Monthly Archives

kesäkuu 2013

”Kaikkia meitä jännittää kun on ratsuja radalla..”

Estekurssi jatkuu! Viimeksi startattiin viisi päivää kestävä kurssi käymällä läpi maanantain tunti ja nyt katsotaan mikä oli meininki kahtena seuraavana päivänä.

Maanantain ja tiistain välisenä yönä heräsin inhottavaan hammassärkyyn, joka äityi niin pahaksi, ettei auttanut muu kuin ottaa puhelin käteen, heittää burana nassuun ja toivoa, että päivystysaika hammaslääkärille irtoaisi nopeasti. Sain ajan seuraavalle aamulle ja päätin, että vaikka kuinka särkisi, niin menisin illalla tallille kirjaimellisesti vaikka hammasta purren ja veren maku suussa. En todellakaan aio antaa yhden kipeän hampaan pilata hartaasti odottamaani estekurssia.

Tylsä juttu että hammasepisodi sattui juuri tälle viikolle, kun ei muutenkaan olisi aikaa millekään ylimääräiselle. Mutta hei, kyllähän nyt yksi juurihoito mahtuu kiireiseenkin aikatauluun! Mikäs sen mukavampi tapa aloittaa päivä kuin perusteellinen hampaan ronkkiminen. No, onneksi hammas saatiin kuntoon, kipu poistui särkylääkkeellä ja pystyin taas keskittymään kunnolla olennaiseen, eli ratsastukseen (okei, ja niihin töihinkin).

Tiistain tunnilla jatkoin harjoituksia Sami-ponilla. Ennen estetuntiamme sillä ratsasti supertaitava Suski, jonka jäljiltä poni oli kuin eri hevonen ja alkuverryttelyt menivät meiltä oikein mallikkaasti. Siihen se mallikkuus sitten kuitenkin jäi kun aloimme hypätä.

Kehuin eilisen tunnin jälkeen Samia siitä, että poni meni kiltisti yli kaikista esteistä, vaikka lähestymiset oli mitä oli. Moni heponen olisi jo kieltäytynyt hyppäämästä, mutta Sami ponnisti nätisti yli vaikka melkein paikaltaan. No, se oli eilen se, tänään olikin paljon hauskempaa mennä esteiden ohi kuin niiden ylitse.

Ei siis mennyt ihan putkeen tämäkään tunti minun ja Samin osalta. Päivän onnistumisiin lukeutui alkuverkkojen lisäksi yksi hyvin mennyt esteiden väli (eli kaksi onnistunutta hyppyä, joiden välissä oli hyvä laukka), ja siihen se sitten jäikin. Älkää kuitenkaan ymmärtäkö minua väärin, pidin kovasti tästäkin tunnista ja haasteellisella hepalla hyppääminen on parhaimmillaan todella opettavaista. Se yksi onnistunut esteiden väli pelasti koko tunnin, sillä pitkän säätämisen jälkeen pienikin onnistunut hetki tuntui tosi hyvältä. Ei me ihan toivoton parivaljakko olla, vaikka homma onkin vielä vähän hakusessa.

Keskiviikkona sain tosiaan kipeän hampaani hoidettua, ja sillä samalla sekunnilla kun kipu lähti pois, iski minuun ihan mieletön väsymys. Hammassärky oli onnistunut viemään sen verran energiaa, että kun helpotus vihdoin tuli, tuli samalla myös iso väsy. Mutta ei se haittaa, kyllä minä viimeistään tallilla piristyn, ja ensi yönä tulee varmasti nukuttua niin sikeästi, että pahimmat univelat kuittautuvat sillä pois.

Näin hieno esteponi minua odotti keskiviikkona.

