Suomen suurin matkablogiyhteisö
Monthly Archives

Martinan matkapäiväkirja: Viimeinen päivä Senigalliassa

Laitoin herätyskellon soimaan lähtöpäivänä melko aikaisin, sillä halusin viettää vielä viimeisiä kiireettömiä aamuhetkiä Senigalliassa, syödä aamiaisen kaikessa rauhassa, pakata valmiiksi ja kirjautua ulos hotellista ennen kuin meidän olisi määrä lähteä bloggaajatoverin kanssa kaupungille haistelemaan paikallista sunnuntaimeininkiä ja ottamaan vielä lisää kuvia kauniista Senigalliasta. Blogimatkan viimeinen päivä. Haluan ottaa tästä vielä kaiken ilon irti.

Herätyskello soi ja nousen pirteänä ylös, vaikka edellisenä yönä uni jäikin melko katkonaisesti rantakadun baareista kuuluvan jumputuksen takia. Ei haittaa, avaan parvekkeen oven ja tervehdin aamuista Senigalliaa. Läträän loput vartalovoiteet ihooni ja heitän tyhjät purkit roskikseen. Laitan hiukset kiinni ja lähden aamiaiselle. Aamiaispaikka on tyhjä, kaikki bloggaajat ja muut hotellivieraat taitavat nukkua vielä. Tai ei, tuolla rantakadulla minulle vilkuttelee bloggaajakollega, joka on aamulenkillä. Vilkutan miehelle takaisin ja istahdan terassin aurinkoiseen pöytään nauttimaan aamiaistani kaikessa rauhassa.

Minulla on vielä rutkasti aikaa, joten teen pienen kävelykierroksen hotellin läheisyydessä. Käyn ostamassa työpisteelleni pienen matkamuiston, jääkaapin oveen magneetin sekä italiankielisen hömppälehden, jota voin lueskella opiskelumielessä. Palaan takaisin hotellille, pakkaan tavarani ja valun aulaan, jossa kirjaudun ulos ja jätän matkalaukkuni säilytykseen. Bloggaajakaveri saapuu sovittuun aikaan paikalle, ja lähdemme kävelemään kohti keskustaa.

Höpöttelen miehelle niitä näitä ja ihmettelen taas kerran, minne se ujo Martina on kadonnut, ja kuka tuo rennosti vierailla kielillä puheleva tyttö on. Kiertelemme kaupungilla, kuvaamme kaikkea eteen tulevaa ja nautimme sunnuntaiaamupäivän vilskeestä. Torin hedelmäkojuilla käy kuhina, Foro Annonariolla on meneillään jokin Vespa-tapahtuma ja sama meininki näyttää jatkuvan myös Rocca Roverescan edustalla. Kuvaamme vanhoja moottoripyöriä, autoja ja ihmisiä.

Pian bloggaajakaverin puhelin soi ja hän kertoo, että meidän tuleekin mennä rannalle. Olisi itseasiassa melkein jo kiire. Okei, lähdemme kävelemään takaisin hotellille, jonka aulassa tapaamme muut bloggaajat. Heistä osa oltiin juuri herätetty kun selvisi, että meidän pitääkin olla rannalla tiettyyn kellonaikaan. Aiemmin meille kerrottiin, että voimme valua paikalle kun haluamme, jos haluamme.

No ei se mitään, minä en vaan ollut varautunut rantavermeillä ja matkalaukkunikin on jo pakattuna säilössä. Toisaalta, eihän minun tarvitse mennä uimaan tai ottaa aurinkoa. Voin hengailla rannalla shortseissani ja topissani. Aurinkorasvaakin laitoin kriittisimmille alueille hartioille sekä kasvoihin, joten no hätä!

Saavumme rannalle ja meille on varattu aurinkotuolit parhaalta paikalta. Lököilemme niillä hetken ja lähdemme sitten kävelemään pitkin rantaviivaa. Otamme taas kuvia, juttelemme niitä näitä ja kuvaamme videoita siitä, miksi rakastamme Senigalliaa. Jokainen tekee oman videon ja kun minun vuoroni tulee, olen aivan käsittämättömän rauhallinen.

