Suomen suurin matkablogiyhteisö
Monthly Archives

”Vastaantulijoiden kaistalla on vittumaista luistella..”

Kirjoittelin tuossa aiemmin ensimmäisestä ajokerrasta uudella autollani, joka oli siis myös ajopelkoisen Martinan ensimmäinen kerta ratissa piiitkän tauon jälkeen. Eka kerta oli vähintäänkin jännittävä ja sen jälkeen suhtautumiseni ajamiseen oli todella ristiriitaista.

Toisaalta ajaminen jännitti edelleen ehkä jopa enemmän kuin ennen ensimmäistä ajokertaa, mutta toisaalta ihastuin automaattivaihteiseen autoon niin paljon, että jollain sairaalla tapaa jopa odotin seuraavaa harjoittelukertaa. Ensimmäisen kerran ikinä mielessäni heräsi nimittäin ajatus siitä, että ehkä jonain päivänä ajaminen on minullekin ihan luonnollinen ja normaali asia, eikä maailman suurin peikko, joka saa puntin tutisemaan pelkästä ajatuksestakin.

Rentoon ajamiseen on vielä pitkä matka, mutta nyt haluan oikeasti opetella huristamaan liikenteessä ihan itseksenikin, sillä onhan autoilevan ihmisen elämä paljon helpompaa kuin pelkkien julkisten varassa olevan matkaajan. Riippuu tietysti missä ja miten asuu, mitä harrastaa ja niin pois päin. Minä tulen varmasti tarvitsemaan autoa enemmän uudessa kodissani Järvenpäässä kuin nyt Helsingissä asuessani. Ja siksi minun pitääkin opetella ajamaan, vaikka se olisi kuinka pelottavaa tahansa. Ovathan muutkin oppineet, miksen siis minäkin?

Jatketaan siis siitä mihin jäimme ensimmäisen ajokerran jälkeen. Vajaan viikon kuluttua minun oli määrä istahtaa taas ratin taakse ja voi pojat että se oli jännittävää. Lähdimme tällä kertaa liikkeelle kotipihasta ja ajoimme ratsastuskoululle ja sieltä takaisin kotiin. Halusin ajaa reitin läpi kaikessa rauhassa ainakin kerran ennen kuin ajaisin ratsastustunnille, jolloin minun pitäisi olla tallilla tiettyyn aikaan, mikä tuo hommaan hieman lisäjännitystä.

Niin ja jos reaktioni ajamisen jälkeen on jälleen kerran helpottunut itku, niin itken mieluummin kotona kuin hevosen selässä. Eikä adrenaliinista tärisevä ratsastaja muutenkaan ole se kaikista rennoin tapaus, joten ajattelin, että on parempi hakea harjoituksen myötä hieman ajovarmuutta ja tutustua reittiin kunnolla ennen kuin joudun ponkaisemaan auton ratista suoraan hevosen selkään.


Eikä jännitä yhtään!

Tutkin reittiä kartasta etukäteen ja katsoin myös mistä pääsisin nappaamaan Maajussin morsiamen mukaani tallille. Vielä minä nimittäin joskus kurvaan Maajussipariskunnan pihaan, nappaan Maajussin morsiamen kyytiini ja hurautan tallille. Mutta en ihan vielä, ensin pitää harjoitella Henkan kanssa turvallista ajamista ja kerätä ajokokemusta ja sitä kautta myös rutiinia.

Otin tällä kertaa sykemittarin mukaan, sillä halusin tietää kuinka korkealle sykkeeni nousee. Ennen lähtöä pulssi heilui siinä kahdeksan ja yhdeksänkympin välillä ja ratin taakse istuessani se oli edelleen samaa luokkaa. Matkalla en juuri pystynyt keskittymään mittariin (tai oikeastaan Henkka käski minua keskittymään ajamiseen kun kuikuilin mittaria jo ensimmäisissä valoissa), mutta ajamisen jälkeen mittari kertoi keskisykkeen olleen vähän päälle 100 ja maksimisykkeen 125. Kaloreita kului mittarin mukaan tunnin ajon aikana vähän yli 200. Ei siis ihan leposykkeissä menty, mutta yllättävän rauhallisissa tunnelmissa kuitenkin.

