kiireettömiä aamuhetkiä Senigalliassa, syödä aamiaisen kaikessa rauhassa, pakata valmiiksi ja kirjautua ulos hotellista ennen kuin meidän olisi määrä lähteä bloggaajatoverin kanssa kaupungille haistelemaan paikallista sunnuntaimeininkiä ja ottamaan vielä lisää kuvia kauniista Senigalliasta. Blogimatkan viimeinen päivä. Haluan ottaa tästä vielä kaiken ilon irti.

Herätyskello soi ja nousen pirteänä ylös, vaikka edellisenä yönä uni jäikin melko katkonaisesti rantakadun baareista kuuluvan jumputuksen takia. Ei haittaa, avaan parvekkeen oven ja tervehdin aamuista Senigalliaa. Läträän loput vartalovoiteet ihooni ja heitän tyhjät purkit roskikseen. Laitan hiukset kiinni ja lähden aamiaiselle. Aamiaispaikka on tyhjä, kaikki bloggaajat ja muut hotellivieraat taitavat nukkua vielä. Tai ei, tuolla rantakadulla minulle vilkuttelee bloggaajakollega, joka on aamulenkillä. Vilkutan miehelle takaisin ja istahdan terassin aurinkoiseen pöytään nauttimaan aamiaistani kaikessa rauhassa.

Minulla on vielä rutkasti aikaa, joten teen pienen kävelykierroksen hotellin läheisyydessä. Käyn ostamassa työpisteelleni pienen matkamuiston, jääkaapin oveen magneetin sekä italiankielisen hömppälehden, jota voin lueskella opiskelumielessä. Palaan takaisin hotellille, pakkaan tavarani ja valun aulaan, jossa kirjaudun ulos ja jätän matkalaukkuni säilytykseen. Bloggaajakaveri saapuu sovittuun aikaan paikalle, ja lähdemme kävelemään kohti keskustaa.

Höpöttelen miehelle niitä näitä ja ihmettelen taas kerran, minne se ujo Martina on kadonnut, ja kuka tuo rennosti vierailla kielillä puheleva tyttö on. Kiertelemme kaupungilla, kuvaamme kaikkea eteen tulevaa ja nautimme sunnuntaiaamupäivän vilskeestä. Torin hedelmäkojuilla käy kuhina, Foro Annonariolla on meneillään jokin Vespa-tapahtuma ja sama meininki näyttää jatkuvan myös Rocca Roverescan edustalla. Kuvaamme vanhoja moottoripyöriä, autoja ja ihmisiä.

Pian bloggaajakaverin puhelin soi ja hän kertoo, että meidän tuleekin mennä rannalle. Olisi itseasiassa melkein jo kiire. Okei, lähdemme kävelemään takaisin hotellille, jonka aulassa tapaamme muut bloggaajat. Heistä osa oltiin juuri herätetty kun selvisi, että meidän pitääkin olla rannalla tiettyyn kellonaikaan. Aiemmin meille kerrottiin, että voimme valua paikalle kun haluamme, jos haluamme.

No ei se mitään, minä en vaan ollut varautunut rantavermeillä ja matkalaukkunikin on jo pakattuna säilössä. Toisaalta, eihän minun tarvitse mennä uimaan tai ottaa aurinkoa. Voin hengailla rannalla shortseissani ja topissani. Aurinkorasvaakin laitoin kriittisimmille alueille hartioille sekä kasvoihin, joten no hätä!

Saavumme rannalle ja meille on varattu aurinkotuolit parhaalta paikalta. Lököilemme niillä hetken ja lähdemme sitten kävelemään pitkin rantaviivaa. Otamme taas kuvia, juttelemme niitä näitä ja kuvaamme videoita siitä, miksi rakastamme Senigalliaa. Jokainen tekee oman videon ja kun minun vuoroni tulee, olen aivan käsittämättömän rauhallinen.

Kaikki kanssani joskus englannin tunnilla olleet tietävät, että kameralle höpöttäminen englanniksi ei todellakaan luonnistu minulta helposti. En ehkä tiedä mitään pelottavampaa. Ja siinä minä olen, lausumassa englantia ja vähän italiaakin väliin samalla kun minua kuvataan, eikä minua jännitä lainkaan. Mitä ihmettä minulle on tapahtunut! Kuka tuo rohkea, rento ja elämästään täysillä nauttiva tyttö on!? Otan videon kuvaamisen jälkeen lasillisen kuohuvaa ja kilistän hiljaa mielessäni itselleni. Tämä reissu on tehnyt minulle niin hyvää ettei tosikaan. Elämäni reissu, todellakin. Olen ihan hurjan ylpeä itsestäni!