Kaikki kanssani joskus englannin tunnilla olleet tietävät, että kameralle höpöttäminen englanniksi ei todellakaan luonnistu minulta helposti. En ehkä tiedä mitään pelottavampaa. Ja siinä minä olen, lausumassa englantia ja vähän italiaakin väliin samalla kun minua kuvataan, eikä minua jännitä lainkaan. Mitä ihmettä minulle on tapahtunut! Kuka tuo rohkea, rento ja elämästään täysillä nauttiva tyttö on!? Otan videon kuvaamisen jälkeen lasillisen kuohuvaa ja kilistän hiljaa mielessäni itselleni. Tämä reissu on tehnyt minulle niin hyvää ettei tosikaan. Elämäni reissu, todellakin. Olen ihan hurjan ylpeä itsestäni!

Istumme rantaloungessa pehmeillä sohvilla vaaleiden verhojen viilentävässä varjossa, nautimme kuohuviinilaseistamme ja napostelemme antipastoja. Olo on samaan aikaan sekä onnellinen että haikea. Kohta tämä loppuu. Istun hetken ajatuksissani ja mietin mennyttä viikonloppua. Tämä on ollut ihan uskomatonta ja kaikki huipentuu tähän upeaan päivään rannalla. Paikalla on livemusiikkia ja pian söisimme yhteisen lounaan pitkän pöydän ääressä, minkä jälkeen olisi minun aikani lähteä. Pelkään purskahtavani itkuun.

Astelemme lounaspöydän ääreen ja herkuttelemme ihanilla merenelävillä, salaateilla, pastalla ja kaikella, mitä pöytään on katettu. Iloinen puheensorina raikaa, italialainen bloggaaja pitää puheen ja tuntuu kuin olisimme oikeasti yhtä suurta italialaista perhettä pitkän lounaspöytämme ääressä. Jäisin tähän niin mielelläni, mutta nyt minun on mentävä hotellille hakemaan tavarani, vaihtamaan vaatteet pikaisesti hotellin vessaan ja sitten lentokenttäkyyditykseni jo saapuisikin.

Halaan kaikki ihanat ihmiset ja meinaan oikeasti tirauttaa pari kyyneltä, kun bloggaajat sanovat minun olevan blogimatkan sweetest girl. Otamme vielä viimeiset yhteiskuvat ja laitan taktisesti aurinkolasit silmille. Kun meinaa tulla se kyynel. Olen samaan aikaan helpottunut, onnellinen ja surullinen. Helpottunut siitä, että selvisin kaikesta jännästä kunnialla, onnellinen siitä miten ihana reissu oli ja surullinen siitä, että se on nyt ohi. Minä haluaisin niin kovasti vielä jäädä!

Hyvästien jälkeen kävelen rantakatua pitkin hotellille ja oloni on hämmentävä. Tekisi mieli leijua ilmassa, hymyilen hulluna ja samalla sydämessä tuntuu kivistävä tunne, kun tiedän reissun olevan nyt ohi. Tämä on ollut niin mahtavaa ettei tosikaan. En olisi ikinä uskonut mikä elämys tämä matka olisi, olen niin onnellinen että pääsin mukaan. Mitkään sanat eivät voi kiittää järjestäviä tahoja tarpeeksi. Olen vain ihan pohjattoman kiitollinen.

Tuttu tyttö tulee hakemaan minut hotellilta. Huudan hänelle portaiden yläpäästä italiaksi olevani valmis ja sitten me menemme. Juttelemme matkalla lentokentälle ja päästelen suustani kaikki italiankieliset lauseet, jotka mieleeni tulevat, vaikken aina olekaan varma ovatko ne teknisesti täysin oikein. Tyttö kuitenkin ymmärtää minua hyvin ja hyvästelee minut kentällä italiaksi. Astelen pieneen lentokenttärakennukseen, checkaan itseni sisään lennolle ja tilaan baarista juotavaa.