Miten se ajaminen sitten sujui? Yllättävän hyvin. Tämä oli ehdottomasti positiivinen ajokokemus, jonka jälkeen oli tosi hyvä mieli kun oli saanut kokea mukavia onnistumisen tunteita. Tai sanotaanko niin, ettei ainakaan tullut kovin montaa epäonnistumisen tunnetta. Pelottavaa se kuitenkin oli ja olin edelleen todella kaukana omalta mukavuusalueeltani, mutta välillä tunsin ihan hetken verran tietäväni mitä teen. Sujuvaa ajo ei tottelemattoman kaasujalkani takia ollut edelleenkään, ja pari kertaa pasmat menivät niin sekaisin, että Henkka joutui neuvomaan mille kaistalle menen ja ketä minun kuuluu väistää. Mutta itkuilta ja muiltakin välikohtauksilta vältyttiin tällä kertaa ja se on mielestäni jo aika hyvin.

Sanoin aiemmin että tarkoituksenamme oli ajaa ratsastuskoululle ja takaisin, mutta rehellisyyden nimissä kerrottakoon, ettemme ajaneet ihan pihaan asti. Syy tähän on se, että pelkään kuollakseni kapealla tallitiellä vastaan tulevia autoja, ja tiistai-iltana ratsastustuntien aikaan niitä olisi hyvin todennäköisesti tullut vastaan.

Sen sijaan lauantaiaamuna ratsastustunnille mennessäni on hyvin epätodennäköistä, että kukaan ajaa tallilta poispäin. Ensimmäinen tunti on vasta meneillään enkä usko kenenkään muunkaan poistuvan tallilta niin aikaisin. Paluumatkalla sen sijaan joku voi tulla vastaan, mutta se ei jostain syystä jännitä minua niin paljon. Olenhan tuolloin jo kotimatkalla, eli voiton puolella.


Nyt jo vähän hymyilyttää ja silmätkin ovat turvallisesti kiinni. Mutta tiukka mummo-ote ratista on ja pysyy..

Ainiin, mitä tuohon otsikkoon tulee (kuka tunnistaa biisin?), niin okei, koukkasin hieman vastaantulijan kaistan kautta kääntyessäni risteyksessä vasemmalle, mutta se oli ihan pieni koukkaisu vain, eikä aiheuttanut vaaraa kenellekään. Päinvastoin, kiersin tienvarressa seisovat tallitytöt näin vielä kauempaa. Se ei tosin ollut ajatukseni, mutta pitäähän mokista jotain hyvääkin keksiä.

Ja hei, minäpä en ollutkaan ainut vastaantulijoiden kaistalla luisteleva sinä iltana! Kesken köröttelyn nimittäin joku vastaantulija päätti ajaa minun kaistallani suoraan minua kohti, ja vaikka hän väistikin lopulta ajoissa takaisin sulkuviivan toiselle puolelle, sai hän vieressä istuvalta Henkaltakin moitteita. Mitä toi urpo tekee? Minulta taisi päästä kirosana ja haukuin kuskin idiootiksi, sillä minulla jos jollain on todellakin varaa arvostella muita autoilijoita. Samaa mieltä kanssani ovat varmasti ainakin pari takapuskurissani kiinni hengaillutta autoa, joiden matkantekoa hidastin alinopeudellani sekä kaikki muut, joita epävarma ajotapani hämmentää liikenteessä. Jep.

