Suomen suurin matkablogiyhteisö

Syksyn hevoset

Koska hevoset ovat tärkeä osa elämääni, on luonnollista, että kirjoitan niistäkin välillä blogiini. Ymmärrän kyllä etteivät heppajutut kiinnosta kaikkia täällä kävijöitä, mutta niille jotka pitävät heposista, olen tehnyt sivupalkkiin oman tunnisteen. Hevosista kiinnostuneet saavat listan kaikista heppajutuista klikkaamalla oikeassa reunassa olevasta sivupalkista löytyvää ”Hevostelua” -tunnistetta. Ne taas, jotka eivät jaksa lukea heppajuttuja, voivat jättää tunnisteen painamisen ja myös tämän postauksen väliin, sillä aion nyt höpötellä hieman syksyn hevosteluista.

Syyskuussa oli eräs tärkeä tapahtuma ainakin näin hevosihmisen näkövinkkelistä. Hartwall Areenalla järjestettiin nimittäin Helsinki International Horse Show, jonne suuntasimme Maajussin morsiamen kanssa lauantai-iltana. Ohjelmassa oli muun muassa esteratsastusta niin ”tavallisilla” hevosilla kuin suomenhevosillakin ja etenkään suomenhevosten kisoista ei vauhtia puuttunut. Toiset ovat niin hauskoja jyrätessään pitkin rataa, eikä tunnu missään vaikka muutama puomi putoaisikin tai unohtaisi ihan kokonaan hypätä esteen kohdalla. Voi sen läpi jyrätäkin jos ei jalka juuri sillä hetkellä tahdo nousta. Sellaisia ovat suomenhevoset: Sisukkaita, pomminvarmoja ja hirvittävän hellyyttäviä höyryvetureita.

Myös issikkashow nauratti kovasti. Pienet hulmuavaharjaiset hevoset (jotka ovat kokonsa puolesta kyllä poneja, mutta heidän arvolleen ei sovi poni-nimitys) ovat niin hauskan näköisiä töltätessään hirveää vauhtia pitkin kenttää toistensa lomitse. Lauantai-iltana saimme ihailla myös Jenni Dahlman-Räikkösen ratsastusta väliaikaohjelman muodossa, jännittää korkeushyppykisoja ja naureskella juontajan letkautuksille.

Ennen Hartwall Areenalle saapumista kävimme ostamassa isot pussilliset irtokarkkeja, joita napsimme suuhumme pitkin iltaa hevosurheilua katsellessamme. Jossain vaiheessa karkit alkoivat janottaa niin, että kävimme ostamassa mukilliset jaffaa janojuomaksi, ja sekös tiskillä notkuvia tyyppejä tuntui kummastuttavan. Ai pelkkää jaffaako? Niin no, alkoholijuomaa olisi tosiaan saanut halvemmalla kuin pelkkää limua, joten siinä mielessä meidänkin olisi kannattanut tilata vodka-karpalot. Mutta kun teki mieli jaffaa.

Vietimme hevosten parissa lopulta melkein kuusi tuntia ohjelman venähtäessä puoleen yöhön asti, ja vaikka istuimmekin niin kauan katsomossa, ei aika käynyt pitkäksi vaikka persaus vähän puutuikin. Erilaista ohjelmaa oli pieniä taukoja lukuun ottamatta koko ajan ja se oli sopivan monipuolista niin, ettei tylsistyminen päässyt iskemään missään vaiheessa. Horse Showssa vierailu olikin monen vuoden tauon jälkeen todella kiva tapa viettää iltaa, ja täytyy toivoa, että ensi vuonnakin tarjoutuu mahdollisuus osallistua tapahtumaan. Nyt sain lipun tapahtumaan synttärilahjaksi Maajussin morsiamelta. Iso kiitos hänelle siitä, oli kiva ilta.

Ratsastuskoulullakin on tullut vietettyä aikaa jokalauantaisen ratsastustunnin lisäksi muun muassa katsomalla tallilla järjestettyjä estekilpailuja. Ratsastuksenopettajamme houkutteli ryhmäläisiämme osallistumaan kilpailuihin ja ihan pienen hetken jo harkitsinkin sitä, mutta sitten iski paniikki. Unohtaisin kuitenkin radan, en osaisi toimia kisoissa oikein ja millä hevosella muka kilpailuihin osallistuisin? En minä osaa ratsastaa yhdelläkään tarpeeksi hyvin, vaikka talli onkin täynnä hienoja hevosia.

Olen ollut kaksissa estekilpailuissa joskus lapsena, ja niistä jäi sellaiset traumat, etten tiedä haluanko asettaa itseäni yhtä pelottavaan tilanteeseen uudelleen. Pyörtyminen kesken radan oli nimittäin aika hurjaa, samoin kisaaminen hevosella, jolla en ollut koskaan ennen hypännyt, ja joka tunnettiin muutenkin hieman vauhdikkaampana tapauksena.