Keskiviikon tunnille mennessä sai taas vähän jännittää hevosvalintoja, sillä opettaja sanoi vaihtavansa mielellään tässä vaiheessa hevosia. Omaa lempparia olisi voinut toivoa, mutta päätin jättää toivevihkon rauhaan ja ottaa sen hevosen mikä annetaan. Ja minulle annettiin yllättäen Lady -niminen pieni valkoinen poni, joka hyppää kyllä hyvin ja vauhdikkaasti, mutta jolla on myös tapana vetää liinat kiinni juuri ennen estettä, niin että ratsastaja saattaa löytää itsensä maneesin hiekasta tai esteen päältä.

Yritin miettiä matkalla tallille minkä hevosen opettaja olisi mahtanut antaa minulle, ja täytyy sanoa ettei Lady käynyt mielessäkään. Ratsastin sillä kerran kaksi vuotta sitten ja totesin tuolloin ponin olevan liian pieni minulle. Jalkani tulivat aivan liian pitkälle alas ja pelkäsin että pieni poni lyyhistyy alleni. Nyt lyhyemmillä estejalustimilla jalkani jäivät ylemmäksi ponin kylkeen kiinni, mutta melko pieneltä poni tuntui silti. Ei kuitenkaan niin pieneltä kuin muistin.

Tällä kertaa hyppäsimme jo hieman korkeampia esteitä ja Lady selviytyi niistä hienosti ja vauhdikkaasti. Ketterää ponia oli helppo kääntää tiukastikin ja tahmeamman Samin jälkeen tuntui kivalta kun poni piti itse laukkaa yllä, eikä hyytynyt joka välissä. Lady myös lähestyi esteitä vauhdilla ja innokkaasti, joten kieltäytymistäkään ei tarvinnut pelätä.

Tai ei tarvinnut kunnes eteen tuli okseri, eli hieman isompi este, jossa on kahdet puomit peräkkäin normaalin yhden pystysuuntaisen puomirivin sijaan. Lähestyminen oli edelleen innokas, mutta juuri kun olisi pitänyt ponnistaa esteen yli, teki Lady äkkijarrutuksen ja pysähtyi esteen eteen. Ja minähän olin jo menossa iloisesti esteen yli.

Luulin putoavani ja katsoin edessä olevaa estettä sillä silmällä, että tuohon puomien päälle minä nyt sitten muksahdan. Olin jo irti satulasta ja menossa ponin kaulan oikealta puolelta alas, kunnes tajusin että auts, putoaminen voi sattua, en minä haluakaan muksahtaa. Sain pysäytettyä putoamisen jotenkin reisilläni ja ehkä käsienkin avulla (älkää kysykö miten se tapahtui, kaikki meni niin nopeasti etten ehtinyt tajuta muuta kuin sen, etten haluakaan pudota). Samalla Lady liikahti jotenkin niin, että minun oli helppo istahtaa sen kaulalle ja hilata siitä itseni takaisin satulaan.

Ja sitten ei muuta kuin uudestaan esteelle! Lähestyimme estettä taas vauhdikkaasti ja poni tuntui innokkaalta. Mutta ei, taas juuri ennen estettä se pisti liinat kiinni ja töksäytti vauhdin siihen. Tällä kertaa osasin varautua mahdolliseen äkkipysähdykseen ja pysyin hyvin kyydissä. Ei muuta kuin poni ympäri ja uusi lähestyminen esteelle. Samanlaisia kieltäytymisiä tuli monta putkeen, mutta lopulta Lady päätti lopettaa pelleilyn ja hyppäsi esteen. Minä olin tuossa vaiheessa jo niin poikki etten meinannut pysyä kyydissä hurjalta tuntuneessa hypyssä, mutta selvisimme kuitenkin koko radan loppuun asti ja pääsimme lepäämään hetkeksi. Huh.

Näin väsyneitä me oltiin tunnin jälkeen.