Istumme rantaloungessa pehmeillä sohvilla vaaleiden verhojen viilentävässä varjossa, nautimme kuohuviinilaseistamme ja napostelemme antipastoja. Olo on samaan aikaan sekä onnellinen että haikea. Kohta tämä loppuu. Istun hetken ajatuksissani ja mietin mennyttä viikonloppua. Tämä on ollut ihan uskomatonta ja kaikki huipentuu tähän upeaan päivään rannalla. Paikalla on livemusiikkia ja pian söisimme yhteisen lounaan pitkän pöydän ääressä, minkä jälkeen olisi minun aikani lähteä. Pelkään purskahtavani itkuun.

Astelemme lounaspöydän ääreen ja herkuttelemme ihanilla merenelävillä, salaateilla, pastalla ja kaikella, mitä pöytään on katettu. Iloinen puheensorina raikaa, italialainen bloggaaja pitää puheen ja tuntuu kuin olisimme oikeasti yhtä suurta italialaista perhettä pitkän lounaspöytämme ääressä. Jäisin tähän niin mielelläni, mutta nyt minun on mentävä hotellille hakemaan tavarani, vaihtamaan vaatteet pikaisesti hotellin vessaan ja sitten lentokenttäkyyditykseni jo saapuisikin.

Halaan kaikki ihanat ihmiset ja meinaan oikeasti tirauttaa pari kyyneltä, kun bloggaajat sanovat minun olevan blogimatkan sweetest girl. Otamme vielä viimeiset yhteiskuvat ja laitan taktisesti aurinkolasit silmille. Kun meinaa tulla se kyynel. Olen samaan aikaan helpottunut, onnellinen ja surullinen. Helpottunut siitä, että selvisin kaikesta jännästä kunnialla, onnellinen siitä miten ihana reissu oli ja surullinen siitä, että se on nyt ohi. Minä haluaisin niin kovasti vielä jäädä!

Hyvästien jälkeen kävelen rantakatua pitkin hotellille ja oloni on hämmentävä. Tekisi mieli leijua ilmassa, hymyilen hulluna ja samalla sydämessä tuntuu kivistävä tunne, kun tiedän reissun olevan nyt ohi. Tämä on ollut niin mahtavaa ettei tosikaan. En olisi ikinä uskonut mikä elämys tämä matka olisi, olen niin onnellinen että pääsin mukaan. Mitkään sanat eivät voi kiittää järjestäviä tahoja tarpeeksi. Olen vain ihan pohjattoman kiitollinen.

Tuttu tyttö tulee hakemaan minut hotellilta. Huudan hänelle portaiden yläpäästä italiaksi olevani valmis ja sitten me menemme. Juttelemme matkalla lentokentälle ja päästelen suustani kaikki italiankieliset lauseet, jotka mieleeni tulevat, vaikken aina olekaan varma ovatko ne teknisesti täysin oikein. Tyttö kuitenkin ymmärtää minua hyvin ja hyvästelee minut kentällä italiaksi. Astelen pieneen lentokenttärakennukseen, checkaan itseni sisään lennolle ja tilaan baarista juotavaa.

Juon puolen litran vesipulloni melkein huikalla alas, katselen ympärilleni ja olen sanoinkuvaamattoman onnellinen. Lennolla Anconasta Roomaan on lisäkseni vain 7 matkustajaa, minä pääsen tuttuun tapaani hipelöintitarkastukseen piipatessani metallinpaljastimessa ja kohta istun jo tutuksi tulleen pienen postikoneen kyydissä.

Katselen lentokoneen ikkunasta Apenniineja ja tervehdin Roomaa. Rooman kentällä yritän etsiä tiskiä tai automaattia, jolla voisin checkata itseni sisään lennolle Roomasta Helsinkiin, mutta sellaista ei löydy. Yritän tehdä check-inin netissä, mutta sekään ei onnistu. Käyn kysymässä parilta tiskiltä apua ja minulle kerrotaan, että voin mennä suoraan portille. Ilman check-iniä. Outoa.

