Näköalapaikat, kirkontornit, kattoterassit ja kaikki muut korkeat paikat, joista on hienot näkymät ympäröivään maisemaan kutsuvat minua luokseen. Näin siitäkin huolimatta, että korkeanpaikankammoni on melkoinen ja alan jännittää korkeuksiin nousemista usein jo etukäteen. Kattoterassit ovat kenties helpoimpia sietää, mutta kaikki liikkuvat/huojuvat ja korkealla ulkoilmassa olevat paikat kammottavat. Silti löydän itseni usein korkeuksista.

Niin kävi Wienissäkin. Kiipesimme heti ensitöiksemme kirkontorniin, jonka kapea ja hämärä portaikko oli hitusen ahdistava. Pahempaa oli kuitenkin kurkata tornin pienistä ikkunoista ulos ja nähdä kuinka korkealla kiipeän.

Itse näköalapaikka sijaitsi kokonaan sisätiloissa ja ulos näki vain suhteellisen pienistä ikkunoista, joten kammo ei päässyt enää siellä valloilleen. Huomaan usein käyvän myös niin, että kun olen tarpeeksi korkealla, pelko väistyy. Pahinta on puiden latvojen korkeudessa tai vähän sen yli, jolloin tajuaa kuinka korkealla on. Reilusti korkeammalla en enää ymmärrä matkaa maahan niin selvästi. Lentokoneessa ei pelota, vaikka siellä ollaan tosi korkealla.

Kirkontornin jälkeen tsekkasimme erään kattoterassin, joka oli aivan mahtava jopa tammikuisena viileänä päivänä. Voin vaan kuvitella miten mukavaa siellä on viettää kesäistä päivää. Nytkin näimme komean auringonlaskun ja nautimme pari lasia viiniä sitä odotellessamme, emmekä joutuneet palelemaan, vaikka terassi sijaitsi ulkona. Kerron kattoterassistakin lisää yksityiskohtia postauksen edetessä.

Kolmas näköalapaikka oli kammottavin. Ikivanha maailmanpyörä kuuluu Wienin ikonisiin nähtävyyksiin enkä tiedä mikä pelotti eniten etukäteen, maailmanpyörän vanha ikä (hajoaako se nyt vai viiden minuutin päästä?) vai se, että pyörä vie hitaasti ja huojuvasti korkealle.

Kaikista näköalapaikoista oli kuitenkin upeat maisemat ja jokainen niistä oli täysin pienen ja vähän isommankin kammon kohtaamisen arvoinen. Ehkä siinä piileekin se juju. Pelon voittaminen ja oman mukavuusalueen ulkopuolelle astuminen on aina palkitsevaa.

Stephansdom

Stephansplatz 3

Stephansdom eli suomalaisittain Pyhän Tapanin kirkko on komea näky keskellä Wieniä. Se muistuttaa ulkoisesti hieman Prahan Pyhän Vituksen katedraalia. Sisätiloja en ole kummastakaan kunnolla nähnyt, mutta molempien torniin olen kiivennyt. Kuinkas muutenkaan korkeanpaikankammoinen toimisi.

Stephansdomin tornista aukeavat maisemat olivat itse asiassa hieman pettymys, sillä niitä joutui tiirailemaan lasin läpi, joka ei ollut puhtain mahdollinen. Ikkunat olivat myös melko pienet ja niille pääsyä joutui odottelemaan hieman jopa tammikuussa sesongin ulkopuolella. Mutta olivathan itse maisemat horisontissa siintävine lumihuippuisine vuorineen komeat. Kyllä sitä näkyä varten tekee pienen porrastreenin ja maksaa pääsymaksun.

Lamée Rooftop

Rotenturmstraße 15

Värikäs kattoterassi on kuin karkki. Sinne astuessaan ei tiedä minne katsoisi ensin. Tuijottaako maisemaa ja edessä komeilevaa Stephansdomia, turkoosisävytteistä hauskaa sisustusta, koristetyynyjen värikästä kirjoa, baaritiskiä vai kenties terassin kulmissa komeilevia koristekuusia (jotka vaihdettaneen kesän koittaessa muuhun rekvisiittaan).

Lamée Rooftop on sanalla sanoen viihtyisä. Vierailumme ajaksi osui aurinkoinen päivä, jolloin lämpölamppuja ei tarvinnut ennen kuin vasta auringon laskettua.

Auringonlaskusta puheen ollen, tämä on mainio paikka sen ihailuun, sillä terassi aukeaa oikeaan ilmansuuntaan. Juomavalikoima on kattava, sopuhintainen ja palvelu toimii moitteetta. Muista ottaa käteistä mukaan, sillä ainakaan meidän vierailun aikana täällä (kuten ei yllättävän monessa muussakaan paikassa Wienissä) voinut maksaa kortilla.

Riesenrad

Riesenradplatz 1

Riesenrad-maailmanpyörä on ikoninen maamerkki Praterin puistoalueella samannimisen huvipuiston laidalla. Praterin huvipuistoon pääsee aistimaan tunnelmaa ilmaiseksi, mutta Riesenradiin kuten muihinkin laitteisiin on pääsymaksu.

1800-luvun lopulla rakennettu maailmanpyörä kohoaa 65 metrin korkeuteen ja kierros sen noin 10-12 henkeä vetävissä vaunuissa kestää vajaan vartin. Jos vartti ei riitä, voi osassa vaunuista myös ruokailla pidemmän kaavan mukaan.

Ajatus ruokailusta maailmanpyörässä oli minusta ensin ihana. Katselin erään seurueen nautiskelevan kerrostarjottimen herkuista omassa privavaunussaan. Alhaalla pienen pysähdyksen aikana vaunuun asteli tarjoilija kaatamaan seurueen kuppeihin kuumaa juotavaa ja sen jälkeen matka sai jatkua. Kuinka idyllistä.

Idyllinen kupla puhkesi heti kun aloin miettiä kuinka nautinnollista todellisuudessa olisi syödä korkeanpaikankammon täristäessä kroppaa. Jäkittäisin jäykkänä paikallani ja yrittäisin sohia tärisevällä kädellä suuhuni ruokaa, jota tuskin edes maistaisin ajatusten harhaillessa maailmanpyörän romahtamisen ja vaunun putoamisen todennäköisyysprosenteissa.

Toisaalta useamman kierroksen aikana kyytiin saattaisi tottua ja olenhan minä ennenkin ruokaillut yläilmoissa ilman vakavia tai edes ikäviä seuraamuksia. Ehkä seuraavalla Wienin reissulla varaan oman ruokailuvaunun Riesenradissa. Sehän sopisi täydellisesti elämys- ja ruokamatkailu teemoihimmekin.