Aktiivilomat,  Elämysmatkailu,  Hyvinkää,  Kotimaa,  Luontomatkailu,  Yleinen

Korkeanpaikankammoista koetellaan – SeikkailuSveitsi

Yhteistyössä SeikkailuSveitsi

Se on ihan kamala tunne kun alkaa pelottaa niin, että jalat lakkaavat toimimasta ja tuntuu kuin huojuisi kahden tärisevän pölkyn päällä. Vaikka yrittää ottaa askeleen jalat eivät tottele. Päässä huimaa niin että tekee mieli istua alas. Kädet tärisevät, sydämen syke tuntuu kurkussa asti ja vähän oksettaa. Tekisi mieli itkeä ja nauraa. Huutaa, kiljua ja kiroilla. Sulkea silmät ja unohtaa ympäröivä maailma.

Siltä minusta tuntuu aina kun olen vähänkin korkeammalla. Korkeanpaikankammo on inhottava kaveri.

Sanotaan että kammoista pääsee eroon siedätyshoidolla ja olenkin hakeutunut tasaisin väliajoin korkeuksiin pelkäämään. En tiedä onko kammo yhtään helpottanut, mutta mieleenpainuvia kokemuksia siedätysyritykseni ovat ainakin olleet. Yksi hienoimpia tunteita on kun pelottaa ihan hulluna, mutta silti uskaltaa. Sen tunteen pääsin kokemaan viimeisimmällä reissullamme Hyvinkäällä.


Hyvinkään SeikkailuSveitsissä on 11 puihin rakennettua seikkailurataa, jotka haastavat niin fyysisesti kuin henkisestikin. Korkeimmat niistä ovat peräti 15 metrin korkeudessa ja pitkällä vaijeriliukuradalla kiidetään parhaimmillaan jopa lähes 40 metrin korkeudessa. Seikkailuratoja on eritasoisia naperoradasta haastavaan sporttirataan, joten jokaiselle löytyy varmasti jotakin.

Aluksi päälle puetaan kypärä sekä turvavaljaat ja suunnataan harjoitusradalle käymään läpi turvavälineiden käyttö. Minä taistelin jo tässä vaiheessa pakokauhua vastaan. Olisi tehnyt mieli vaan kääntyä ja juosta karkuun. Kuuntelin silti ohjeet, kiipesin lähes maan tasalla olevalle harjoitusradalle ja pelkäsin. Minua puolta pienemmät lapset hyppäsivät rohkeasti pieneen harjoitusliukuun samalla kun minä mietin ehkä noin metrin korkeudessa olevan tason reunalla uskallanko päästää irti. Silmät kiinni ja menoksi. Ja se oli vasta helppoakin helpompi harjoitusliuku. Mitäköhän tästä oikein tulee?


Sitten ei kun vaan helpolle radalle. En tosin ymmärrä mitä helppoa siinä oli kun radalle päästäkseen piti kiivetä tikkaita pitkin ja astua tasanteelle ilman kunnollista tukea. Yksi koko kokemuksen pelottavimmista hetkistä olikin se kun tikkailta piti päästä tasanteelle. Tärisin ja hyökkäsin hädissäni halaamaan puuta, jonka ympärille tasanne oli rakennettu. Olisi tehnyt mieli itkeä, mutta keskityin vaan hengittämään syvään.

Totesin, että nyt täytyy liikkua tai muuten jään tähän jumiin. Vapisevin askelin irrottauduin puusta, siirsin turvavaljaan lukot eteenpäin ja otin haparoivan askeleen kohti ensimmäistä kunnon liukua. Liukua seurasi muutama tasapainoilurata, jotka olivat olevinaan helppoja, mutta minulle ja täriseville pökkelöjaloilleni yhtä tuskaa. En voinut katsoa ylös enkä alas vaan tuijotin edessäni olevaa puuta, jota syöksyin halaamaan kun olin selvinnyt radasta. Sopertelin pahoitteluni hitaasta etenemisestäni takana tulevalle ja kysyin haluaako hän mennä ohitseni.

Vihdoin olin selvinnyt ensimmäisestä helposta radasta ja tunsin itseni sankariksi. Tukeva maa tuntui uskomattoman ihanalta jalkojen alla ja päätin etten enää ikinä koskaan milloinkaan kiipeä minnekään korkealle. Katselinkin pitkän tovin Henkan kiipeilyjä turvallisesti maankamaralla ja annoin sykkeeni tasaantua. Olin todella ylpeä itsestäni ja ajattelin, että minun seikkailuni olivat nyt tässä. Olin itseeni todella tyytyväinen.