Juon puolen litran vesipulloni melkein huikalla alas, katselen ympärilleni ja olen sanoinkuvaamattoman onnellinen. Lennolla Anconasta Roomaan on lisäkseni vain 7 matkustajaa, minä pääsen tuttuun tapaani hipelöintitarkastukseen piipatessani metallinpaljastimessa ja kohta istun jo tutuksi tulleen pienen postikoneen kyydissä.

Katselen lentokoneen ikkunasta Apenniineja ja tervehdin Roomaa. Rooman kentällä yritän etsiä tiskiä tai automaattia, jolla voisin checkata itseni sisään lennolle Roomasta Helsinkiin, mutta sellaista ei löydy. Yritän tehdä check-inin netissä, mutta sekään ei onnistu. Käyn kysymässä parilta tiskiltä apua ja minulle kerrotaan, että voin mennä suoraan portille. Ilman check-iniä. Outoa.

Kaikkeen säätämiseen menee niin paljon aikaa, että kaavailemani tuliaiset jäävät ostamatta ja ehdin juuri ja juuri käydä syömässä lentokentän ravintolassa. Ruoka ennen kaikkea, muuten tästä tytöstä tulee pahoinvoiva hirviö. Tilaan saman setin kuin menomatkalla, puhun tarjoilijoille ainoastaan italiaa ja kuuntelen vieressäni istuvien suomalaisten juttuja. He eivät taida tietää minun ymmärtävän suomea.

Kun portti aukeaa menen sinne matkavahvistukseni kanssa, check-in tehdään epäilyksistäni huolimatta tuossa tuokiossa ja niin olen koneessa matkalla kotiin. Melkein toivoin ettei check-in onnistu ja joudun jäämään Roomaan. Se olisikin ollut ihan kamala kohtalo. Juon koneessa cappuccinoa, kirjoitan matkamuistiinpanoja ihan hulluna, torkahdan hetkeksi ja yhdessä hujauksessa olemme takaisin Suomessa.

Harmaa Helsinki-Vantaa toivottaa minut tervetulleeksi kotiin, Henkka on kentällä vastassa ja joutuu kuuntelemaan valtavaa puheripulia koko kotimatkan ajan. Mutta kun mulla oli niin mahtava reissu ja mä olen niin ylpeä itsestäni, että minun on ihan pakko päästä jakamaan se kaikki ihan heti! En todellakaan ole kutsunut tätä turhaan elämäni matkaksi. Aivan mahtava kokemus. Kiitos kaikille, jotka teitte sen mahdolliseksi!

Tanskalainen sillivoileipä

Aina kun kuulen sanan sillivoileipä, tai näen sellaisen pötköttelevän edessäni, alkaa päässäni soida Pauli Hanhiniemen ääni. ”Muistan kuinka laitoit sillivoileipää mun krapulaan..” Melko häiritsevää, biisi ei nimittäin kuulu suosikkeihini, vaikka Pauli onkin ihan hauska hemmo ja Kolmannella Naisella on muita ihan hyviä biisejä.

Viimeksi sillivoileipäbiisi soi päässäni kun tein postauksen sillivoileipiä Euroviisufinaaliin. Tai oikeastaan biisi soi päässäni sen jälkeenkin kun käsittelin sillivoileipäkuvia, kun tein blogiaikatauluun tilaa sillivoileipä-postaukselle ja kun kirjoitin tämän postauksen. Että sillivoileipää itse kunkin krapulaan sitten vaan! Olkaa hyvät.

Tanskalainen sillivoileipä

    – maalaisleipää (Kuten kuvasta näkyy, meillä ei ollut maalaisleipää vaan saaristolaisleipää. Mitä pienistä.)
    – voita tai margariinia
    – salaatinlehtiä
    – keitettyä perunaa
    – keitettyä kananmunaa
    – valkosipulisilliä
    – kapriksia
    (- persiljaa)

Kun perunat ja kananmunat on keitetty ja potut ovat jäähtyneet, voit alkaa koota leipiä. Voitele maalaisleipäviipaleet ensin ohuesti voilla tai margariinilla. Laita sitten salaatinlehti pohjalle.