Kaikkeen säätämiseen menee niin paljon aikaa, että kaavailemani tuliaiset jäävät ostamatta ja ehdin juuri ja juuri käydä syömässä lentokentän ravintolassa. Ruoka ennen kaikkea, muuten tästä tytöstä tulee pahoinvoiva hirviö. Tilaan saman setin kuin menomatkalla, puhun tarjoilijoille ainoastaan italiaa ja kuuntelen vieressäni istuvien suomalaisten juttuja. He eivät taida tietää minun ymmärtävän suomea.

Kun portti aukeaa menen sinne matkavahvistukseni kanssa, check-in tehdään epäilyksistäni huolimatta tuossa tuokiossa ja niin olen koneessa matkalla kotiin. Melkein toivoin ettei check-in onnistu ja joudun jäämään Roomaan. Se olisikin ollut ihan kamala kohtalo. Juon koneessa cappuccinoa, kirjoitan matkamuistiinpanoja ihan hulluna, torkahdan hetkeksi ja yhdessä hujauksessa olemme takaisin Suomessa.

Harmaa Helsinki-Vantaa toivottaa minut tervetulleeksi kotiin, Henkka on kentällä vastassa ja joutuu kuuntelemaan valtavaa puheripulia koko kotimatkan ajan. Mutta kun mulla oli niin mahtava reissu ja mä olen niin ylpeä itsestäni, että minun on ihan pakko päästä jakamaan se kaikki ihan heti! En todellakaan ole kutsunut tätä turhaan elämäni matkaksi. Aivan mahtava kokemus. Kiitos kaikille, jotka teitte sen mahdolliseksi!

Herätyskello soi ja hetken verran luulen olevani kotona. Njääh, kohta täytyy lähteä töihin.. Raotan silmiäni ja ymmärrän lämpimän keltaisesta valosta, että nyt ei todellakaan olla kotona. Ehei, mä olen Italiassa! Yhtäkkiä minua ei väsytä enää lainkaan ja pomppaan energisenä ylös sängystä.

Astun parvekkeelle toivottamaan hyvät huomenet vielä heräilevälle Senigallialle. Otan muutaman kuvan ja hiljennyn hetkeksi miettimään tätä hetkeä, tätä matkaa ja sitä, miten olen tähän päätynyt. Edessä on pitkä päivä täynnä ohjelmaa, mutta se ei haittaa. Nautin varmasti joka hetkestä.

Aamuvirkku kun olen, olen ensimmäisenä myös aamiaisella ja pääsen kuvaamaan koskematonta aamiaispöytää. Sanon tarjoilijalle jotakin italiaksi samalla kun valitsen parhaan paikan hotellin kattoterassilta. Tarjoilija innostuu puhumaan pitkät pätkät italiaa ja vaikka kuinka pinnistän, en ymmärrä juuri mitään. Joudun sanomaan hänelle, että puhun oikeastaan vain vähän italiaa enkä ymmärrä kaikkea. Se ei tunnu haittaavan.

Pian aamiaiselle valuu muitakin bloggaajia. Tilaan cappuccinoa ja hengitän keuhkot täyteen raikasta aamuisen kirpeää ilmaa. Päivästä on tulossa lämmin, sen tuntee jo nyt. Vietämme leppoisan aamiaishetken terassilla, käyn hakemassa kamat huoneestani ja astelen aulaan, josta lähdemme pyöräilemään kohti satamaa. Satamasta meidän on määrä lähteä veneellä merelle.

Pyöräilemme mukavan viileässä aamuauringossa ja hetkittäiset kuumat auringonsäteet lupailevat helteistä päivää. Saan kuulla, että helteet ovat vasta juuri pari päivää sitten saavuttaneet Senigallian. Mikä tuuri! Taivaskin on kuulemma sinisempi kuin koskaan.

Saavumme satamaan, jossa etsimme hetken aikaa opastamme. Kohta näemme täydellisesti ruskettuneen italialaismiehen vilkuttavan meille, jätämme pyörät parkkiin ja laskeudumme miehen johdattamana laiturilta alas veneeseen. Kyseessä on oikeastaan hieno jahti, jonka keulaan levittäydymme lojumaan raukeina, päivittämään somea ja nauttimaan auringosta. Voiko olla parempaa tapaa aloittaa päivä? Nipistän itseäni, voiko tämä olla tottakaan?

Nautiskelemme raikkaasta suolantuoksuisesta meri-ilmasta, yhä korkeammalle nousevasta auringosta ja upeista maisemista. Huutelemme tervehdyksiä ohimeneville veneilijöille ja kaikki vaikuttavat varsin tyytyväisiltä oloonsa. Tähän voisi tottua.

