Suomen suurin matkablogiyhteisö

Pikkujoulut Vespassa

Tänä vuonna firman pikkujoulut vietettin Vespassa. Tiesin luvassa olevan jotain paljon parempaa kuin viime vuoden pikkujouluissa Memphisissä, jonka ruoka ja palvelu eivät vain ole onnistuneet vakuuttamaan minua kertaakaan. Vespa sen sijaan on kuulunut lemppareihini jo pitkään, joten odotin pikkujouluja innolla.

Olin perunut varmuuden vuoksi lauantaiaamun ratsastustuntini, jotta voisin pikkujouluilla rauhassa niin paljon kuin haluan, nyt kun kotimatkani on vielä kohtuullinen taksilla kuljettavaksi. Ensi vuonna kotini sijainnee jo Järvenpäässä, jolloin olen enemmän julkisten kulkuvälineiden aikataulujen armoilla kuin nyt maamme pääkaupungissa asuessani.

Koska olin antanut itselleni luvan juhlia niin pitkään kuin siltä tuntuu, uskalsin tilata punaviiniä heti pöytään istuttuani ja nautin punaista juomaa läpi koko illallisen. Myös jälkiruokajuomat maistuivat hyvin, ja opin illan aikana myös sen, ettei camparisoodaa kannata maistaa enää toista kertaa. Sen sijaan malibukola oli uusi ihana tuttavuus ja veikkaankin sen nousevan uudeksi suosikiksini rommikolan rinnalle. Juomapuoli oli siis kunnossa ja niin oli kuulkaa se tärkein eli ruokakin.

Alkuruoat söimme alkuruokabuffetista, jossa oli toinen toistaan herkullisempia italialaisia antipastotyylisiä ruokia. Etenkin salamit, oliivit, sienet ja simpukat jäivät mieleeni. Ehkä eniten minua kuitenkin ilahdutti se, että pöydän päädystä löytyi ihanaa Vespan focacciaa. Yleensä jätän leivän väliin buffeteissa ruokaillessani, sillä on turha täyttää mahaansa tylsällä tavallisella leivällä kun tarjolla on muutakin.

Vespan focaccia on kuitenkin poikkeus, sillä se on niin hyvää, että saimme melkein tapella viime kesänä Vespassa ruokaillessamme kuka saa viimeisen palan ihanaa lisukeleipää. Focacciassa maistuvat yrtit sekä leivän päälle ripoteltu sormisuola. Se on juuri sopivan öljyinen kaveri, eikä näin ollen ole kuivaa leivänkänttyä nähnytkään. Ja nyt ulottuvillani oli koko iso keko tuota jumalten leipää! Ah ihanuutta.

Pääruoaksi olin valinnut kolmesta vaihtoehdosta härän sisäfilepihvin amaronekastikkeella. Lisukkeena oli todella tylsältä kuulostava ja näyttävä perunakakku, mutta voi hyvänen aika miten paljon siihen oli saatu makua ja mukavaa kermaisuutta! Nam. Itse pihvikin oli herkullista ja kastike kruunasi koko annoksen. Lisukekasvikset olivat ehkä hieman tylsiä, mutta hyvin nekin meni siinä mukana.

Muut kaksi ryhmällemme tarjottua pääruokavaihtoehtoa olivat kasvispasta sekä kana-annos. Maissikanan kanssa lautasella köllötteli kasvisspelttiä ja kastanjaviinivaahtoa. Kasvissyöjiltä en tajunnut kysyä mielipidettä pastasta, mutta kana oli kuulemma hyvää.

Jälkiruoaksi valitsin appelsiini-rosmariini creme bruleen ja se oli sanalla sanoen täydellistä. Rakas joulupukki, tuo minulle creme brulee -vuokia ja semmoinen tohotin, jolla saa kärtsättyä tuollaisen rapean pinnan. Sitten minäkin voin alkaa tehtailla erimakuisia creme bruleita, vaikka pahoin pelkäänkin, etten pääsisi lähellekään Vespan creme bruleen täydellisyyttä.

Myös toinen jälkiruokavaihtoehto eli tiramisu oli oikein maukasta. Tokihan maistoin sitä kaverin lautaselta.. Samainen kaveri itseasiassa kiteytti illallisen todella hyvin toteamalla ääneen ”Miten täällä voi olla KAIKKI näin hyvää?”. Niinpä. En minäkään keksi mitään valittamisen aihetta yhdestäkään suuhuni työntämästä suupalasta. Hyvä Vespa!

Jo aiemmin hehkuttamani Vespan kaljupäinen tarjoilijamies oli tälläkin kertaa ihan elementissään. Hän jaksoi palvella sekalaista sakkiamme hauskalla tyylillään, vaikka luulenkin, etteivät pikkujouluryhmät ole aina tarjoilijan työn parasta antia. Tarjoilijamies hauskuutti porukkaamme muun muassa etsimällä tupakalla olevaa työkaveriamme pöydän alta huhuillen muka ihmeissään ”Missä hän on!?” ja lupaamalla toiselle työkaverille drinkin yläosattomissa. Sitä hän ei kuitenkaan kertonut kumpi on yläosattomissa, hän itse vai drinkin vastaanottanut nainen. Herran ronski huumori upposi meihin täysillä ja annankin Vespan Trattorian kaljupäiselle tarjoilijamiehelle jälleen täydet pisteet. Jatka samaan malliin, me tykättiin tästä.