Asettele keitetyt perunat ja kananmunat viipaleina salaatinlehtien päälle ja laita päällimmäiseksi silliä. Sillin valkosipulista lientä voi myös kipata vähän leivän päälle sillipurkin pohjalta. Koristele kapriksilla ja halutessasi persiljalla.

”..sitä muulla tavoin tuskin olis saanut talttumaan, palaa minut parantamaan..”
Ja kaikki yhes koos:
”Äiti pojastaan pappia toivoi, poika lauloi, lauloi ja joi. Äiti toivoi, poika joi.”

Martinan matkapäiväkirja: Pitkän päivän ilta

Senigallian matkapäiväkirjani viimeisimmässä osassa jäätiin lauantain lounashetkeen ja sen jälkeiseen raukean onnelliseen oloon, joka muuttui kuitenkin pian ylitsepursuilevaksi energiaksi, kiitos iltapäiväkahvin, jonka kofeiiniherkkä vetäisi kitusiinsa. Ylimääräinen energia oli kuitenkin varsin tervetullutta, sillä päivä oli ollut jo tapahtumarikas ja vielä olisi paljon kaikkea kivaa tiedossa.

Ensimmäinen kiva nökötti Duca-aukion laidalla ja olimme nähneet sen jo moneen otteeseen. Rocca Roveresca on yhdessä rannalla olevan Rotondan kanssa Senigallian päänähtävyys, eikä komeaa linnaa voi olla huomaamatta. Olimme aiemmin kävelleet siitä vain ohi, mutta nyt pääsimme tutustumaan linnan sisätiloihin.

Ennen kuin astuimme sisään linnaan odottelimme kuitenkin opastamme Rocca Roverescan edustalla, otimme kuvia ja jostain syystä puhe kääntyi italialaiseen kirosanaan, joka lausutaan samalla tavalla kuin suomenkielinen sana “katso”. Kerroin uusille ystävilleni, mitä “katso” suomeksi tarkoittaa ja siellä me sitten osoittelimme kaikkea mahdollista ja huudahtelimme “Katso!”.

Italialaiset hyssyttelivät meitä minkä naurultaan pystyivät, sillä heidän korvaansa se kuulosti todella rumalta. Samalla oppaamme tuli paikalle ihmetellen, mitä nämä bloggaajat täällä kiroilevat. Ei kun me puhutaan suomea! “Katson” huutaminen loppui kuitenkin siihen paikkaan, kun taaksemme saapui paikallinen lapsiperhe. Okei, ei kiroilla enää.

Linna oli sisältä upea ja sen näköalapaikalla oli ihanaa katsella maisemia yli Senigallian kattojen. Kiertelimme myös mielenkiintoisessa keramiikkanäyttelyssä. Pimeä sali sai kahvista huolimatta aikaan sen, että silmäluomet alkoivat tuntua raskailta ja jalat olivat yhtäkkiä todella väsyneet. Kuuntelin silti opastamme kiinnostuneena ja otin muutaman kuvan itkevistä keramiikkahahmoista.

Seuraavaksi suuntasimme upeaan kirkkoon, jonka penkille istahtaminen oli virhe. Väsynyt joukkiomme nuokkui kirkonpenkissä, vaikka paikalle oli saapunut toinenkin opas kertomaan meille kauniista kirkosta. Yritin keskittyä miehen puheeseen, mutta ympärilläni nuokkuvat bloggaajatoverit ja kirkon rauhaisa hiljaisuus saivat ajatuksen karkaamaan.

Onneksi osa meistä jaksoi tsempata etupenkissä ja he kertoivat meille myöhemmin lyhennetyn version kirkkoesitelmästä. Aika noloa, mutta raja se on bloggaajan jaksamisellakin. Nauroimme kimppaväsähdykselle yhdessä myöhemmin illallisella ja totesimme yhteen ääneen olevamme huonoja bloggaajia kun emme jaksaneet keskittyä kunnolla.

Kirkolta nuutunut joukkiomme suuntasi hotellille, jossa ehdimme vaihtaa pikaisesti vaatteet kunnes minibussi lähtisi viemään meitä kohti sisämaata. Pieni virkistäytyminen hotellihuoneen rauhassa teki terää ja osa taisi ottaa torkut viileässä minibussissa matkalla viinitilalle. Viimeistään siinä vaiheessa kun minibussi kaartoi viinitilan pihaan ja vastassa oli suloinen pikkuherra Marcello äitinsä kanssa, oli porukkamme taas täynnä energiaa. Jee, kohta me saadaan verdicchiota!