En tiedä mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä löysin itseni kuitenkin kiipeämästä kohti pitkän vaijeriliu’un aloituspaikkaa. Kädet tärisi taas, jalat tuntuivat pökkelöiltä ja sydän hakkasi niin kovaa, että pelkäsin saavani sydänkohtauksen. Mihin minä olen taas itseni tunkenut?

Pakkohan pitkä liuku oli päästä kokemaan. Tiesin ettei se edes ole pelottavinta vaan todennäköisesti jopa aika siistiä. Siis se itse liuku. Pahinta on jättää vapaaehtoisesti tukeva tasanne ja astua reunan yli tyhjyyteen. Kaikista eniten pelkäsin kuitenkin toisessa päässä odottavia keskivaikeita ratoja, joista pitää selviytyä mikäli haluaa kokea pitkän liu’un. Yritin kurkistella kauas ensimmäisen vaijeriliu’un toiseen päähän mitä radoilla pitää tehdä, mutta en onneksi nähnyt. Olisi jäänyt menemättä.

Perillä odotti nimittäin pahin asia ikinä: Lukkojen siirtäminen stopparin yli kesken huojuvan radan. En VOI päästää kättä irti köysistä enkä VOI katsoa ylös. Molemmat pitäisi tehdä, jotta saisin turvavaljaiden lukot siirrettyä yläpuolellani kulkevalla vaijerilla eteenpäin. Huomasin tämän vasta kun valjaat stoppasivat minut radan puoliväliin. Huusin Henkalle hädissäni ja hän toimi silminäni neuvoen minua valjaiden siirtämisessä. Haparoin toisella kädellä lukkoja yläpuolellani samalla kun tuijotin edessäni olevaa puuta. Vapisin ihan mahdottomasti, mutta sain kuin sainkin Henkan ohjeiden avulla lukot siirrettyä ja matka kohti seuraavaa turvallista tasannetta sai jatkua.

Korkeanpaikankammoisen mieli toimii hieman eri tavalla kuin normaalin ihmisen, sillä kaikista pahinta ei ollut pitkä ja korkea vaijeriliuku eikä edes keskivaikeiden ratojen fyysisyys, vaan ne hetket kun ei ole kunnollista tukea, pitää katsoa ylös tai alas, irrottaa käden ote kesken radan tai astua vaikkapa tasanteella olevan poikkipuun yli. Korkealla kiipeilemiseen ja liukuihin tottui nopeasti, mutta pelko ei mennyt pois. Se vaan laimeni hieman.

Parasta oli kun kaikki oli ohi. Se olikin niin huikea tunne, että voisin pelkästään sen takia uskaltautua seikkailupuistoon uudestaan. Se tunne kun on ylittänyt itsensä, ei ole ennakko-odotuksista huolimatta kuollut eikä edes jäänyt nolosti jumiin radalle vaan on vaan mennyt, vaikka onkin pelottanut enemmän kuin koskaan. Se kun on saanut pökkelöjalat ottamaan aina uuden askeleen ja saanut köyttä tiukasti puristavan nyrkin avattua ja siirrettyä otteen eteenpäin. Kirosanojen ja kiljahdusten säestyksellä, mutta kuitenkin.

Oikeastaan siinä kohtaa alkoi jo helpottaa kun olin tasanteella lähdössä viimeiselle pitkälle liu’ulle. Olin liukunut korkean suppakuopan yli jo toiseen suuntaan, joten tiesin mitä odottaa: Tuulenvirettä kasvoillani, ympärillä ja alhaalla viliseviä maisemia sekä sopivan kovaa vauhtia, joka ei pelota vaan on vaan niin siistiä, etten osaa kuvailla sitä sanoin. Liukuun astuminen oli edelleen jännittävää, mutta kun liuku alkoi, nousi hymy korviin eikä lähtenyt hevillä pois. Taisin hymyillä koko loppupäivän. Minä uskalsin!

Martina 1 – Korkeanpaikankammo 0

18 kommenttia

  • Mimmu

    Onnittelut pelon selättämisestä ja radan läpi suorittamisesta!!!
    Fiilis on varmasti ollut super mahtava (ainakin toi hymy vikassa kuvassa on sen verran leveä 🙂 )

    Mulla ei ole varsinaisesti korkeanpaikankammoa, silti vois vähän tutista puntit mullakin tuolla, se tunne kun ei oo jalkojen alla mitään vakaata on inhottava…
    Muuten toi kuulostaa kyllä hauskalle paikalle ja voisin lähteä kyllä tsekkaamaan kanssa!