Parin tunnin veneilyn jälkeen saavumme satamaan, otamme pyörämme ja viiletämme viihtyisän kahvilan terassille. Aikataulu on tiukka ja olemme ehkä jo myöhässä, mutta aina on aikaa kahville. Rakastan Italiaa.

Seuraavaksi suuntaamme erittäin mielenkiintoiseen fiftarikauppaan, jonka pitäjä on kuuluisan Senigalliassa vietettävän Summer Jamboree -tapahtuman isäntä. Ihastelemme hauskaa putiikkia, kuuntelemme isäntämme tarinan ja osa meistä kokeilee kaupasta löytyviä 50-luvun vaatteita.

Aika kuluu kuin siivillä ja seuraava paikka odottaa jo. Se ei olekaan ihan mikä tahansa paikka, vaan suuntaamme kohti kahden Michelin-tähden ravintolaa Madoninna del Pescatorea. Piipahdamme välissä pikaisesti hotellilla ja mietimme, pitäisikö vaihtaa siistimpää päälle. Ei kuulemma tarvitse, hellevaatteet käyvät aivan hyvin. No okei sitten.

Hyppäämme kahden auton kyytiin, jotka vievät meidät rantakatua pitkin kohti etelää. Katselemme matkalla bloggaajatoverin kuvia hänen perheestään. Yhtäkkiä auto pysähtyy tien varteen ja astumme ulos. Näen vain meren, aution rannan ja asuintaloilta näyttäviä matalia rakennuksia. Onko täällä muka joku ravintola? Ja vieläpä Michelin-ravintola?

No onpa hyvinkin, saan huomata kun astumme erään talon pihalle, jonka terassilla on katettuja ravintolan pöytiä. Sisältä löytyy upeaa merellistä ruokaa tarjoileva Madoninna del Pescatore, ja ravintolan keittiössä meitä tervehtii itse huippukokki Moreno Cedroni. Astelemme muina miehinä Michelin-ravintolan keittiöön ja tuntuu kuin tekisin jotain kiellettyä. Enhän minä saisi olla täällä.

Vaan kylläpäs saan, minut on jopa kutsuttu tänne. Aivan käsittämätöntä, mietin kun katselen miten kokit tekevät millintarkkaa työtä veitsiensä kanssa ja tervehtivät meitä siinä sivussa. Keittiössä tulee pian ahdasta kun koko porukkamme änkeytyy sisälle. Tuntuu pahalta kun työtään tekevät kokit joutuvat väistymään tieltämme ja puikkelehtimaan vaivalloisesti välistämme.

Katson lumoutuneena Moreno Cedronin työskentelyä ja yritän ottaa mahdollisimman paljon kuvia haastavissa olosuhteissa. Kaikki eivät mahdu eturiviin, eikä valaistuskaan ole paras mahdollinen. Keittiössä on kuuma ja selkää pitkin virtaava hiki haittaa keskittymistä.

Saamme maistaa huippukokin tekemiä maistiaisia ja voi että miten hyvältä ne maistuvat. En osaa edes kuvailla mikä ihana makujen ilotulitus suussani poukkoilee. Hymisen tyytyväisenä ja kiitän tuuriani siitä, että juuri minä pääsin tänne. Ihan mieletöntä. Katson ällistyneenä kun Moreno Cedroni ottaa osaa bloggaajien selfieihin ja mietin mielessäni, että siinäpä vasta rento ja mukava huippukokki.

Käymme välillä vilvoittelemassa salin puolella, jossa tarjoilija kaataa meille kylmää vettä kauniisiin sinisiin laseihin. Kuvaan ravintolan ruokasalia, sammutan janoni kuplavedellä ja olen edelleen ihan ihmeissäni siitä, mitä kaikkea on jo tapahtunut, ja mitä kaikkea tulee vielä eittämättä tapahtumaan.

Jälkiruoka meille esitellään ulkona rantakadun varrella ja se on kerrassaan nerokas. Voit lukea lisää syötävästä pesusienestä täältä. Kun jälkiruoka on valmis ja kaikki ovat ottaneet siitä riittävästi kuvia, saamme käsiimme lusikat ja käymme herkkuun käsiksi. Kun kaikki ovat maistaneet jälkiruokaa, on pöydällä vielä yksi suupala, jota kukaan ei muka halua. Kaikki kääntyvät jo pois lähteäkseen takaisin sisään, joten päätän pelastaa jälkiruoan parempiin suihin. Namnam, onpa hyvää! Ei tällaisesta herkusta voi jättää murustakaan lautaselle. Se olisi suorastaan rikos.