Kiertelimme tilalla ja kuuntelin kiinnostuneena opastamme. Kierroksen jälkeen istahdimme pöydän ääreen maistelemaan tilan viinejä ja voi että ne maistuivat hyvälle. Sitä mukaa kun viinilasit tyhjenivät, alkoi puheensorina lisääntyä ja volyymi kasvaa, ja kohta olimme taas oikein pirteän eloisa bloggaajajoukko.

Viinitilalla vietettyjen kiireettömien hetkien jälkeen suuntasimme kauniiseen Corinaldon kaupunkiin, jossa katselin itseäni taas ulkopuolelta. Tuossa minä menen ihan mielettömän upeassa paikassa, nauraa hekotan toisten jutuille, olen kuin kotonani ja nautin edelleen joka hetkestä. Yhtäkkiä olen tyhjän teatterin lavalla muiden bloggaajien kanssa. Otamme hölmöjä kuvia, joissa näyttelemme ties mitä pyörtymistä, toisen kuristamista ja muuta yhtä älykästä. Väsymys ja viini saivat porukan hieman villiintymään, ja poistuimme teatterista hysteerisesti hihitellen. Elämä on ihanaa.

Kaunis kaupunki lumoaa minut ja kokemuksen kruunaa kaunis auringonlasku, jonka näemme puiden lomasta ennen kuin istumme takaisin autoon, joka vie meidät hotellille. Nälkä alkaa kurnia vatsassa, joten päätämme piipahtaa huoneissamme taas vain pikaisesti ja suunnata sitten heti syömään.

Koska olen jo vaihtanut ylleni siistimmät iltavaatteet, vietän huoneessani taas yhden iloisen hetken ympäriinsä tanssien ja ääneen nauraen. Kännykkä latautuu seinässä, tankkaan minibaarista vähän vettä, harjaan hiukseni ja hilppaisen alas hotellin aulaan.

Tunnen kuinka väsymys alkaa painaa samaa tahtia kun viimeisetkin auringonsäteet häipyvät horisonttiin. Tuhti illallinen saa minut varmaan pilkkimään ennen aikojaan, joten yritän syödä hillitysti. Se onnistuu helposti, sillä ruoka tuodaan yhteisissä astioissa, ja voin ottaa kutakin ruokalajia vain vähäsen.

Katselen ympärilleni ja mietin hetken jokaista pöydän ääressä istuvaa uutta ystävää. Jokainen on omanlaisensa valloittava persoona, olen oppinut tuntemaan heitä reissun aikana paljon ja pidän jokaisesta omalla tavallaan. Kaikki näyttävät hurjan kauniilta ja onnellisilta. Onnellinen ihminen on kaunis.

Volyymi karkaa taas käsistä. Pyydämme anteeksi naapuripöydältä meteliämme. Pelkäämme pilanneemme pariskunnan romanttisen illallisen huutelemalla taas kerran sitä “katsoa” ja nauramalla aivan liian kovaan ääneen. Huomaan ajattelevani hieman haikeana, että tämä on viimeinen iltamme yhdessä. Huomenna minun pitää lähteä jo ennen iltapäivää kotiin. Minun tulee ikävä kaikkia ja kaikkea.

Päätämme skipata jälkiruoan ja haemme sen sijaan jäätelöä gelateriasta. Olimme päättäneet erään bloggaajatoverin kanssa jo edellisenä iltana, että gelatoa on saatava vielä tämän reissun aikana, ja nyt toiveemme toteutuu. Kävelemme kaikessa rauhassa kohti hotelliamme, nuolen sormilleni sulavaa jäätelöä ja juttelen kaikenlaista reissun aikana tutuimmaksi tulleen bloggaajan kanssa.