Tämä päivä tuntui olevan ponien show, sillä eräs toinen poni päätti päräyttää esteen ohi niin, että ratsastajalla oli täysi työ pysyä kyydissä. Satulassa pysyi kuitenkin hänkin, mutta vanha estepelko nosti päätään niin, että hyppääminen tuntui kuulemma sen jälkeen melko jännittävältä. Kun oli tämän poniratsukon vuoro hypätä useamman esteen rata, pyysi opettaja ratsastajaa laulamaan, jotta hän ei unohda hengittämistä kaiken jännittämisen keskellä. Ja siellä se hassu poni sitten kipitti kovaa vauhtia esteradalla laulava ratsastaja selässään. Miten hauska näky!

Kuka vielä väittää että ratsastus on tylsää? Näitä meidän tunteja on varmasti ollut hauska katsoa sivustakin, niin paljon hassuja tilanteita olemme saaneet aikaiseksi. Ja kaikesta tästä oppii ihan valtavasti. Minulle on ainakin ollut tosi opettavaista taistella persoonallisten ponien kanssa nämä päivät. Katsotaan miten loppuviikko sujuu. En ihmettelisi yhtään jos se ensimmäinen putoaminenkin tapahtuisi nyt. Olen selvinnyt niin monesta täpärästä tilanteesta kuin ihmeen kaupalla, että jossain vaiheessa hyvän tuurin on loputtava. Sitä odotellessa jatketaan harjoituksia ja palataan pian kurssin viimeisiin tunteihin!

Paella

Paella, tuo espanjalaisten pyttipannu, on huonoimmillaan ällöttävä riisimössö ja parhaimmillaan ihanien makujen ilotulitus. Mieleenpainuvin paellakokemukseni lienee Espanjan sijaan koettu Miamissa, jossa tilasimme pieneen nälkäämme paellan puoliksi. Paella oli kuitenkin jenkkityyliin niin valtavan kokoinen, että jaksoimme syödä yhdelle ihmiselle tarkoitetusta annoksesta hädin tuskin puolet. Hyvä ettemme tilanneet molemmille omia annoksia.

Miamissa nautiskeltu jättipaella oli ihanaa, ja napsinkin annoksesta simpukoita vielä siinä vaiheessa kun olin jo ihan täynnä. Tuosta hetkestä lähtien olen halunnut tehdä itse paellaa, ja nyt sain aikomukseni vihdoin toteutettua. Meidän paellaan tuli riisin ja sahramin lisäksi ainakin maukasta kanaa, mausteista makkaraa, chilikatkarapuja, savusimpukoita ja sinisimpukoita.

Paella

– paketti chorizoa
– 300 g broileria (pilko suikaleiksi)
– sipuli
– yksikyntinen valkosipuli
– 3 dl riisiä
– 7 dl vettä
– 370 g (eli tölkillinen) tomaattimurskaa
– sahramia
– suolaa ja pippuria
– 200 g (chili)katkarapuja
– 100 g savusimpukoita (purkista)
– 500 g sinisimpukoita (tämä paketti löytyi kaupan pakastealtaasta)
– persiljaa
– sitruunalohkoja

Pilko chorizo ja ruskista pannulla. Siirrä makkarat sivuun ja heitä pannulle chorizosta irronneeseen rasvaan broilerin palat ja paista nekin. Lisää pannulle öljyä tarvittaessa. Mausta broiskut suolalla ja pippurilla.

Siirrä kypsät broilerit chorizojen kanssa sivuun odottamaan. Pilko sipuli ja valkosipuli ja kuullota niitä öljyssä. Lisää sipulien kanssa pannulle riisi ja vesi. Anna pulputtaa kunnes neste haihtuu. Sekoittele välillä.

Kun vesi on haihtunut lisää riisien ja sipulien sekaan tomaattimurska, chorizo, broileri ja sahrami. Sekoita ja odota että lihat ovat lämmenneet. Valmista odotellessasi sinisimpukat kattilassa paketin ohjeen mukaan.

