Minä olen aina ollut se, joka on jopa ärsyttävän ajoissa kaikkialla. Olen tuhlannut vaikka kuinka paljon kallisarvoista aikaa odottamalla liian ajoissa sovittuja tapaamisia, oppitunteja ja muita tapahtumia. Olen yrittänyt opetella siitä hieman pois ja mennä paikalle vain vähän ennen sovittua kellonaikaa ja nykyään saatan jopa joskus vähän myöhästyäkin. Myöhästyminen ahdistaa edelleen suunnattomasti, mutta nykyään arvostan aikaani sen verran, etten lähde ihan överiaikaisin liikkeelle.
Toisin oli ennen. Seisoin ala-asteella naapurini eteisessä jo silloin kun hän vasta aloitteli aamutoimiaan. Kävelimme yhdessä kouluun ja minä saavuin luokkatoverin eteiseen aina aivan liian aikaisin. Hänen vanhempansa pyysivät minut sisään ja sanoivat, että voin tulla myöhemminkin, mutta minusta oli kivaa olla ajoissa ja seistä toljottaa siinä eteisessä sen aikaa kunnes kaveri sai itsensä valmiiksi. Siihen meni kymmeniä minuutteja ja koko sen ajan seisoin urpona eteisessä. Se oli osa omia aamurutiineitani ja erittäin hölmö sellainen. Tiedostan sen toki itsekin näin jälkeenpäin, mutta silloin pidin siitä. Mihin kaikkeen senkin ajan olisi voinut käyttää?
Olin vielä ammattikorkeakoulussakin se, joka istui ensimmäisenä koulun käytävällä. Opin siinä vuosien saatossa suunnilleen järjestyksen, jossa luokkatoverit saapuivat paikalle. Ensin tuli se, jonka juna tuli kauimpaa. Sitten saapui toinen aina ajoissa oleva kaveri ja jossain vaiheessa hyvissä ajoin myös ystäväni, jonka kanssa ehdimme jutella pitkään kunnes loputkin olivat saapuneet paikalle ja oppitunti alkoi. Viimeisenä luokkaan kiirehti se koulun lähellä asunut tyttö, joka oli vielä pyjamassa ulkoiluttamassa koiraansa kun minä jo kävelin kohti opinahjoa.