Ennen lähtöämme Moreno Cedroni tulee vielä rannalle hyppimään kanssamme, jotta saamme otettua iloisia kuvia koko porukasta. Yksi-kaksi-kolme-HYPPY! ja niin pomppaamme ilmaan kameroiden räpsyessä. Cedroni on keskellä ja me bloggaajat hänen vierellään. Kiitämme miestä ja jatkamme matkaa kohti Cedronin omistamaa Aniko-ravintolaa Senigallian keskustassa.

Aniko on eräänlainen katukoju tai kioski, jonka terassille istahdamme pitkän pöydän ääreen. Tilaan suositusten mukaisesti panino con tatakia parmesaanimoussella ja sitä maistellessani olen vain ihan hiljaa ja nautin. Miten mikään leipä voi olla näin hyvää!

Istun reunapaikalla ja katselen iltapäivän auringossa kylpevää aukiota. Ihmiset kulkevat ohi kaikessa rauhassa, kylläinen porukkamme istuu raukeina paikallaan ja kun jälkiruokakahveja aletaan tilata, päätän minäkin ottaa kahvin. Mitä pienestä kofeiiniyliherkkyydestä, pitäähän minun nyt maistaa reissun aikana yksi kupillinen italialaista vahvaa kahvia. Tunnen sitäpaitsi olevani jo hieman väsynyt ja päivä on vasta puolessa välissä. Taidan tarvitakin pientä piristystä.

Siemailen herkullista kahviani ja tunnen kuinka silmäni aukeavat ja kofeiini alkaa kiertää veressäni. Ping, olen taas valmis seuraaviin seikkailuihin! Rupattelemme vielä hetken pöydässä ja keskustelemme loppupäivän ohjelmasta. Mieleni valtaa yhtäkkiä ihan käsittämätön hyvänolontunne.

Tässä hetkessä Italian auringon alla on kaikki niin kohdallaan, etten voisi muuta toivoa. Ihana päivä takana, vielä ihanampi edessä, vatsa täynnä hyvää ruokaa, ympärillä jo tutuksi tulleita sydämellisiä ja ihania ihmisiä, kaikkialla kuuluu niin kovasti rakastamani italian kieli ja jos jossain vaiheessa jännitin matkaa ja täällä oloa, niin en jännitä enää. Päinvastoin, tuntuu kuin olisin saapunut kotiin pitkän matka jälkeen. Italialla on minuun sellainen vaikutus. Olen sanalla sanoen onnellinen.

Lento Roomasta Anconaan sujuu hyvin ja nopeasti. Nousen ylös keltaisesta potkurikoneesta ja astun pieneen lentokenttärakennukseen. Katselen ympärilleni. Jossain pitäisi olla kuljettajani odottamassa minua kyltin kanssa.

Kentällä on vain muutama ihminen ja pian näen miehen käsissään paperilappunen, jossa lukee minun nimeni. Tervehdin miestä italiaksi ja hän vastaa minulle jotain, josta ymmärrän vain puolet. Seuraan miestä autolle, tervehdin mielessäni ihanan lämmintä meri-ilmastoa ja istahdan hymyillen auton etupenkille.

Kuljettajani on erittäin sympaattinen, italialaiseksi ehkä jopa hieman ujon oloinen kohtelias vanha mies, joka juttelee minulle italiaksi. Vastaan niin hyvin kuin osaan, mutta jossain vaiheessa joudun sanomaan hänelle, etten ymmärrä ihan kaikkea. Se ei haittaa.

Jatkamme matkaa ja minä nautin joka hetkestä. Auton radiossa soi tuttu Eros Ramazzottin biisi, jonka mukana minun tekisi mieli hyräillä. Olen kuitenkin hiljaa. Kuljettajani tekee käsillään eleitä kun joku jumittaa autollaan edessäni. Niin italialaista. Tästä minä pidän.

Saavun hotellille, sanon heipat kuskilleni ja astelen respaan. Saan mukaani huoneeseen pari kassillista esitteitä ja muuta sälää matkan järjestäjiltä. Menen huoneeseeni, ihailen sitä hetken ja ihmettelen varmaan ääneen, miten olen päässyt tänne. Olen blogimatkalla Italiassa. Ihan käsittämätöntä.