Lauantai-ilta Senigalliassa on täynnä juhlatuulella olevia ihmisiä. Rantakadulla pauhaa musiikki, ihmisiä kulkee tasaisena virtana ja satumme sopivasti paikalle, kun ranta-aukiolla olevaan kivi- ja kukkamuodostelmaan vaihdetaan päivämäärä. Se tehdään joka yö käsin ja jäämme seuraamaan kun numero vaihdetaan seiskasta kasiin. On siis keskiyö.

Minua väsyttää jo aivan valtavasti ja oma sänky houkuttelee paljon. Osa haluaa vielä drinkeille ja toivon salaa, että joku muukin menisi mieluummin nukkumaan. Sitten minunkin olisi helpompi painua pehkuihin toisten perässä. Niin onneksi käykin ja sniikkaan parin muun bloggaajan perässä sisään hotelliin, toivotan hyvät yöt drinkeille suuntaaville kavereille ja kipitän portaita pitkin hotellihuoneeni rauhaan.

Suljen oven perässäni ja huokaisen syvään. Niin ihana ilta, niin ihana reissu ja kohta se olisi ohi. Olo on jo nyt todella haikea. Rantakadun musiikki kuuluu selvästi huoneeseen asti, mutta arvelen ettei se häiritse uniani. Hetken kuluttua bloggaajatoveri lähettää viestin, että hekin saapuivat jo takaisin hotellille. Drinkkihetki jäi lyhyeksi, oli liian meluisaa ja liian väsynyttä porukkaa. Ymmärrän, onneksi en lähtenyt väkisin mukaan vaan tulin suosiolla heti nukkumaan.

Painan pääni tyynyyn ja käyn mielessäni läpi päivän tapahtumia. Olen nähnyt ja kokenut niin paljon, että mietin hieman huolissani, miten voin muistaa kaiken myöhemmin. Painan mieleeni tärkeimmät hetket ja nukahdan jälleen kerran hymy huulillani.

Making of…

Instagramimme ja Facebook-sivujemme seuraajat tietänevätkin jo, että vierailimme kuluvalla viikolla niin Tallinnassa kuin Tampereellakin. Varsinaisia matkapostauksia odotellessa, tervetuloa matkabloggaajien mukaan kiertämään kahta kaunista kesäkaupunkia. Tältä blogimatkalla näyttää:

Vau, saatiin upea hotellihuone! Sitä olisi kiva ihastella yhdessä, mutta odota, mä kerron huoneestamme ensin sosiaalisessa mediassa. Ja samalla kun minä pidän some-taukoa, heiluu Henkka kameran kanssa ympäri huonetta.

Ennen illallista nautitaan aperitiivit aurinkoisella terassilla. Juomat on tuotu pöytään ja niillä on kiva kilistää kauniille lomaillalle. Totuus: Juomat odottavat koskemattomina pöydällä kun molemmat räpeltävät kännykkäänsä.

Saavuttiin juuri Tallinnan Teletornille ja kolmen ruokalajin illallinen odottaa. Mutta ensin pidetään tottakai some-tauko.


Bloggaaja työssään.

Toinen bloggaaja työssään.

Kaunis Tampere. Ja some-tauko, taas vaihteeksi.

Hirveä nälkä ja kiire saada mustaamakkaraa. Aina on kuitenkin aikaa ottaa kuva Instagramiin.

Romanttinen illallinen Näsinneulassa. Vain me kaksi, kamera ja sosiaalinen media.

Kävelyllä Tammerkosken sillalla. Toinen päivittää somea ja toinen roikkuu kameran kanssa kaiteella. Laatuaikaa yhdessä.

Sisävesiristeilyllä Tampereella. Kivoja maisemia, katsotaan niitä yhdessä kameran läpi.

Martinan juomatauko.


Lassen juomatauko. Joku osaa sentään nauttia lomasta!

Miamin ravintolat

Miami, ja jo pelkästään Miami Beachin alue, on täynnä erilaisia ravintoloita. Vaikka olemme viettäneet jo kaksi lomaa Miamissa, olemme ehtineet koluta vasta murto-osan paikan ravintoloista. Olemme kuitenkin onnistuneet löytämään jo muutaman suosikin ja suositeltavan arvoisen paikan.