Yhdessä asiassa on muuten tapahtunut edistystä: En enää panikoi takana olevia autoja samalla tavalla kuin ennen. Minulle on oikeastaan ihan sama mitä he ajattelevat tästä naisesta ratissa, sillä jos he tulevat liian lähelle, se on heidän ongelmansa, ja jos ajan heidän mielestä liian hiljaa, niin katsotaan kuka sitten nauraa kun poliisin tutka osuu kohdalle. Nyt kun autoni ei voi sammua eikä lähteä luisumaan mäkilähdössä, en jaksa enää lainkaan stressata takana olevia autoja. Ja se on minusta hyvä asia. Kun on yksi huolenaihe vähemmän, on helpompi keskittyä muuhun liikenteeseen ja pysyä rennompana.

Päätin juuri, että joku päivä minä vielä ajan tallille ihan itse! Ja sen jälkeen saan palkita itseni vaikka koko purkillisella Ben ja Jerry -jäätelöä, isolla irtokarkkisäkillä, uudella mekolla, ylimääräisellä esteratsastustunnilla tai pullollisella punaviiniä. Oikeastaan palkinnoksi riittää ehkä pelkästään se hyvä fiilis, joka pelkonsa voittamisesta ja itsensä ylittämisestä seuraa. Sitä odotellessa, jatkakaamme harjoituksia..

Prosciutton uudet kaverit

Italialaiset tykkäävät kääriä kaikenlaisia asioita prosciuttoon eli ilmakuivattuun kinkkuun. Oma lempparini on ollut jo pitkään prosciuttoon käärityt cantaloupemelonin siipaleet, mutta nyt ikilempparini on saanut kaksi uutta haastajaa.

Joululahjaksi saamastani Basta! -kirjasta löytyi monta prosciuttoa sisältävää antipastoa ja päätin kerrankin tehdä jotain muuta kuin tuttua ja turvallista prosciutto e melonea. Käärinkin prosciutton sisään sekä mozzarellaa että persikkaa ja ihastuimme yhdistelmiin niin, että rankkasimme persikan ja prosciutton yhdistelmän ehkäpä koko illallisen parhaaksi mauksi, vaikka tarjolla oli muun muassa sisäfilepihviä ja muita ihania herkkuja. Suolainen prosciutto ja makean mehukas persikka ne yhteen soppii. Todellakin.

Ei prosciutton ja mozzarellankaan yhdistelmä huono ollut varsinkaan kun piilotin kääröihin myös hieman rucolaa ja maustoin ne öljyllä ja mustapippurilla. Tarkoituksena oli kokeilla myös viikunan käärimistä prosciuttoon, mutta kaupastapa ei löytynytkään viikunoita. Kokeillaan sitä yhdistelmää siis joskus myöhemmin.

Prosciuttoa ja persikkaa

– prosciuttoa
– persikkaa
(- mustapippuria)

Kiehauta persikat nopeasti kattilassa, kuivaa ja anna jäähtyä hieman. Pilko hedelmät sitten lohkoiksi, kuoret voit jättää paikoilleen tai ottaa pois. Ihan miten haluat. Me söimme persikat kuorineen, sillä olen laiska kokki ja kuorin asioita vain jos on pakko. Eikä kuorien olemassaoloa edes huomannut herkkuja napostellessa. Kääri jäähtyneet persikkalohkot prosciuttoon, mausta halutessasi ripauksella mustapippuria ja ylläty miten hyvältä kääröt maistuvat. Nam!

Prosciuttoa ja mozzarellaa

– prosciuttoa
– mozzarellaa
– rucolaa
– oliiviöljyä
– mustapippuria

Pirskottele öljyä prosciuttoviipaleille ja laita kinkun päälle hieman rucolaa sekä sopivan kokoinen pala mozzarellaa. Kääri rullalle ja rouhaise mustapippuria päälle.

On tärkeää että mozzarella on hyvälaatuista kamaa, mieluiten puhvelimozzarellaa. Vaikka minä käytän muuten melko paljon kevyttuotteita etenkin arjessa, niin mozzarellaa en osta ikinä kevytversiona. Tein sen virheen kerran enkä todellakaan tee sitä toiste. Olen mieluummin ilman mozzarellaa kuin pureskelen mautonta kumipalloa.