Lisää paellaan lopuksi katkaravut, savusimpukat ja sinisimpukat. Älä enää kypsennä. Pilko persiljaa päälle ja tarjoile paella suoraan pannusta. Laita tarjolle sitruunalohkoja, joista jokainen voi puristaa kirpeää mehua omaan annokseensa. Nauti!

”Katso ravaavaa hevosta, se on aitoja ylittävä ratsu..”

Halusin tehdä tämän jo viime vuonna. Nimittäin ottaa kesälle kaksi viikon kestävää esteratsastuskurssia. Viime kesänä kävin vain yhdellä, ja kun ratsastuskoulullani alkoi toinen tasoiseni kurssi, harmitti minua kovasti kun en ollut siellä mukana. Esteratsastus on yksi parhaista asioista mitä maailmassa on, ja tänä kesänä saan pomppia esteitä sydämeni kyllyydestä. Jes!

Ensimmäinen kurssi oli viime viikolla, ja koska tiedän täällä käyvän jonkun verran myös heppaihmisiä, ajattelin kirjoittaa päiväkirjamaisen jutun kurssista. Saattaahan aihe kiinnostaa muitakin (vai kuinka moni tietää mitä esteratsastustunneilla ylipäätään tapahtuu?) ja jos ei muuta, niin palaan ainakin itse mielelläni myöhemmin muistelemaan kurssin sisältöä. Minun piti tehdä tästä vain yksi postaus, mutta ei liene yllätys etten osannut taaskaan hillitä kirjoitushalujani, ja tekstiä tulikin lopulta jopa kolmen postauksen verran. Hups.. No nyt on ainakin heppapostauksia niitä toivoneille!

Koska tiesin viimekesäisen kurssin perusteella viikosta tulevan raskaan, olin suunnitellut kaiken mahdollisimman hyvin valmiiksi. En sopinut mitään muuta menoa koko viikolle (eipä siinä juuri muuta olisi ehtinytkään tehdä, kun olin päivät töissä ja illat tallilla), ostin palautusjuomaa valmiiksi joka päivälle, huolehdin että kaapista löytyy Mobilatia ja polvituet mahdollisesti kipeytyviä jalkoja varten ja hoidin muutenkin kaiken tarvittavan kuntoon edellisenä viikonloppuna. Varoitin myös Henkkaa siitä, että minä en ihan totta ehdi tehdä tällä viikolla mitään muuta kuin käydä töissä, ratsastaa, syödä ja nukkua. Blogijututkin ajastin hyvissä ajoin valmiiksi.

Edellisenä viikonloppuna pesin ja puhdistin ratsastusvarusteeni ja tarkistin että minulla on joka päivälle uusi treenipaita puhtaana. Kuuman kosteassa maneesissa turvaliivi päällä tulee nimittäin hiki jo alkuverkoissa (tai oikeastaan jo ennen tuntia esteitä kantaessa) ja pyykkiä en ehtisi tällä viikolla juurikaan pestä.

Olin suunnitellut jopa ruoat valmiiksi kalorilaskurin avulla, sillä halusin turvata sen, että saan riittävästi energiaa ja oikeanlaista sellaista, jotta jaksan painaa läpi rankan mutta antoisan viikon. Aamulla söisin puuroa erilaisten proteiinilisien, marjojen ja muiden lisukkeiden kanssa, päivällä söisin kunnon lämpimän ruoan hiilareineen, iltapäivällä pari tuntia ennen ratsastusta olisi rahkavälipalan vuoro, juuri ennen tuntia vähän urheilujuomaa, kentän laidalle mukaan vesi- tai urheilujuomapullo, ratsastuksen jälkeen palkkaria ja illalla vielä ravitseva iltapala. Välissä vähän hedelmiä, vihanneksia, pähkinöitä ja muuta terveellistä purtavaa tarpeen mukaan sekä paljon vettä. Helteellä mielellään kivennäisvettä.