Tässä olisi siis lista ravintoloista, jotka totesimme käymisen arvoiseksi viime Miamin lomallamme. Osassa olimme käyneet jo edellisellä reissulla, mutta toisaalta kaikki edellisen reissun ravintolat eivät mahtuneet tähän postaukseen.

Poisjääneistä mainitsemisen arvoisin on Bubba Gump Shrimp Co., josta ainakin kaltaiseni Forrest Gump -fani tykkäsi niin paljon, että tein ravintolasta oman postauksen kauan sitten aikana ennen Rantapallossa bloggaamista. Siksi vanhassa postauksessa olevat kuvat ovat pieniä ja rivivälit hieman vinksallaan, mutta jos se ei häiritse, niin käy lukemassa postaus täältä.

Ja tässä sitten ne viime reissun Miami Beachin ravintolat:

Jerry’s Famous Deli
1450 Collins Avenue

Jerry’s Famous Deli oli meille tuttu jo edelliseltä Miamin reissultamme. Collins Avenuella sijaitseva ravintola sijaitsee aivan molempien reissujen hotellimme Haddon Hallin vieressä, joten se on ollut luonteva valinta aamiaiselle tai pienelle välipalalle silloin, kun ei huvita lähteä hakemaan ruokapaikkaa kauempaa. Niin ja emmehän me toki olisi palanneet ravintolaan useita kertoja, ellei sieltä saisi hyvää ruokaa.

Suurin ongelma Jerry’s Famous Delissä on se, että siellä on aina tosi vaikea valita mitä haluaa syödä. Lista on niin laaja, että jopa aamiaista pähkäillessä saa kulumaan tovin jos toisenkin. Jokaiselle löytyy siis aivan varmasti jotain syötävää. Palvelu on ystävällistä ja paikka perusviihtyisä. Ulkona on myös pieni terassi, mutta me olemme syöneet aina sisätiloissa.

Aamiainen Jerry’s Famous Delissä oli herkullinen. Minä valitsin lautaselleni paistettua kananmunaa, pari siivua pekonia sekä raejuustoa. Lisäksi otin herkullisia hedelmiä, jotka taisin lopulta jakaa Henkan kanssa. Muut maistoivat myös paikan kahvia, paistettua perunaa ja paahdettua leipää, ja kaikki näyttivät olevan ilmeisen tyytyväisiä aamiaisiinsa.

Olemme käyneet ravintolassa myös peräti kaksi kertaa ”pienellä välipalalla” ja tehneet molemmilla kerroilla saman virheen. Olemme tilanneet muka jotain pientä naposteltavaa, emmekä edes toisella kerralla muistaneet tai tajunneet miten hervottoman kokoisia annokset ovat. Kevyt salaattikin oli suunnilleen pesuvadin kokoinen, pieni nachoannos riittäisi kahdelle hengelle pääruoaksi ja välipalasandwichinkin voi jakaa suosiolla kahteen pekkaan, eikä sitä meinaa silti jaksaa syödä kokonaan.

Ensi kerralla muistamme tilata ensin yhden annoksen puokkiin ja sitten toisen jos jää vielä nälkä. Tämä pätee siis muihin kuin aamiaisannoksiin, sillä aamupalat olivat sopivan kokoisia ja niitä kannattaa tilata normaalisti jokaiselle oma annos. Myös juomat ovat olleet hyviä ja kaikki on toiminut tässä ravintolassa moitteettomasti. Suosittelemme jos etsit perusravintolaa tai hyvää aamiaispaikkaa.

Deco Sandwiches
1361 Washington Avenue

Jerry’s Famous Delissä oli toki mainio aamiainen, mutta vielä parempaa aamupalaa saa Deco Sanwhichesista. Ravintolassa tarjoillaan ruokaa ja juomia ympäri vuorokauden, mutta me kävimme siellä vain aamuisin. Ensimmäisellä kerralla ihastuimme paikkaan niin, että palasimme sinne heti seuraavana aamuna.

