Helsinki,  Yleinen

Operaatio anopit taivaalle

Oli aivan tavallinen perjantaipäivä. Tai oikeastaan se ei ollut aivan tavallinen päivä, sillä oli juhannusaatto. Epätavallista oli myös se, että anoppejamme odotti iltapäivällä yllätys, joka on samaan aikaan hauska, mutta myös aika jännittävä. Siitä anopit eivät tosin tienneet vielä mitään siinä vaiheessa, kun treffasimme heidät keskustassa lounaan merkeissä.

Olimme luvanneet viedä äidit lounaalle juhannusaattona. Kyseessä olisi jo perinteeksi muodostunut syntymäpäivälahja äideillemme, jotka ovat molemmat kesän lapsia. Toinen on syntynyt kesäkuun lopulla ja toinen heinäkuun loppupuolella, joten yhteissynttäreitä on kiva juhlia keskikesän aikaan.

Juhannusaatto on tosin siinä mielessä ongelmallinen päivä syödä ulkona, että suurin osa Helsingin ravintoloista on tuolloin kiinni. Vaihtoehtoja ruokapaikalle ei siis ollut paljon ja päätimme mennä Zetoriin, jonka suomitunnelma sopii hyvin juhannukseen. Kerron Zetorista lisää kuitenkin myöhemmin, sillä tällä kertaa anoppien varsinainen syntymäpäivälahja koitti vasta lounaan jälkeen.

Kun vatsat oli syöty täyteen ja sapuskaa oli sulateltu kaikessa rauhassa nautituilla kahvikupposilla, astelimme ravintolasta ulos. Anopit katselivat jo bussiaikatauluja ja ihmettelivät miksi lähdimme kävelemään väärään suuntaan. Mennään vielä skumppalasillisille, Henkka totesi, ja tämä sopi anopeille. Ei tässä vielä olisi kiire juhannusaaton iltarientoihin.

Kävelimme Lasipalatsin terassille ja oho, täällä aukiollahan on Dinner in the Sky nostureineen kaikkineen. No oho, niinpä onkin, mekään ei tiedetty tästä mitään (haha, emmepä!). Anopit ihmettelivät nosturin nokkaan nostettavaa ruokapöytää ja kyselivät hieman edellisvuoden kokemuksistamme. Mehän olimme tosiaan Henkan kanssa Dinner in the Skyssa viime vuonna ja kokemuksiamme voit lukea täältä.

Tilasimme pullon skumppaa ja istahdimme Lasipalatsin terassille. Minua vähän jo virnuilutti kun kaivoin laukustani lapun ja kerroin anopeille, että ainiin, olisi vielä yksi juttu. Te menette tuonne nosturin nokkaan juomaan shampanjaa. Henkka kuvasi yllättyneiden anoppien ilmeitä kun rakkaille äideille valkeni, että kohta he killuisivat vajaan 50 metrin korkeudessa Dinner in the Skyn shampanjanostossa. Siis mitääh? Mekö? Milloin? Ai nytkö!? Anopin selfie kuvaa mielestäni aika hyvin sen hetken tunnelmaa:

Pian saattelimme äipät teltan ovelle odottelemaan nostoa. Annoimme heille kamerat käteen, jotta he voivat kuvata tunnelmiaan, ja toisaalta oheistekeminen myös hieman helpottaa jännitystä, kun on jotain muuta mihin keskittyä. Henkan äidillä on korkeanpaikankammo, ja oli minunkin aluksi iloisesti virnuilevan äidin hymy hyytynyt kun pöytä oli nostettu korkeuksiin. Ymmärrän, olihan minullakin pelko todellakin persiissä ja pahasti viime vuoden Dinner in the Skyssa.