Toivoin ettei viikosta tulisi kovin kuuma, sillä muistan vieläkin viime kesän helteiset ratsastuspäivät, jolloin olin tunnin jälkeen aivan puhki ja litimärkänä hiestä. Yäk. Voin kertoa että Henkan tarjoama avoautokyyti kotiin oli aika kiva yllätys erään todella hikisen tunnin jälkeen. Viileämmällä säällä jaksaa paremmin, joten kerrankin minä toivoin että aurinko ei paistaisi. Ja kuinka ollakaan, Suomessa useamman viikon viihtyneet helteet laantuivat juuri parahiksi kun kurssi alkoi.

Vihdoin siis koitti maanantai eli kurssin ensimmäinen päivä. Olin todella innoissani ja vähän minua jännittikin kun saavuin tallille. Keitäköhän muita kurssilla olisi? Viimeksi ainakin meillä oli tosi kiva porukka, toivottavasti on nytkin. Minkäköhän hevosen opettaja on minulle antanut? Saisinko jonkun lempparini vai kenties jonkun haasteellisemman tapauksen? Tai jonkun ihan uuden tuttavuuden?

Kuinka monta putoamista kurssillamme tapahtuu tällä kertaa? Olisiko nyt minun vuoroni muksahtaa maahan? Toivottavasti kukaan ei ainakaan satuta itseään, viimeksi yksi tyttö joutui jättämään tunnin kesken satutettuaan itsensä pudotessaan huonossa asennossa maneesin hiekkaan. Kaikkea voi sattua kun on kyse esteratsastuksesta, joten pieni jännitys on ihan aiheellista. Enemmän olin kuitenkin vain innoissani. Vihdoin saan hypätä esteitä viitenä päivänä putkeen ja oppia toivottavasti ihan hemmetisti uutta.

Myös Maajussin morsianta saattoi jännittää, sillä hän ponnisti tuntia ennen estetuntiani hevosen selkään ensimmäistä kertaa mammaloman jälkeen. Niin joo, ja oman lisämomenttinsa jännitykseen toi myös se, että hain ensimmäistä kertaa Maajussin morsiamen autolla tallille (kerrankin näin päin), ja kuten hyvin tiedätte, en ole mikään maailman paras kuski. Ei se mitään jos törttöilen liikenteessä itsekseni, mutta nyt kyydissäni oli myös pienen maajussipojan äiti. Kallista lastia ei sovi vahingoittaa, joten sain olla supertarkkana ajaessani.

Saavuttuamme ehjinä tallille ryntäsimme heti katsomaan tuntilistalta mitkä hevoset meille on annettu. Maajussin morsian tosin tiesi jo ratsastavansa omalaatuisella Terttu-tammalla, jonka supertasaiset askeleet sopivat hyvin vasta vähän aikaa sitten synnyttäneelle ratsastajalle. Minulle taasen oli annettu tallin uusi poni Sami, jonka olin nähnyt kerran tunnillamme jonkun muun ratsastamana, mutta omakohtaiset kokemukset kuvankauniista ponista puuttuivat. Jännää hypätä ihan vieraalla hevosella.

Tunnustelin alkuverkkojen aikana ponin tapaa liikkua, ja totesin sen pian melkoisen mutkittelevaksi kaveriksi. Suoraan käveleminen on ihan yliarvostettua, laukkaa voi vaihdella miten sattuu ja kesken kaiken voi siirtyä raviinkin jos huvittaa. Niin siis Samin mielestä. Jos ja kun minä olin eri mieltä, ja muistutin asiasta raipan näpäytyksellä, oli Samin mielestä ihan ok heittää pieni pukki, eli potkaista takajaloilla ilmaan niin, että ponin peräpää nousee ja ratsastajan tasapaino joutuu koetukselle. Voi Samia, tästä ponista ei ainakaan persoonallisuutta puutu.