Vespassa vietettyjen tuntien jälkeen osa porukasta jatkoi vielä Kalleen, jossa tämä huono bilettäjä ei ollut käynyt kertaakaan ennen tätä iltaa. Hieman vanhemman väen seassa juhliminen tuntui enemmän omalta kuin nuoremman väen kansoittamissa seduloissa heiluminen, ja lopulta olinkin mukana menossa ihan viimeisten joukossa kipittäen taksijonoon vasta kahden maissa.

Iltaan Kallessa kuului ainakin ihanan paljon tanssimista. Kun minut oli ensin vedetty lähes tulkoon väkisin tanssilattialle, en halunnutkaan poistua sieltä hetkeen ja jammailin otsani hikeen tupaten täyteen ahdetulla tanssilattialla. Tanssittua tuli niin antaumuksella, että yhdeltä työkaverilta irtosi loppuillasta jopa korko kengästä. Se kertonee jotain illan aikana koetusta tanssin hurmasta.


Tämä limoncello nautittiin Vespassa jälkiruoan jälkiruoaksi.

Kallen yläkerrassa soitetun lattariputken aikana lähestyvää kolmenkympin kriisiä pakoileva bloggaajanne pääsi myös elämään hetken teiniajoistaan uudelleen. Legendaarisen lambadan kajahtaessa ilmoille valtasivat mieleni teiniaikojen hauskat bändimuistot. Eräillä treenikämpällämme vietetyillä jatkoilla nähdystä bändien kitaristien tanssimasta lambadasta tuli nimittäin tuolloin jonkun sortin legenda, joka muistettiin vielä pitkään tapahtuneen jälkeen. Tässä vaiheessa ei ehkä kannattaisi tunnustaa allekirjoittaneen toimineen meidän bändin kitaristina ja olleen näin ollen huikean lambadaesityksen toinen osapuoli. Hah, oi niitä aikoja. Tanssija-äitini olisi varmasti ylpeä tyttärestään, joka innostuu joskus korvaamaan puutteelliset tanssitaitonsa sitäkin iloisemmalla asenteella.

Noniin, se niistä teinimuistoista. Jossain vaiheessa pikkujouluyötä katsoin mukaani tulostamasta aikataulusta viimeisen normaalin bussin lähtevän kello 1:40. Ajattelin lähteä sillä kotiin, mutta Henkan tekstiviestitse esittämä toive taksin käytöstä epämääräisten yöbussien sijaan sai minut toisiin ajatuksiin. Ja onneksi sai, kuulin nimittäin aamulla uutisista rautatieasemalla sattuneesta puukotustapauksesta, joka tapahtui puoli kahden maissa ihan siinä bussipysäkkini lähellä. Taksi oli siis todellakin erittäin fiksu veto.

Seisoskelin ensin hauskan illan päätteeksi Kallen edustalla olevalla taksitolpalla, mutta siirryin hetken päästä Kämpin edessä olevalle tolpalle, sillä sinne tuli huomattavasti enemmän takseja kuin Kallen eteen. Edessäni jonottaneet kolme herrasmiestä ottivat minut kanssaan samaan taksiin kun kävi ilmi, että asun heidän taksimatkansa varrella. Nimesin herrat mielessäni Jude Lawksi, Amin Asikaiseksi ja sitten oli vielä se kolmas kaveri, joka ei muistuttanut ketään julkkista, vaikka kuinka yritin etsiä hänestäkin tuttuja piirteitä. Että terveisiä vaan ystävällisille taksikavereilleni ja kiitos heidän firmansa omistajalle, joka matkamme kustansi. Ai kamala, saisiko tällaista edes kirjoittaa blogiin?

Pitkin iltaa jatkunut veden kittaaminen palkittiin seuraavana aamuna hyvällä ololla ja kaappiin varaamani krapulalimu, -karkit ja -jäätelö menivät ihan hukkaan kun pää ei ollutkaan kipeä. Henkka saikin naureskella hölmölle sohvalla mököttävälle tyttöystävälleen, joka oli pettynyt siihen ettei pikkujoulujen jälkeen ollutkaan krapula. Voi minua.

Previous Post Next Post

2 Comments

  • Reply Heidi keskiviikko, joulukuu 5, 2012 at 10:44

    Hei Martina ja Keltainen keittiö!

    Mainioita matkakertomuksia täältäkin löytyy! Ihanaa!

    _Heidi

    • Reply Martina keskiviikko, joulukuu 5, 2012 at 12:29

      Heippa! Mun puolesta täällä voisi olla enemmänkin matkakertomuksia. Etenkin reissu New Yorkiin kiinnostaisi nyt tosi paljon. 🙂

    Leave a Reply