Yllättävän rohkeita äidit olivat. Olimme varautuneet siihen, että joudumme suostuttelemaan heitä kauan, ja siltikään he, tai toinen heistä, ei uskalla istahtaa taivasravintolan penkkiin. Siinä tapauksessa minä tai Henkka oltaisiin menty korkeuksiin, mutta mieluummin me laitoimme äidit kokemaan mielettömän elämyksen yhdessä. Hyvä että he uskalsivat, ja ihan tuosta vaan! Saimme olla todella ylpeitä rohkeista äideistämme. Kerroin ylpeänä Lasipalatsin terassin henkilökunnallekin, että tuolla meidän anopit on.

Ja siellä he tosiaan olivat. Yhdessä kuvassa he pitävät toisiaan kädestä kiinni ja toiseen he ovat kuvanneet yläilmoissa tarjotun ruoka-annoksen, kuten kunnon ruokabloggaajan äidin/anopin kuuluukin. Myös shampanjat oli kuvattu monesta suunnasta, kuten myös maisemia jokaiseen ilmansuuntaan. Oli iloisia hymyjä, jännittyneitä ilmeitä ja pieniä kivoja yksityiskohtiakin, joita äidit olivat tallentaneet kameroilleen. Hyvää työtä! Meillä lauloi tietenkin kamerat myös maankamaralla katsellessamme pöydän nostoa ja huikean korkeaa nosturia.

Alas maahan palasi kaksi innostunutta naista, joiden kanssa joimme skumppapullon loppuun sateisella Lasipalatsin terassilla ja lähdimme sitten kohti kotia ja juhannusillan viettoon. Perillä Keravalla anoppi kertoi heti innoissaan juhannusvieraille missä hän on ollut ja me näytimme kuvia todistukseksi. Äidiltäkin tuli viesti puhelimeen, että nyt hän vasta tajuaa, missä hän oikein oli. Upeeta, mahtavaa!

Yhteistyössä Elämyslahjat.

8 kommenttia

  • Johanna

    Hui kamalaa, korkeanpaikankammoisena tuo olisi taatusti ikimuistoinen kokemus! Hienoa että uskalsivat anopitkin lähteä korkeuksiin, jälkikäteen ei taatusti kaduttanut.
    En ollut tiennytkään tälläisestä, hauska idea. 🙂 (paitsi mulle joka en uskaltaisi sinne mennä 😀 )

    • Martina

      Kyllä sä uskaltaisit sinne mennä. Mäkin uskalsin, vaikka mulla on korkeanpaikankammo ja alkuun hirvitti aika lailla. Tuo on kuitenkin mukavan vakaan tuntuinen kokonaisuus, joten olo on niin turvallinen kuin se vaan voi noissa korkeuksissa olla. 🙂

  • Maarit Johanna

    Mieletöntä miten te viitsitte anoppejanne/äitejänne yllättää noin upeasti kokoajan! Tuo elämys on vielä kokematta ja ehdottomasti haluan yläilmoihin kippistelemään. Äitin kanssa ehkä 😀

  • Anoppi

    Vau, oli se kyllä niin upeeta ja mahtavaa. Täytyy kyllä myöntää, että oli sekä itku että oksennus aika lähellä, kun kuulin mitä tuleman pitää. Päätin kuitenkin ylittää itseni, ja mennä yläilmoihin. Kieltämättä kävi mielessä että näinköhän nuo nuoret haluaa anopeista kertaheitolla eroon…. Kokemuksena tuo oli aivan mahtavaa, ja ennenkaikkea se, että voitti oman pelkonsa. Kyllä nuo ihanat nuoret keksii kaikkea mukavaa ja yllätyksellistä. Kiitos tosi paljon vielä kerran ihanasta yllärista ja kokemuksesta. Olette ihania.

    • Martina

      Itse olet ihana ja tosi rohkea kun uskalsit mennä nosturin nokkaan ihan tosta vaan. Itsensä ylittäminen ja pelkojen voittaminen on aina niin kivaa, siksi mäkin varmaan tungen itseni kaikenmaailman näköalatorneihin koko ajan. 🙂 Toisaalta raja kaikessa, ei tarvitse pelätä että yllätetään teidät joskus benjihypyllä tai muulla ihan liian pelottavalla jutulla. 🙂