Esteetkin meni vähän niin ja näin. Vaikka vauhtia oli muuten riittämiin, alkoi poni hyytyä ennen estettä. Jos en reagoinut tarpeeksi nopeasti ponin hitauteen, oli tuloksena töksähtävä hyppy ihan liian läheltä estettä niin että puomit lentelivät ja meikäratsastajalla oli täysi työ pysyä mukana hypyssä. Lopputunnista homma alkoi sujua jo vähän paremmin, kun aloin oppia miten hidastelevaa hevosta ratsastetaan. Kaahaavat esteratsut ovat minulle tutumpia, joten oli hyvin opettavaista hypätä välillä tahmeammalla hepalla.

Ensimmäinen tippuminenkin nähtiin heti kun Herkku-heppa päätti reiluna kaverina vetää päänsä alas huomattuaan ratsastajansa tasapainon horjahtavan eräällä esteellä. Ja siinähän se tasapaino sitten viimeistään katoaa lopullisesti, kun hevonen päättää avittaa painovoimaa, ja niin sai Herkku jälleen kerran ratsastajansa muksahtamaan maahan. Sen se polle kyllä osaa, viime kesän kurssilla nähtiin nimittäin myös vastaavanlainen Herkku Show. Onneksi ratsastajaa ei sattunut, vaikka pää kolahtikin tantereeseen siihen malliin, että kuulimme hurjan rutinan, joka kuului onneksi vain kypärästä. Onneksi kypärä on helppo vaihtaa uuteen. Rikki mennyttä päätä ei niin vaan vaihdetakaan..

Ensimmäinen kurssipäivä on nyt siis pulkassa. Katsotaan minkä verran vauhtia ja vaarallisia tilanteita on vielä edessä. Seuraava estekurssipostaus ilmestyy blogiin varmasti jo ihan parin päivän päästä, joten jatketaan heppailua taas pian!

Kesän paras jäätelö

Martinan jäätelötehtaassa on ollut taas kesän lämmettyä touhua ja tohinaa. Omatekemä jäätelö on vaan niin hyvää ja älyttömän helppo tehdä ilman jäätelökonettakin, joten miksi en tekisi juuri sen makuista jäätelöä kuin itse haluan? Kaupan pakastealtaasta kun ei ihan kaikkia maailman makuyhdistelmiä valitettavasti löydy.

Olen hehkuttanut aiemminkin jäätelön tekemisen helppoutta ja sitä, kuinka hyvän jätskin valmistamiseen ei ihan oikeasti tarvita jäätelökonetta. Riittää kun tekee kolme vaahtoa, sekoittaa ne yhteen, pakastaa kannellisessa astiassa ja käy sekoittelemassa välillä (tarkempia ohjeita täällä, täällä ja täällä). Nyt kotitekoisen jäätelön tekeminen on entistä helpompaa, sillä pakastimessa tekeytyvää jätskimassaa ei tarvitse enää käydä sekoittelemassa lainkaan. Kauppoihin vastikään ilmestynyt glukoosisiirappi nimittäin hoitaa homman puolestasi tehden jätskistä pehmeän ja hileettömän ihan itsekseen ilman välisekoitteluja. Voisiko jäätelön tekeminen enää helpompaa olla!

Tällä kertaa mieleni teki jotakin ihanan raikasta ja hedelmäistä kesäjäätelöä. Päätin yhdistää ikilempparini sitruunan maukkaaseen passionhedelmään ja jäätelöstä tuli ihan mielettömän ihanan makuinen. Saatoin maistaa massaa jo ennen sen jäätymistä kerran jos toisenkin, sillä se oli vaan niin hyvää.. Slurps. Aika vaatimattomasti nimesin tämän kesän parhaaksi jäätelöksi, sillä sitä se ainakin minun mielestäni on.

Sitruuna-passionjäätelö

– 2 kananmunaa
– 2 dl vispikermaa
– 1 dl tomusokeria
– 1 dl glukoosisiirappia
– 1 sitruunan mehu
– 5 passionhedelmän mehu (siivilöi siemenet pois)

Erottele kananmunien valkuaiset ja keltuaiset omiin kulhoihinsa. Vatkaa valkuaiset vaahdoksi. Vatkaa myös kerma vaahdoksi omassa kulhossaan. Sekoita kermavaahdon joukkoon glukoosisiirappi.