Nyt aikuisena kilpailutilanteeseen osaisi varmasti suhtautua rennommin ja tunnelma ratsastuskoulun kisoissa tuntui olevan mukavan rento ja kannustava. Radan unohtaminenkaan ei ole maailmanloppu ja hevostakin saa onneksi toivoa sen sijaan, että jokaiselle vain määrättäisiin joku mahdollisimman epäsopiva ratsu, niin kuin lapsena kisatessani tuntui olevan tapana.

Lempparini Fullis olisi tietysti hyvä vaihtoehto, mutta kun se mokoma on ollut viime aikoina hieman arvaamaton pelästyttäen muun muassa katsomossa istuneen äitini hienolla rodeo-esityksellään ja holtittomalla kaahaamisellaan esteiden ylitse. Niin ja minähän siis roikuin parhaani mukaan siellä kyydissä, samalla kun takaraivossani jyskytti ajatus: ”Äiti on katsomossa, älä tipu!”. Pitikin äidin nähdä juuri se kaikista katastrofaalisin tunti. Yritä tässä nyt sitten vakuutella, että Fullis on oikeasti tosi kiva hevonen, vaikka yrittikin heittää tyttäresi selästään.

Ehkä minä vielä joskus uskaltaudun kilpailuihin mukaan ihan vain uuden kokemuksen perässä. Minusta on välillä kiva haastaa itseni ja mennä epämukavan jännittäviin tilanteisiin ylittämään itseni ja pääsemään eroon jännityksestä. Oman tallin estekisat olisivat kieltämättä ihan mukava haaste, mutta sitä ennen pitää vielä treenata hyppäämistä ja ottaa selvää kaikista säännöistä, niin ettei tarvitse olla sormi suussa jos jotain odottamatonta tapahtuu.

Toisaalta en tiedä onko järkevää mennä tieten tahtoen tilanteeseen, jossa on reilusti oman mukavuusalueensa ulkopuolella ja vielä maksaa siitä. Toisaalta itsensä ylittäminen on aina hienoa ja kilpailun jälkeen olo olisi todennäköisesti mahtava huolimatta siitä miten on pärjännyt. Toisaalta ja toisaalta. Tätä täytyy selkeästi vielä harkita oikein antaumuksella ennen kuin teen päätöksiä suuntaan tai toiseen. Ehkä minä vielä joskus uskaltaudun mukaan hyppimään kilpaa esteitä, mutta sen aika ei taida kuitenkaan olla ihan vielä.

Meinasin jo lopettaa tähän, mutta enhän minä voi sivuuttaa vuokraheppoja jos kerran tarkoituksena oli kirjoittaa syksyn hevosteluista. Vilillä ja Sonylla ratsastaminen on nimittäin kuulunut viikoittaiseen hevosteluun siinä missä ohjatut ratsastustunnitkin. Sony on hauskuuttanut uteliaalla pupeltamisellaan ja kerta toisensa jälkeen se saa avattua turvaliivini tai takkini vetoketjun. Miten se voi osata?

Vilikin on ollut oma persoonallinen itsensä. Suomenhevosruuna on äärimmäisen kiltti ja tuntuu suhtautuvan elämäänsä rennosti. Yleensä Vili tekee nöyrästi ja innokkaasti sen mitä ratsastaja pyytää, mutta välillä se viihdyttää itseään säntäilemällä pitkin kenttää ratsastaja selässään. Ei Vili sitä ilkeyttään tee. Siitä on vaan joskus kiva testata ratsastajan refleksejä poistumalla kirjaimellisesti takavasemmalle kun pahaa aavistamaton ihminen on jatkamassa matkaansa suoraan eteenpäin.

Sellaista on kuulunut Martinan hevossyksyyn. Toivottavasti talvella jatkuu sama mukava meininki. Ei ehkä pitäisi manata, mutta odottelen jo hieman sitä ensimmäistä hevosen selästä putoamista aikuisiällä, joka tulee vääjäämättömästi tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin. Läheltä piti -tilanteita on ollut viime aikoina niin paljon, että uskon olevan vain ajan kysymys milloin keräilen itseäni ratsastuskentän hiekasta. Sitä odotellessa, toivottavasti en satuta itseäni! (Äiti, unohda tämä viimeinen kappale, oikeasti hevosen selästä ei voi tippua.)


Iloinen bloggaaja issikkavaelluksella sinä ihmeiden päivänä, kun saimme miehetkin hevosen selkään.

Previous Post Next Post

No Comments

Leave a Reply