Italia,  Marche,  Yleinen

Blogimatka Italiaan – Lähtöfiilikset

Rantapallolta tulee viesti nopealla aikataululla toteutettavasta blogimatkasta Italiaan. Kiinnostun heti ja tarkistan päivämäärät. Joo, saan onnistumaan jos käy tuuri ja minut valitaan. Kirjoitan hakemuksen heti ja lähetän sen eteenpäin. Pidän peukkuja pystyssä, mutta olen skeptinen. Toisaalta mietin, että tämä olisi juuri minun matkani. Minä olisin juuri sopiva henkilö lähtemään reissuun. Ja minä haluaisin niin kovasti lähteä. Mutta toisaalta, innokkaita lähtijöitä on varmasti muitakin, enkä voi tietää mitä järjestävä taho haluaa.

Mainitsen asiasta seuraavana iltana ohimennen Henkalle ja unohdan sitten koko jutun. Tai no jos totta puhutaan, leikittelen välillä ajatuksella matkalle lähtemisestä, mutta en ole tosissani. Milloinkohan päätös tehdään ja milloin siitä ilmoitetaan meille? Sysään Italia-ajatukset taka-alalle ja keskityn muuhun.

Tulee taas uusi päivä ja tarkistan kaiken arkitohinan keskellä viestit puhelimestani. Sähköpostiin on tullut viesti Rantapallolta, jossa lukee ”Onneksi olkoon!”. Apua, äkkiä viesti auki! Seuraavista hetkistä muistan vain sen, kuinka mieleeni iskostuu tieto siitä, että minut on valittu matkalle Italiaan. Käteni tärisevät, istun hetken paikallani hengitellen syvään ja tarkistan sitten äkkiä töistä, onhan ok, että pidän yhden kesälomapäivän jo kesäkuussa. On kuulemma. Jes!

Sitten lähetän Henkalle intoiluviestin ja alan naputtaa samalla sähköpostia Italiaan yhteyshenkilölleni. Lähetän myös pikaisen vastauksen Rantapallolle. Olen aivan innoissani, en voi ymmärtää tätä todeksi ja nipistelen itseäni peläten kaiken olevan unta. Vielä äsken vatsassa kurniva nälkä on kaikonnut ja olen aivan adrenaliinihöyryissä.

Kiehun innostuksesta ja käyn todella pahasti ylikierroksilla. Kiittelen sydäntäni siitä, että se jaksaa pumpata tässäkin aivan hullun vahvassa tunnepuuskassa. Olen niin iloinen, innoissani ja onnellinen etten osaa edes jännittää tulevaa matkaa.

Kanavoin innostuksesta ryöpsähtelevän energiani töihin, istun toimistossa iltamyöhään asti ja annan näppiksen laulaa. Saan ihan hullun paljon aikaiseksi ja edessä oleva paperipino pienenee silmissä. Vau, tällaisia energiapiikkejä voisin ottaa vastaan jatkossakin.
Aika kuluu kuin siivillä töitä tehdessäni enkä malta lähteä edes salille.

Päätän kuitenkin kipaista vielä iltamyöhään lenkille, sillä edes hullu työnteko ei saanut ylimääräistä energiaa kaikkoamaan. Tästä kiehuvasta tunteesta on pakko päästä eroon, muuten en kyllä varmasti nuku koko ensi yönä. Vaihdan ylleni lenkkivaatteet ja lähden pinkomaan mäkilenkkiä.

Tässä olotilassa en todellakaan malta jolkotella matalan sykkeen lenkkiä, vaan nyt mennään täysillä mäkiä ylös ja alas. Korviin vielä hyvää musiikkia täysillä soimaan ja pian olen ampaissut lenkkipolulle kuin tykinkuulasta.

Juoksen mäkilenkin kovempaa kuin koskaan enkä edes huomaa hengästyväni, vaikka syke huitelee korkeuksissa. Hymyilen ja taidan laulaa välillä ääneen. Tanssin juostessani ja pingon mäkiä minkä kintuistani pääsen. Mieletöntä mikä vaikutus pelkällä mielentilalla on juoksuun. Voisin juosta vaikka maratonin. Kahdesti. Putkeen.

Tyydyn kuitenkin noin tunnin mäkitreeniin, painun suihkuun, syömään ja kaadan itselleni ison lasillisen punaviiniä. Istun anopin kanssa sohvalla, katson leffaa sivusilmällä ja nautiskelen punaviiniäni. Olen todella onnellinen.

Juoksulenkki, punaviini ja myöhäinen kellonaika alkavat vaikuttaa, tunnen kuinka lihakset alkavat rentoutua, sydämen syke rauhoittuu ja tiedän olevani valmis yöpuulle. Tänä yönä näen vain ihania unia.