Lisää keltuaisten joukkoon tomusokeri. Sekoita hyvin. Lisää keltuaiskulhoon vielä sitruunan ja passionhedelmän mehut, sekoita ja nostele massan sekaan ensin kermavaahto ja sitten valkuaisvaahto.

Laita valmis jäätelömassa kannelliseen muoviastiaan ja jätä se pakastimeen tekeytymään. Jäätelö on valmista astian koosta ja muodosta riippuen noin viiden tunnin kuluttua tai seuraavana päivänä. Voit viimeistellä valmiin jäätelöannoksen halutessasi passionhedelmällä ja lorauksella sitruunamehua.

Tämä herkku osallistuu Suomen makein jäätelö -kisaan, ja olisin kovin iloinen, jos kävisit antamassa äänesi jäätelölleni. Onpas näitä kilpailuja muuten ollut viime aikoina. On ollut parsan syöntiä, lounassalaatin tuunaamista, tämä jäätelökisa ja vielä on tulossa ainakin eräs siideriaiheinen kilpailu. Kaikkeen haluamaani en ole edes ehtinyt osallistua, joten kyllä meitä nyt hemmotellaan hauskoilla haasteilla.

Dinner in the sky

Saimme taannoisessa Illallinen pimeässä -tapahtumassa ilahduttavan yllätyksen Elämyslahjoilta. Lahjakortit Dinner in the Skyn lounaalle! Lounaaseen kuuluu kolme ruokalajia, aperitiivi ja muutama lasi viiniä ruokajuomaksi, ja hauskinta koko hommassa on se, että ruokailu tapahtuu nosturin nokassa noin 50 metrin korkeudessa.

Ruokailijat köytetään penkkeihin tukevilla vöillä ja korkeuksiin nostettu pöytähökötys pysyy mukavan vakaana, sillä lähestulkoon pelkkiä vaakapintoja sisältävä pöytä ei paljon tuulesta hetkahda. Noin puolessa välissä ruokailua pöytä pyöräytettiin ympäri niin, että myös toisen puolen maisemia pääsi ihailemaan. Kolme ruokalajia tarjoiltiin ripeästi ja henkilökunta rupatteli mukavia, mikä sai jännittyneet ruokailijat ainakin hieman rentoutumaan.

Ennen taivaalle nousemista istuimme hetken nosturin vieressä olevassa teltassa ja nautimme samalla aperitiivit. Ennen pöytään istumista kuulimme vielä hieman käytännön ohjeistusta. Isot laukut tulee jättää telttaan, mutta mukaan saa ottaa kameran, kännykän, aurinkolasit ja muuta pientä tavaraa. Kyseisenä sunnuntaina sää oli lämmin ja ylhäällä puhaltava tuulikin mukavan leppoisa, joten lyhythihaisella pärjäsi hyvin.

Tässä vaiheessa vielä hymyilyttää.

Pian meitä alettiin ohjailla pöytään, jonka ympärillä oleviin tuoleihin meidät köytettiin tiukasti vöillä kiinni. Kiittelin mukavan tukevaa tunnetta ja ajattelin, ettei tämä ehkä olekaan edes korkeanpaikankammoiselle niin pelottava kokemus kuin voisi luulla. Hah, ja mitä vielä! Kun pöytää alettiin nostaa ylös, alkoi tämän tytön hymy hyytyä, kroppa jännittyä ja sydän hakata tuhatta ja sataa. Ei hemmetti, nyt pelottaa! Olen melkoinen sankari jos selviän tästä hengissä.

Hymy alkaa hyytyä kun pöytää nostetaan ylös..

..ja ylhäällä ei enää naurata. Apua, mä oon ihan perkaleen korkealla!

