Näköalapaikat, kirkontornit, kattoterassit ja kaikki muut korkeat paikat, joista on hienot näkymät ympäröivään maisemaan kutsuvat minua luokseen. Näin siitäkin huolimatta, että korkeanpaikankammoni on melkoinen ja alan jännittää korkeuksiin nousemista usein jo etukäteen. Kattoterassit ovat kenties helpoimpia sietää, mutta kaikki liikkuvat/huojuvat ja korkealla ulkoilmassa olevat paikat kammottavat. Silti löydän itseni usein korkeuksista.
Niin kävi Wienissäkin. Kiipesimme heti ensitöiksemme kirkontorniin, jonka kapea ja hämärä portaikko oli hitusen ahdistava. Pahempaa oli kuitenkin kurkata tornin pienistä ikkunoista ulos ja nähdä kuinka korkealla kiipeän.
Itse näköalapaikka sijaitsi kokonaan sisätiloissa ja ulos näki vain suhteellisen pienistä ikkunoista, joten kammo ei päässyt enää siellä valloilleen. Huomaan usein käyvän myös niin, että kun olen tarpeeksi korkealla, pelko väistyy. Pahinta on puiden latvojen korkeudessa tai vähän sen yli, jolloin tajuaa kuinka korkealla on. Reilusti korkeammalla en enää ymmärrä matkaa maahan niin selvästi. Lentokoneessa ei pelota, vaikka siellä ollaan tosi korkealla.