Söimme aamiaiseksi paikan nimen mukaisesti sandwicheja ja aamiaiseksi riitti aivan hyvin yksi annos puokkiin. Philly Cheese Steak oli parasta, mutta myös toinen maistamamme vaihtoehto, jonka täytteitä en enää muista, oli oikein hyvää.

Sandwichien lisäksi ihastuimme hurjasti paikan ihaniin jääkylmiin hedelmäjuomiin ja maistoimme kahden aamun aikana kaikkia neljää juomaa. Paksussa jäähileisessä juomassa oli paljon aitoja hedelmiä ja marjoja ja maku on näin ollen aivan ihana. Otimme juomat yleensä mukaamme kun kävelimme takaisin hotellille, sillä iso kylmä juoma ei tuntunut loppuvan koskaan. Ja sehän on ihan mahtavaa. Seuraavana helteisenä päivänä Miamissa suuntaan kyllä ehdottomasti Deco Sandwichesiin hakemaan kylmän hedelmäjuoman.

Sandwichien ja juomien lisäksi ravintolasta saa perinteisempää aamiaista kananmunineen, bageleineen, paahtoleipineen ja pekoneineen. Listalta löytyy myös erilaisia pikkunaposteltavia katkaravuista quesadilloihin ja wingseihin. On myös kunnon pääruokia pihveineen, salaatteja, keittoja, burgereita ja wrapeja.

Tiramesu
721 Lincoln Road

Tiramesusta saa Miami Beachin parasta pastaa. Uskallan väittää näin, vaikken ole syönyt pastaa muualla kuin Lincoln Roadilla sijaitsevassa Tiramesussa. Ihastuimme paikkaan jo edellisellä reissullamme ja suuntasimme sinne nytkin pitkän matkustuspäivän päätteeksi, kun halusimme nopeasti jotain hyvää syötävää. Tiramesuun voi aina luottaa.

Tiramesun nettisivujen mukaan ravintola on kiinni kesällä 2014 ja aukeaa syksyllä 2014 uudessa osoitteessa. Kurkkaa siis ravintolan nettisivuilta ylhäältä löytyvän linkin takaa mistä ihana pastapaikka löytyy, jos olet suuntaamassa Miamiin syksyllä 2014 tai sen jälkeen.

Yardbird
1600 Lenox Avenue

Yardbird on nimensä mukaisesti kanaruokiin erikoistunut ravintola rauhallisella paikalla lähellä Lincoln Roadia. Paikalle ei välttämättä eksy vahingossa, joten ota osoite talteen mikäli mielit maukasta kanaruokaa.

Me nautimme Yardbirdin aurinkoisella terassilla lounaan, johon kuului erittäin herkullista kanaa lisukkeineen, joista maustettu vesimeloni jäi parhaiten mieleen. Myös terassilla nauttimani kettusiideri maistui ihanalta helteisenä päivänä. What does the fox say?

Fogo de Chao
836 First Street

Fogo de Chaon hulvattoman hauskalla konseptilla toteutetusta pihviravintolasta olen kirjoittanut oman postauksen, joka löytyy täältä. Ihan mahtava paikka! Jos pidät liharuoista, on sinun ehdottomasti suunnattava Fogo de Chaoon. Kerää vähän nälkää etukäteen, sillä ruoka ei todellakaan lopu kesken.

Havana 1957
405 Espanola Way

Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä minun on vielä pakko mainita ihana kuubalainen teemaravintola Havana 1957 vaikkemme syöneetkään siellä mitään. Vietimme kuitenkin pitkän tovin ravintolan baaritiskillä kuubalaista kahvia siemaillen ja jaoimmepa myös ison purkillisen ehkäpä maailman parasta mojitoa.

Mojito tarjoiltiin tosiaan hauskasti tyhjistä lasipurkeista ja keskellä purkkia nökötti sokeriruoko, joka maistui makealta kun sitä puraisi. Ravintolassa on läsnä kuubalainen meininki tarjoilijoiden asuista pienimpäänkin yksityiskohtaan asti. Hurmaava paikka, suosittelen käymään ainakin drinkillä! Ravintolan edustalla on myös pieni terassi, jossa mojito maistuisi varmasti maukkaalta.