    • Martina

      Kiitos, fiilis todella oli ihan super mahtava! Olin jännittänyt tulevaa koitosta paljon etukäteen sen lisäksi että olin tietysti ihan paniikissa radoilla seikkaillessani. Jälkikäteen hymyilytti makeasti. 🙂 Suosittelen, vaikka ei kammoa olekaan, ja ehkä jopa etenkin silloin! Henkkakin tykkäsi kovasti eikä hänellä ole pienintäkään korkeanpaikankammoa.

  • Liisa

    Mä oon itse pienestä korkeanpaikankammosta huolimatta (tai ehkä juuri sen vuoksi?) aivan hulluna tällaisiin seikkailupuistoihin. Pitäisi testata myös SeikkailuSveitsi – ehkä seuraavalla Suomen-lomalla?

    • Martina

      Tuo on hyvä lisäys tuo ”ehkä juuri sen vuoksi”, sillä vaikka pelkäsin seikkailupuistoa ihan hulluna ajatellen, etten ikinä suostuisi moiseen kidutukseen ilman houkuttelijoita, niin ehkä juuri se pelon voittaminen oli se juttu. Ehkä kuitenkin salaa toivoin että minut houkutellaan paikalle ja pääsen voittamaan pelkoni. Emme nimittäin olleet alunperin testaamassa seikkailupuistoa, mutta pienen sekaannuksen vuoksi pääsimmekin sinne, enkä voisi olla kohtalon oikusta iloisempi. 🙂

  • Elsa/Hakunamalife

    Oi voi, mulla on ihan samanlaisia kokemuksia Turun flowparkista, jossa mielestäni ei ollut yhtään helppoa rataa. Selvisin päivän aikana niukin naukin muutamasta radasta, jonka jälkeen päätin tyytyä katselemaan silloisen poikaystäväni kiipeilyä maankamaralta. Vaikka olen Swazimaassa ihan hyvin selvinnyt zipliningistä vuorilla, otti flowpark vielä enemmän psyykkeen päälle. Alaspäin kaartuvat riippusillat ilman tukea ja radat joilla tarvii hyppiä tasolta toiselle korkeuksissa ja vaihdella lukkoja välillä, ei ei ei. Nyt hieman bouldertehtaalla treenailleena olisi mielenkiintoista nähdä olisiko kokemus yhtään helpompi. Epäilen kuitenkin, uskallanko koskaan kyseiseen paikkaan enää mennä?

    • Martina

      Huijuijui, mulla nousi syke pelkästä ajatuksesta. Tasolta toiselle hyppeleminen, kaartuvat riippusillat ja lukkojen vaihtelu välillä. Ihan kamalaa! Ziplining on paljon helpompi homma, sillä siinä ei tarvitse saada otettua kuin yksi askel ja sitten mennään. Kaikki tuollainen korkeuksissa paikallaan huojuminen on paljon pelottavampaa. Hyh sentään.. Kaikesta pelosta huolimatta kokemus SeikkailuSveitsissä oli niin siisti, että voisin joskus haastaa itseni myös Flowparkissa tai muussa vastaavassa paikassa. Eikä SeikkailuSveitsissäkään kyllä ollut mielestäni helppoja ratoja.. Ihan kamalia kidutusratoja ne helpoimmatkin, metrin korkeudella sijaitseva harjoittelurata lukuun ottaen. 😀

  • Jenna / Enemmän kuin äiti

    Mä oon monesti ajatellut, että olisi kiva käydä tuon tyyppisessä paikassa. Mulla on alkanut päätä huimata korkeissa paikoissa vasta vanhemmiten, nuorempana ja lapsena ei tehnyt tiukkaa mikään huvipuistolaite tai 7,5m korkuiselta tasanteelta veteen hyppääminen. Mutta toista se on nyt! Benji-hyppyyn taipuisin vain kuolleen ruumiini yli. Mutta tuollainen seikkailupuisto voisi olla hauska!

    • Martina

      Seikkailupuisto on hauska! Oli korkeanpaikankammoinen tai ei. Mullakin kammo on iskenyt vasta vanhempana. Kiipesin vielä teininä kerrostalon katolle ilman mitään ongelmaa, mutta nyt ei tarvitse olla kuin vähän korkeammalla niin päässä alkaa pyöriä.

