Martinan matkapäiväkirja – Lähtö Senigalliaan
Olen kirjoittanut Senigallian blogimatkastani jo useita postauksia. Postauksia on julkaistu yhteensä viisi ja niissä olen kertonut mitä kaikkea tein ja näin, ja mitä ihanaa Senigallialla ja sen lähialueilla on antaa matkailijalle. Silläkin uhalla, että teitä alkaa jo kyllästyttää koko Italia ja Senigallia, halusin tehdä matkasta vielä päiväkirjamaisia postauksia, joissa kerron miltä se kaikki tuntui.
Haluan kertoa kuinka jännittävää oli herätä lähtöaamuna ja palloilla yksin lentokentällä ensimmäistä kertaa koskaan. Miten kutkuttavaa oli tavata bloggaajakollegat ja pyöräillä pitkin kaupunkia ilta-auringon painuessa yhä alemmas ja alemmas. Mitä kaikkea mielessä pyöri kun painoin pääni tyynyyn hotellihuoneessani, kuinka innoissani olin kaikista hienoista kokemuksista, miten haikea olo lähdön hetkellä tuli ja miten minä koin tämän blogimatkan, jota kutsun myös elämäni seikkailuksi. Sillä sitä se todella oli. Aloitetaan lähtöpäivästä:
Hei hei Suomi!
Ciao Italia!
On kesäkuun ensimmäinen perjantai. Herätyskello soi aamulla aikaisin. Jätän joka-aamuisen torkuttamisen väliin ja pomppaan heti ylös. Teen aamutoimet aivan normaalisti, enkä tunnu tajuavan lainkaan minne olen lähdössä. Ensimmäinen blogimatkani ja samalla ensimmäinen ulkomaanmatkani yksin alkaa nyt ja minä vain istun sohvalla rennosti meikkaamassa, aivan kuin ihan tavallisena työaamuna.
Henkka nousee ylös ja kysyy aamiaista syövältä avovaimoltaan jännittääkö tätä. Ei jännitä. Alan miettiä pitäisikö minun jännittää ja sitten se tuntuu vatsanpohjassa. Hauska jännityksen tunne, joka on kuitenkin enemmän odottamista. Mä haluan mennä jo.
Henkka vie minut lentokentälle, jossa joudun tuttuun tapaani hipelöintitarkastukseen ja tällä kertaa myös avaamaan laukkuni. Meikkipussissa on jotakin geelimäistä täytettä ja se läpivalaistaan uudelleen. Kaikki kunnossa, hyvää matkaa!
Astun pois turvatarkastuksesta ja jalkani vievät minut automaattisesti kohti Oak Barrelia. No mikäs siinä, aikaa on reilusti, joten tilaan lasin valkoviiniä. Istun viinilasini kanssa Oak Barrelin terassilla ja katson ohikulkevia ihmisiä.
Ihailen ulkona olevia lentokoneita, päivitän Instagramia ja minua alkaa hymyilyttää. Täällä minä olen ihan omalla seikkailullani matkalla Italiaan ja olen tosi ylpeä itsestäni. Kippistän minulle, blogille ja rohkeudelleni, juon lasin tyhjäksi ja lähden kiertelemään lentokentän kauppoja.
Hymyilen urposti kun vaellan pitkin lentokenttää. Katselen ihmisiä, aistin lähdön tunnelmaa ja käyn ostamassa itselleni karkkipussin. Koska olen sen ansainnut. Nousen koneeseen, istun paikalleni ja nautin ihanasta tunteesta, kun lentokone lähtee kiihdyttämään kiitoradalla ja nousee lopulta ilmaan.
Tilaan lentoemännältä salaatin ja ihmettelen rauhallista olemustani. Eikö minun pitäisi jännittää ihan kamalasti? Päättelen, että koko matka menee niin yli ymmärryksen, etten osaa edes jännittää. Vaihdan pari sanaa vierustoverin kanssa ja syvennyn Italian kirjaani. Nyt jos koskaan Italian opiskelu kiinnostaa aivan valtavasti.
Lento Roomaan sujuu hyvin ja nopeasti. Palloilen Fiumicinolla ja päätän etsiä jatkolentoni lähtöportin valmiiksi. Pian huomaan eksyneeni lentokentälle, mikä ei varsinaisesti yllätä minua. Suuntavaistoni on surkea, joten muutamat (kymmenet, sadat, tuhannet..) harha-askeleet eivät ole uusi asia elämässäni. Harhailun jälkeen lähtöportti löytyy ja voin keskittyä hengailemaan lentokentällä.
Aikaa on runsaasti, joten istahdan hauskannäköisen ravintolan tiskille. Kaikki ympärilläni puhuvat Italiaa, joten minäkin yritän. Onnistun tilaamaan itselleni ihanan bresaola-salaatin, sisilialaista syrahia sekä vettä. Nautin herkuista kaikessa rauhassa ja kuuntelen ympärilläni kuuluvaa italialaista puheensorinaa.
Lento Roomasta Anconaan lähtee pian. Menen lähtöportille ja meidät viedään bussilla pienen potkurikoneen viereen, jossa lukee Poste Italiane. Tämä on ihan uusi reitti, aloitettu vasta tänä kesänä. Matkustajia on vajaat parikymmentä ja minua pyydetään vaihtamaan paikkaa, jotta kone on tasapainossa nousun ajan. Ok, jos se on todella kiinni minun elopainoni sijainnista koneessa, niin tottakai voin siirtyä eri paikkaan. Mielenkiintoista.
Kone nousee ilmaan ilmeisen tasapainoisesti, sillä onnistun torkahtamaan. Torkun paikallani vajaan tunnin matkan ajan ja pikkuhiljaa vatsassa alkaa lennellä muutama iso perhonen. Täällä mä menen Italian taivaalla ja tästä alkaa elämäni seikkailu. Blogimatka Senigalliassa alkaa nyt!
Juonipaljastus: Hän pääsi perille hotellihuoneeseensa.