Seuraavina päivinä mietin koko ajan matkaa ja käytännön järjestelyjä. Energiaa riittää edelleen enkä tunne nälkää innostukseni alta. Katson kellosta milloin pitää syödä, muuten varmaan unohtaisin. Näytän ulkoapäin varmaan aivan rauhalliselta, mutta käyn edelleen ylikierroksilla.

Pikkuhiljaa myös jännitys alkaa kutitella vatsanpohjaa ihan pienin ja varovaisin sormin. Tämä on ensimmäinen matkani yksin. Ja se tuli kuin tilauksesta. Olen miettinyt monesti, että pitäisi kokeilla matkustaa yksin, vaikka joku ihan lyhyt matka tuttuun kohteeseen. Italiaan. Se tekisi niin hyvää, pääsisin ylittämään itseni ja viettämään aikaa ihan vain oman itseni kanssa, vaikka toki perillä Italiassa seuranani tulee olemaan joukko muita bloggaajia.

Kaikki minun kanssani vähänkin pidemmän aikaa hengailleet tietävät, että kaipuuni Italiaan on kova. Hoen tasaisin väliajoin, että haluan Italiaan. Italian tunnilla tunnen melkein fyysistä kipua kun haluan niin kovasti rakastamaani maahan. Pitää näköjään paikkansa, että kannattaa varoa mitä toivoo, sillä se saattaa toteutua.

Minun unelmani on toteutumassa nyt. Ja se on enemmän kuin tervetullutta raskaan viime vuoden ja kaiken talo- ja hammasstressin keskellä. Tämä matka oli tarkoitettu minulle. Enkä voisi olla onnellisempi sitä odottaessani.

Matka lähestyy ja ihmettelen kun en jännitä vieläkään sen suuremmin. En taida ymmärtää ihan täysin, että olen oikeasti lähdössä Italiaan, vaan teen matkajärjestelyjä aivan kuin tekisin niitä jollekulle toiselle. Koko ajatus toteutuvasta unelmasta tuntuu niin epätodelliselta, etten osaa edes jännittää. Olen vain todella innoissani. Kaikki tuntuu mielekkäältä matkaa odottaessa. Salitreeni ja juoksulenkit tekee mielellään, työt kulkee, blogia on entistä mukavampi päivittää ja hyvä fiilis on koko ajan läsnä.

Pähkäilen käytännön asioita ja suunnittelen kaiken tapani mukaan tarkasti. Lähdenkö pelkillä käsimatkatavaroilla, otanko läppärin mukaan, mitä muuta pakkaan laukkuuni, mistä terminaalista lentoni lähtevät, moneltako minun tulisi olla kentällä lähtöaamuna ja miten sitä Italiaa nyt puhutaankaan? Teen pakkauslistoja, googletan matkakohdettani yhä uudelleen ja uudelleen, pänttään Italian kirjaa ja fiilistelen tulevaa matkaani.

Viikkoa ennen lähtöä saan matkaohjelman. Luen sitä innoissani ja samalla ymmärrän yhä selvemmin mitä on tapahtumassa. Elämäni ensimmäinen blogimatka konkretisoituu mielessäni ja samalla iskee jännitys. Huh, tulihan se sieltä. Huolestuin jo, että minussa on jotain vikaa, kun en meinannut osata jännittää matkaa. Nyt perhoset kuitenkin ilmestyivät vatsaan ja olo on hauska. Jännittää, mutta samalla olen tosi innoissani ja odotan kovasti lähtöpäivää.

Käyn joka päivä katsomassa matkakohteeni sääennusteen. Hyvältä näyttää. Matka tulee mieleen vähän väliä ja perhosetkin heräilevät vatsassa aina ajoittain pyrähtelemään iloisesti. Mietin ettei minun tarvitse tehdä mitään muuta kuin olla oma itseni, lähteä matkaan avoimin mielin, nauttia ja tehdä työni mahdollisimman hyvin. Se riittää. Kukaan ei voi vaatia minulta enempää. Ajatus rauhoittaa ja huomaan taas hymyileväni kun mietin itseäni seikkailemassa pitkin ihanaa Italiaa.

Tämä postaus on kirjoitettu ennen matkalle lähtöä, mutta julkaisen tämän vasta palattuani. Älkää siis hämääntykö aikamuodoista. Postauksen kuvitukseksi on lisätty reissun jälkeen satunnaisia kuvia matkalta, joista saatte jo hieman esimakua siitä, minkälaisissa maisemissa ja tunnelmissa bloggaajanne on viettänyt viime viikonlopun. Palataan itse matkaan, matkakohteeseeni ja matkafiiliksiin mahdollisimman pian!

Kommentit pois päältä artikkelissa Blogimatka Italiaan – Lähtöfiilikset