Muuttoa odotellessa..

Odotan lähes yhtä paljon kuin uudessa tilavassa kodissa asumista myös sinne muuttamista, eli sitä ihanaa muuttopäivää/-viikonloppua, joka häämöttää jossain tulevaisuudessa. Joo-o, luit aivan oikein, odotan muuttopäivää ihan hulluna, sillä minusta muuttaminen on kivaa.

Katsotaan olenko samaa mieltä vielä sadannen muuttolaatikon roudaamisen jälkeenkin, tai sitten kun millekään tavaralle ei ole vielä muodostunut omaa paikkaansa ja kaikki on hukassa. Ei, kyllä minä uskon silloinkin pitäväni muuttamisesta. Taidan olla vähän omituinen.

Jotain omituisuudestani ja vimmatusta muuttohimostani kertoo se, että pakkasin ensimmäiset muuttolaatikot jo niin kauan aikaa sitten, etten edes muista milloin se tarkalleen ottaen oli. Joskus silloin kuitenkin kun tontiltamme kaadettiin vasta puita, eikä siellä ollut yhtäkään lautaa, betonia, paalua tai rautaa pystyssä. Ja jo silloin rakentamisurakan alkumetreillä Martina pakkasi tavaroita muuttolaatikkoon. Ei hyvää päivää.

Olen tässä matkan varrella pakkaillut aina vain lisää muuttolaatikoita, sillä minusta on ihanaa tunkea pois näkyvistä kaikkea sellaista, mitä ei juuri nyt tarvitse. Sitten joskus muuttolaatikoita purkaessa on kiva löytää tavaroita, joita ei välttämättä enää edes muistanut omistavansa. Myös roskikseen on lentänyt huima kasa turhaa tavaraa ja kirppiskasakin on kasvanut roimasti. Ihanaa kun saa käydä läpi kaikki tavarat, heittää huonot menemään ja pakata uuteen ihanaan kotiin vain kaikki tarpeellinen.

Muuttolaatikoita olen roudannut vähän kerrallaan häkkivarastoon ja myös olohuoneen nurkassa ja eteisessä möllöttää pari laatikkoa. Olohuoneessa odottaa myös kasa töistä roudaamiani isoja pahvilaatikoita, jotka pääsevät tositoimiin sitten kun käyn häkkivaraston aarteet läpi. Minun piti tehdä se jo alkuvuoden lomaviikollani, mutta flunssa pilasi suunnitelmat ja häkkivarastossa möyryäminen siirtyi myöhemmäksi. Onneksi silläkään ei ole oikeasti vielä mikään kiire.

Jotta ette pitäisi minua ihan hulluna, niin on muutossa myös asioita, joista en niin hirveästi pidä. Vanhan kodin siivoaminen on yksi niistä, sillä kukapa jaksaisi enää panostaa vanhaan kotiin, kun uusi ihana koti odottaa laittamistaan? Tokihan me kuitenkin kuuraamme vanhan kämpän siistiksi, sillä muistan vielä hyvin kun aikoinaan samaiseen asuntoon muuttaessani arvostin kovasti sitä, miten puhtaaksi edelliset asukkaat olivat kodin jättäneet. Siistiin kotiin on uuden asukkaan kivempi muuttaa ja vanhan kämpän siivoaminen käy hyvästä hyötyliikunnasta, mutta rehellisyyden nimissä kerrottakoon, etten nauti siitä ihan yhtä paljon kuin muusta muuttamisesta.

Sen sijaan muuttolaatikoiden kantaminen on kivaa, sikäli mikäli niiden paino pysyy kohtuullisena (ja tähänhän voin ihan itse vaikuttaa laatikoita pakatessani) ja jos selkäni pysyy kunnossa. Edellisen muuton aikaan alaselkäni oli niin rikki, etten pystynyt kantamaan ainakaan painavimpia laatikoita ja huonekaluja. Tuntui kuulkaa todella urpolta katsella vierestä, kun perheeni rehki painavien tavaroiden kanssa, samalla kun omissa käsissäni oli jokin vaivainen pöytälamppu tai orkidea. Seuraavassa muutossa aion olla elämäni kunnossa ja kantaa reippaasti niin monta laatikkoa kuin ehdin!