  • Anni | Rajatapaukset

    Nämä seikkailupuistot mitä nykyään tuntuu olevan Suomessa paljonkin on ihan huippuja! Itse olen testannut Tampereen ja Hämeenlinnan flowparkkeja, liu’ut on kaikista parhaita kohtia! 😉
    Aika rohkeaa kyllä uskaltaa tuonne korkeanpaikankammoisena, itseäkin vähän heikotti parissa kohtaa vaikken kammoinen olekaan.

    • Martina

      Kiva että nämä ovat yleistyneet, vaikka itselleni seikkailupuistot ovatkin edemmän kidutuspaikkoja kuin huvia. 😀 Menin kuitenkin melkeinpä helpoimman kautta. Vaikeammille radoille ei riittänyt kantti mitenkään kun helpollakin pelotti ihan liikaa. Tosin ne pitkän liu’un yhteydessä olevat radat oli luokiteltu keskivaikeiksi. Niistä oli vaan selviydyttävä jos halusi kokea vaijeriliu’un. Muuten en kyllä olisi ikinä mennyt keskivaikeille radoille. Hyi olkoon, vapisuttaa vieläkin pelkkä ajatus..

  • Emilia/Matkan varrella

    Hienosti ylitit pelkosi! :—) Mä olen kanssa ollut useammassa seikkailupuistossa Suomessa ja nyt ensimmäistä kertaa kokeilin sitä ulkomaillakin Itävallan reissulla. Kivoja adrenaliinipiikkejä tulee, mutta välillä tuntui että se oli vähän liiankin pelottavaa. 😀

    • Martina

      Onko joku suomalainen seikkailupuisto mielstäsi ylitse muiden? Ja todellakin, välillä (lue: aina) tuntui että on vähän liiankin pelottavaa, mutta oli hienoa ylittää itsensä ja voittaa pelkonsa. 🙂

  • Annemaria/Samppanjaa muovimukista

    Sinä urhea 🙂 Itsensä voittamisen tunne on yksi parhaista. Minä sen sijaan skippasin kyseisen kokemuksen erään yhteistyökuvion puitteissa, sillä en myöskään pidä korkeista paikoista. Ärsyttää kokemuksen menettäminen ja oma pelkuruus.

    • Martina

      Jos tuntuu että pelottaa ihan liikaa niin silloin ei pidä mennä. Minä olin ihan kahden vaiheilla juoksenko pakoon vai yritänkö kiivetä ylös. Tällä kertaa olin rohkea, mutta jonain toisena päivänä olisin saattanut olla pelkuri. Sekin on ihan ok, vaikka ymmärränkin että jälkikäteen voi ärsyttää. Onneksi uusia tilaisuuksia tulee! Olepa muuten kuulolla elo-syyskuun vaihteessa. Voipi olla että tänne meidän blogiin tulee silloin arvonta, joka voi tuoda seikkailupuistokokemuksen eteen. 🙂

  • Janni / Lentopelko

    Toi kuulostaa niin hauskalta! Pitäisi itsekin mennä kokeilemaan, kun täältä kotikaupungistakin löytyy tällainen seikkailupuisto. En itekään tykkää korkeista paikoista, mutta kun voittaa pelkonsa, on fiilis ihan mahtava!

    • Martina

      Kannattaa kokeilla, sillä fiilis on jälkikäteen ihan mahtava. Ennen seikkailupuistoa jännitti kyllä senkin edestä eikä se ollut kovin mukavaa. Jännitys oli läsnä monta päivää ja mietin jo, onko mitään järkeä asettaa itsensä niin pelottavaan tilanteeseen. Onneksi asetin. Se palkitsi. 🙂

  • Periaatteen Nainen

    Täällä kanssa yksi korkeanpaikankammoinen. 😮 Olen miettinyt, että ehkä pitäisi kokeilla tätä – lasten kanssa on käyty Korkeessa ja siellä olen auttanut nuorisoa niiden matalien ratojen kanssa, mutta lapsista saisi seuraa myös sinne ylös. Kääk. Kivoja kuvia!

    • Martina

      Kannattaa kokeilla, vaikka ajatus onkin pelottava. Mulla on oikeasti aika paha korkeanpaikankammo ja jos minä uskalsin niin sinäkin uskallat. 🙂