Puran tavaroitani, tappelen parvekkeen oven kanssa, päivitän somea ja pian oveeni koputetaan. Kaksi ihanan eloisaa italialaista naista toivottaa minut tervetulleeksi Senigalliaan ja kertoo, että lähdemme tunnin päästä pyöräilemään ympäri kaupunkia. Sopii minulle. Nähdään tunnin päästä aulassa!

Perhoset heräävät vatsanpohjassa kun mietin, että tapaan pian bloggaajakollegani. Minkäköhänlaisia he ovat? Tullaanko me hyvin toimeen ja onko meillä kivaa keskenämme? Tiedän sisimmässäni että vastaus on kyllä.

Ihmettelen taas miksi en jännitä tämän enempää ja astun ulos huoneestani. Olen hotellin aulassa sovittuun aikaan ja tervehdin muita bloggaajia. Nauraa räkätän pian ääneen muiden kanssa. Ihanaa, näiden ihmisten kanssa on helppo olla.

Otamme pyörät hotellin takapihalta ja lähdemme ajamaan pitkin rantakatua. En voi olla hymyilemättä. Ilta on kaunis, aurinko paistaa ja ympärilläni on ihanan iloisia ihmisiä. Tuntuu aivan kuin olisin lomalla, vaikka oikeastaanhan tämä on työmatka. Ensimmäinen työmatkani bloggaajana. Voi jospa se kuusi vuotta sitten pienen ja vaatimattoman blogin perustanut tyttö olisi tiennyt mihin kaikkeen Keltaisessa keittiössä -sivuston luominen vielä johtaakaan.. Huhhuh, ei voi muuta sanoa!

Kiertelemme pitkin kaupunkia, näemme toinen toistaan kauniimpia paikkoja ja alan pian hahmottaa kaupunkia. Pari tuntia kuluu kuin siivillä ja pian olemme takaisin hotellilla. Saamme ruhtinaallisesti aikaa vaihtaa vaatteet ja valmistautua illalliselle. Nähdään hetken kuluttua!

Hyppelen innoissani ympäri huonettani ja yritän ymmärtää mitä tapahtuu. En ymmärrä, joten tyydyn lisäämään huulikiiltoa ja ottamaan tyhmän peiliselfien, jos sen näkeminen saisi minut tajuamaan paremmin, että täällä mä olen. Katson kuvaa ihmeissäni. Siinä olen minä, mutta miten ihmeessä olen päässyt tänne!

Siirryn hotellin alakertaan, jossa meidän on määrä tavata ennen illallista. Siellä osa jo istuukin ja tervehtii minua iloisesti. Kävelemme kaikessa rauhassa kohti pimentyvää keskustaa, jonka pieneltä sivukadulta löytyy illallisravintolamme. Istumme pöytään ja katselemme ympärillemme.

Eteemme tuodaan toinen toistaan maukkaampia herkkuja, maistelemme roséviiniä ja jutustelemme vierustovereidemme kanssa. Mietin kesken illallisen, kuka on tuo nainen, joka nauraa ja vitsailee muiden bloggaajien kanssa, osallistuu syvällisempiinkin keskusteluihin ja nauttii siinä sivussa täysillä elämästään. Mistä tuo rohkeus ja itsevarmuus on tullut!? Minähän olen ujo. Tai olin. En tiedä enää mitä olen.

Syömme pitkän illallisen italialaiseen tapaan ja lähdemme vaeltamaan takaisin kohti hotelliamme. Räpsin matkalla kuvia yövalaistuksessa kylpevästä Senigalliasta ja juttelen bloggaajatoverin kanssa. Huomenna on pitkä päivä täynnä ohjelmaa, joten hyvää yötä, nähdään huomenna!

Tanssin vielä pienen ilon tanssin hotellihuoneessani, joka tuntuu jo aivan kodilta. Onneksi kukaan ei näe miten sekoilen täällä. Muille tällaiset reissut ovat varmaan jo aivan rutiinia, mutta minä olen pakahtua innostuksesta.

Olen samaan aikaan todella väsynyt ja todella innoissani. Vedän päiväpeiton sivuun ja asetun makaamaan keskelle isoa parisänkyä. Koska mä voin. Vedän peiton korville, hymyilen ja nukahdan heti. Nukun sikeästi aamuun asti ja olen varma että hymyilin läpi koko yön.