Parasta muutossa on muuttopizza. No ei vaan (vaikka on pizzataukokin kyllä kiva), oikeasti ehdottomasti lempparein asia muutossa on se, kun niitä muuttolaatikoita saa vihdoin alkaa purkaa ja asetella tavaroita omille paikoilleen. Odotan jo ihan älyttömän paljon sitä kun tavarat löytävät omille paikoilleen ja muuttolaatikkovuori pienenee pienenemistään.

Eniten odotan sitä, että pääsen asettelemaan kirjat kirjahyllyyn, astiat keittiönkaappeihin ja mariskoolit vitriiniin. Ah, siitä tulee niin ihanaa! En oikeasti malttaisi odottaa enää millään ihanaa lajittelu-urakkaani ja olenkin jo suunnitellut moneen otteeseen mihin järjestykseen laitan kirjani, mihin kaappiin mikäkin astia menee ja miten asettelen Mariskoolini vitriineihin. Mmm, iih-ha-naaa!

Sanoinko jo, että taidan olla vähän omituinen?

Makkaraa, paprikaa ja sipulia italialaisittain

Tämän reseptin kohdalla kannattaa uskoa ennemmin tekstiin kuin kuvaan. Basta! -kirjassa nimittäin kehotettiin käyttämään tähän italialaiseen makkararuokaan raakamakkaraa, mutta koska en löytänyt sitä kaupasta, täräytin pannuun Kabanossia. Ei näin. Italialainen nonna tirvaisisi minua pastakauhalla kupoliin jos tietäisi..

Ei sillä etteikö valkosipulinen Kabanossi olisi maistunut hyvältä, mutta ei se nyt kyllä ihan hirveän hyvin istunut italialaiseen illalliseemme. Henkkakin nauroi hieman ihmeissään lautasella köllöttävälle makkaralle. Ei ollut kovin vaikea kertoa mikä ei kuulu joukkoon.. Osta siis mieluummin raakamakkaraa.

– erivärisiä paprikoita
– sipulia
– oliiviöljyä
– tuoremakkaraa (ei löytynyt kaupasta joten käytin valkosipuli-Kabanossia)
– basilikaa
– suolaa ja pippuria

Halkaise paprikat ja tyhjennä niiden sisus. Laita paprikat 200-asteiseen uuniin ja anna olla siellä niin kauan, että ne pehmenevät kunnolla. Paprikat saavat mustua hieman pinnalta. Se on jopa suotavaa. Tähän menee noin puoli tuntia. Pilko sitten paprikat suikaleiksi ja jätä hetkeksi odottamaan.

Kuullota sipulilohkoja pannulla ja tyrkkää makkarat uuniin kypsymään. Kun makkarat ovat melkein valmiita lisää pannuun niiden kanssa paprikasuikaleet, sipulit, basilika ja hieman öljyä. Anna olla uunissa vielä noin 10 minuuttia. Mausta suolalla ja pippurilla.

Amsterdam

Paluumatkalla Välimeren reissultamme kotiin oli minulla ja Maajussin morsiamella hieman pidempi vaihto Amsterdamin kentällä. Olimme puhuneet jo lentoja varatessamme, että voisimme käydä kiertelemässä sinä aikana hieman Amsterdamin keskustassa, mikäli vain jaksaisimme ja ehtisimme. Muutamassa tunnissa ei ehtisi kovin paljon tehdä tai nähdä, mutta saisi siinä ajassa kuitenkin pienen pintaraapaisun kaupungin tunnelmasta.

