Istun sohvalla ja katse harhailee pihamaalla, joka on peittynyt viimeisten viikkojen aikana sakeaan lehtivaippaan. Viimeiset keltaiset lehdet leijailevat puista maahan ja aurinko pilkistää tummansinisen pilven takaa. On syksy ja se saa minut tänäkin vuonna mietteliääksi.
Mietin viime vuotta jolloin olin juuri näihin aikoihin saanut tietää mahassani kasvavan uuden pienen elämänalun. Erityisen hyvin mieleen palaavat ne iltalenkit, kun karkasin työpäivän jälkeen maaseutumaisemiin hölkkäämään ja jäsentelemään ajatuksiani. Iltarusko värjäsi maiseman vaaleanpunaisilla sävyillään ja koko maailma näytti niin kauniilta. Silmäkulmasta vierähti kyynel kun kuulokkeissa alkoi soida Lohtu. Onnenkyynel ei ole kaukana nytkään kun katson viereeni nukahtavaa pikkubloggaajaa, joka on mullistanut maailmamme täysin.
Eniten minua ihmetyttää edelleen se tunne, kun monen työntäyteisen vuoden jälkeen olenkin yhtäkkiä kotona niin pitkään, etten ole koskaan aiemmin ollut. Ei työstressiä, ei aikaisia aamuherätyksiä eikä väsyneitä päiviä tunkkaisessa toimistossa. Ahdistun kuitenkin hetkeksi kun huomaan valon karkaavan ja tajuan edessä olevan taas pimeimmän vuodenajan.
Olo helpottaa heti kun ymmärrän, että tänä talvena voin ulkoilla vaikka joka päivä valoisaan aikaan ja mukanani on pieni aurinkoinen vauva. En ole sidottuna toimistoon päivän ainoiden valoisien tuntien ajan, vaan voin hakea energiaa lenkkipoluilta silloin kun on päivän valoisin hetki. Se jos joku tuntuu luksukselta ja tiedän, että mahdollisesta univelasta huolimatta tuleva talvi ei tule olemaan lainkaan niin pimeä kuin edelliset.