Toinen osasi nauttia koko ajan!

Yläilmoissa mielellään viihtyvällä Henkalla oli sen sijaan paljon rennompi olo ja hän kuvasikin naureskellen lähes paniikissa olevan avovaimonsa ilmeitä. Ote kännykästä tiukkeni kuitenkin Henkallakin ja itse ruokailun alettua melkein jokaisella suupalalla tuli varmistettua, että aterimet ovat tiukasti otteessa. Viiniäkin maistoin epäkohteliaasti heti kun sitä oli kaadettu lasiin, ja mietin hetken, että olisi vaan pitänyt ottaa se rohkaisuryyppy, josta uhosin jo aiemmin. Toisaalta oli paljon hauskempaa kokea jännitys ilman dopingia, sillä pahimman paniikin laannuttua olo oli ihan uskomattoman ihana.

Samalla kun Henkka kääntyili rennosti tuolillaan ja katseli suoraan alaspäin, varoin minä visusti katsomasta alas ja pidin katseeni tiukasti horisontissa tai edessäni olevassa pöytätasossa. Ei olisi kivaa jos koko hökötys pitäisi laskea heti maahan kun meikäläinen saisi paniikkikohtauksen katsottuaan alas. Korkeaan paikkaan kuitenkin tottui yllättävän nopeasti ja lopulta uskalsin kurkkia maahankin pienen spontaanin kiljahduksen saattelemana. Kihelmöivä koko kropan läpi kulkeva adrenaliiniaalto tuntui hassulta, ja olin lopulta tosi ylpeä siitä, että uskalsin kurkistaa myös suoraan alaspäin. Ja että ylipäätään uskalsin koko hommaan mukaan! Jälkeenpäin olisi varmasti harmittanut jos olisin jänistänyt.

Meille tarjoiltu ruoka oli erinomaista, vaikken valitettavasti osannutkaan nauttia siitä samalla tavalla kuin olisin maankamaralla osannut. Yritin kyllä maistella makuja ja keskittyä olennaiseen, mutta pienen kehoa pitkin hiipivän paniikkireaktion kurissa pitäminen hieman häiritsi ruokailuani. Suupalat piti asetella tarkkaan haarukkaan, jotta sapuska pysyisi siinä varmasti, eikä tipahtaisi syliin tai maahan. Vyöt olivat niin tiukassa, ettei lautasen päälle päässyt kurottumaan, joten matka lautaselta suuhun tuntui siksikin pitkältä.


Alkuun lohta.


Pääruoaksi ankkaa.


Jälkkäriksi marjoja ja marenkia.

Onnistuimme kuitenkin saamaan kaiken ruoan nätisti suuhun asti, emmekä tiputtaneet mitään maahan. Eräällä ruokaseurueemme jäsenellä ei käynyt yhtä hyvä tuuri, sillä hän tiputti kännykkänsä alas. Oli kuulemma vasta toinen viikon aikana pöydästä tippunut esine, joten hienosti ovat ihmiset puristaneet aterimiaan, viinilasejaan, kameroitaan ja kännyköitään. Useimmin alas lentelee kuulemma kameran linssinsuojuksia, ne kun ovat niin kevyitä, että tuuli nappaa ne helposti pöydältä mukaansa.

Kuten arvata saattaa, oli lounas taivaalla yksi huikeimmista kokemuksista ikinä. Minulle se oli valtava itseni ylitys ja mahdollisuus vetää typerää korkeanpaikankammoani oikein kunnolla turpaan. Henkalle kokemus oli rennompi, mutta toki myös hänelle aivan mahtava elämys. Ilman korkeanpaikankammoa maisemista, ruoasta ja kokemuksesta on helpompi nauttia, mutta korkeita kammoavan olotila maahan päästyä on sen sijaan jotain ihan sanoinkuvaamattoman hienoa. Jippii, mä tein sen! Kiitos Elämyslahjat!