Roomasta lähtenyt koneemme laskeutui ukkospilvessä poukkoilemisestaan huolimatta Schipholin kentälle aikataulussa. Koska sää näytti hyvältä ja olimme vielä suhteellisen pirteitä, päätimme lähteä hortoilemaan kaupungille, vaikka lentokentän lukuisissa kaupoissa ja kahviloissa olisikin saanut kulutettua mukavasti aikaa. Tarkistimme vielä eräältä lentokenttähemmolta saammehan varmasti poistua kentältä vaihdon aikana, sillä yksisuuntaisista ovista livahtaminen tuntui jotenkin kielletyltä ja pelottavalta. Mitä jos emme pääsisikään enää takaisin? Tottakai pääsisimme, mutta mielenrauhamme vuoksi se oli silti hyvä tarkistaa ennen karkaamista ulkoilmaan.


Setäkin osasi käyttää junaa.

Junalipun ostaminen ei sujunut täällä ihan yhtä helposti kuin muissa reissun aikana käymissämme maissa, sillä automaatti ei pitänyt Maajussin morsiamen kortista ja oikeanlaisen lipun ostaminenkin aiheutti hieman päänvaivaa. Lopulta meillä oli kuitenkin junaliput kädessämme ja hetken hortoiltuamme löysimme myös oikean raiteen, jolta lähtisi pian juna kohti keskustaa. Matka oli lyhyt ja noin vartin kuluttua olimme perillä määränpäässämme Amsterdam Centraalissa.

Juna-asemalla otimme ensin ylös lentokentälle lähtevien junien aikataulut ja lampsimme sitten ulos. Ensivaikutelma Amsterdamin kaupungista oli kovin polkupyöräpainotteinen, sillä putkahdimme asemarakennuksesta suoraan vilkkaalle pyörätielle, jolla viipotti ihmisiä pyörien selässä, ja jonka varrella oli järjetön määrä polkupyöriä parkissa.


Tämä on hieman syvemmältä keskustasta. Melko paljon pyöriä sielläkin..

Okei, satuimme ehkä koko kaupungin vilkkaimman pyörätien varrelle, mutta oli niitä pyöriä paljon muuallakin kaupungissa. Pyörätiet oli hyvin merkattu ja ymmärtääkseni pyöräilevien kaupunkilaisten elämä on muutenkin tehty hyvin helpoksi. Ja mikäs siinä on pyöräillessä kun lättänässä Hollannissa ei ole yhtään mäkiä!

Yleensä reissatessani tutustun matkakohteeseeni huolella jo etukäteen, ostan ehkä matkaoppaan tai roikun ainakin googlessa tutkien mitä kaikkea kohteesta löytyy ja mitä haluan siellä tehdä. Amsterdamissa piipahtaminen oli poikkeus, sillä en käytännössä tiennyt kaupungista yhtään mitään sinne saapuessani. Olin toki kuullut muffinssikahviloista, punaisten lyhtyjen alueesta, kanavista, niistä polkupyöristä, tuulimyllyistä, hollannikkaista sekä tulppaaneista, ja olin pikaisesti kurkistanut netistä miltä Amsterdamin kartta näyttää. Mutta missä sijaitsee mitäkin, siitä minulla ei ollut mitään havaintoa.

Oli oikeastaan aika hauskaa lähteä vain kävelemään päämäärättömästi jonnekin, katsella ihmisvilinää kadulla ja ihailla kauniita rakennuksia kanavan varrella. Siinä hortoillessamme bongasimme muutaman jännittävän kuppilan, joista olisi saanut muitakin nautintoaineita kuin vain kahvia. Muffinsseista tulikin vitsailtua paljon, ja minä mietin vieläkin, että uskaltaako Amsterdamissa syödä muffinssia? Lukeeko niissä jos ne eivät ole ihan tavallisia muffareita? Ei olisi kivaa erehtyä syömään huumeleivonnaisia ja yrittää sitten selittää sille telkkaristakin tutulle Helsinki-Vantaan huumekoiralle, että minä ihan tosi söin vain epähuomiossa vääränlaisen muffinssin.

Hassuille kahviloille naureskellessamme olimme hortoilleet hieman syvemmälle kaupungin kapeille kaduille. Viimeistään siinä vaiheessa kun erään sivukadun ikkunassa heilui vähäpukeinen nainen tajusimme olevamme juurikin sillä kuuluisalla punaisten lyhtyjen alueella. Niinpä tietysti. Tottakai meidän piti eksyä juuri tänne heti ensitöiksemme. No, onpahan nyt nähty sitten tämäkin paikka, tuumasimme kun suuntasimme kauemmas ikkunoissa muikistelevista naisista.

Pian saavuimme jollekin ostoskadun näköiselle kävelykadulle ja piipahdimme muutamaan vaatekauppaan sisään. Maajussin morsian löysi pikavisiitiltämme tuliaisenkin ja totesimme molemmat, että tänne pitää tulla uudestaan paremmalla ajalla shoppailemaan ja tutustumaan muutenkin kaupunkiin tarkemmin. Amsterdam onnistui hurmaamaan meidät muutaman tunnin kestäneellä visiitillämme siitäkin huolimatta, että löysimme itsemme heti alkajaisiksi siltä vähän epäilyttävämmältä alueelta. Kaunis Amsterdam, tänne vielä palaan.

Ennen kuin kipitimme junaan joka vei meidät takaisin lentokentälle, nappasimme katukojusta pienet ranskalaisannokset mukaamme. Pienet ranskalaiset oli oikeasti aika iso annos ja ihanan rapeiden ja lämpimien ranskalaisten päällä oli juuri sopivasti majoneesia. Nam. Näitä katukojuista napattuja välipaloja kaupunkilaiset tuntuvat harrastavan paljon. Erilaisia kojuja oli joka puolella ja näimmepä jopa muutaman kolikoilla toimivan automaatinkin, joista voi napata mukaansa pienen välipalan. Meidän kotiaseman pikkuruinen välipala-automaatti kalpenee Amsterdamin seinän kokoisen automaatin rinnalla, jonne piilotetut herkut näyttivät oikeasti hyvältä, eivätkä vain välttämättömiltä energian lähteinä silloin kun edellisestä ruokailusta on kulunut liian pitkä aika.

Paluumatka kentälle sujui hyvin, vaikka lippuautomaatti ei suostunut taaskaan hyväksymään Maajussin morsiamen korttia. Juna oli täpötäynnä kentälle matkaavia turisteja, tosin me mahduimme vielä mukavasti istumaan ja mussutimme ranskalaisiamme tyytyväisinä ihmisien tungeksiessa käytävän tukkoon. Lentokentän turvatarkastusjonossa oli ihmisiä pilvin pimein, mikä meinasi aiheuttaa pienen kiirepaniikin. Ehditäänkö me tästä ajoissa läpi? Jono eteni kuitenkin nopeasti ja hyvin organisoidusti, joten ehdimme lennollemme hyvissä ajoin. Kannattaa silti varata riittävästi aikaa jonottamiseen ja kentällä palloiluun ennen kuin lento lähtee.

Lentokentältä ostimme vielä hieman lisää tuliaisia. Minä nappasin suklaapuodista konvehtipussit sekä itselleni että äidilleni tuliaiseksi. Toisesta herkkukaupasta otimme kuuden rasian paketin niitä ihania hollantilaisia vohvelikeksejä, joita olin maistanut työpaikallani, ja jotka ovat vaatimattomasta ulkonäöstään huolimatta aivan taivaallisen herkullisia. Otimme vain perinteisiä punaetikettisiä keksejä, mutta mieltäni jäi hieman kaivertamaan, olisivatko ne kaksi muutakin makua olleet maistamisen arvoisia. No, keksimakujen testaaminen on hyvä tekosyy palata Amsterdamiin vielä uudestaankin.