Martina ja autot. Siinäpä vasta katastrofaalinen yhdistelmä. Taipaleeni autojen kanssa on tosin alkanut ihan lupaavasti silloin joskus kymmenen vuotta sitten kun menin autokouluun. Pärjäsin hyvin, pidin ajamisesta ja olin jopa kiinnostunut kaikesta autoihin liittyvästä. Harkitsin jopa yhtenä vaihtoehtona jotakin autoihin liittyvää ammattia (hah, kaikki minut tuntevat repeävät nauruun tässä kohtaa). Vapaa-ajallani lueskelin autojen myynti-ilmoituksia ja aloin haaveilla mustasta Chrysler Sebringistä. Se olisi unelmieni auto, vaikka tiesinkin, ettei minulla ole mitään mahdollisuutta saada sellaista omakseni.
Autokoulun teoriakoe meni läpi melkein täysillä pisteillä siitäkin huolimatta, että raahauduin paikalle kaverin taluttamana todella kuumeisessa olotilassa ja sain taistella, että pysyn tajuissani kokeen ajan. Inssikin meni läpi ensiyrittämällä, vaikka tammikuisen päivän alhaalla roikkuva aurinko häikäisi tosi kovaa silmiin ja herra Hirvensalo vei minut juuri siihen ainoaan Helsingin keskustan kolkkaan, jossa emme olleet käyneet ajo-opettajani kanssa etukäteen harjoittelemassa.
Vaan sitten alkoivat ongelmat. Minulla ei ollut käytössäni autoa, jota olisin voinut ajaa, ja niin tärkeä ajokokemus ja -rutiini jäi hankkimatta. Mitä pidempään olin ajamatta, sitä vaikeampaa auton rattiin oli tarttua. Toisen vaiheen arvioivassa ajossa olinkin sitten jo niin tunari, että autokoulun opettaja joutui puuttumaan ajooni kaksi kertaa. Toisella kerralla olin ajamassa tyytyväisenä täyttä vauhtia motarilta metsään ja toisella kerralla sähläsin jotain alueella, jonne vain bussit saavat ajaa.
Arvioivan ajon jälkeen päätin, että olen hengenvaarallinen liikenteessä eikä minun siis pidä ajaa autoa. Ajoin silti pakotettuna muutaman kerran iskän autolla mökkitiellä sekä Sotungin kiemurtelevilla pikkuteillä, ja niilläkin menin liian kovaa. Myös veljeni pisti minut myöhemmin auton rattiin, ja hänen kanssaan ajaminen olikin yllättävän mukavaa. Rauhallinen isoveli istui pelkääjän paikalla aivan viilipyttynä ja kehui vain kuinka hyvin menee, vaikka starttasin liikennevaloista moottori huutaen kolmosella ja olin muutenkin ihan hirveä panikoiva sähläri.
Auto pysyi sentään ehjänä sinä ainoana kertanakin kun uskaltauduin ihan yksin liikenteeseen. Veljeni ja kälyni, eli Herra Longfield ja Huli, antoivat nimittäin ystävällisesti autonsa käyttööni viikoksi, ja sain tuona aikana ajettua sillä vain pienen kierroksen keskellä hiljaisinta päivää Itä-Hakkilan tutuilla teillä. Ja tuolloinkin olin aivan paniikissa koko ajan. Hiki vaan valui noroina selkää pitkin ja syke oli varmaan miljoona.
Niin, vaikka onnistuin pitämään Herra Longfieldin ja Kälyn auton ehjänä, ei muilla ajamillani autoilla ole ollut yhtä hyvä tuuri. Onnistuin nimittäin naarmuttamaan entisen poikaystäväni Sierran ajaessani liian läheltä mökkitien varressa nököttävää kantoa. Mustaan autoon tuli hieno pitkä naarmu vasemman oven kohdalle ja poikaystävä oli tyytyväinen (not). Mutta mitäs oli kaahannut oman korttinsa hyllylle. Itse asiassa olin auton naarmuttamisesta huolimatta siis parempi kuski kuin hän, sillä minulla oli yhä ajokortti hallussani. Niin. Parempi hiljaa kantojen päältä kuin täysillä tutkaan.
Myös ensimmäisen autoni (jolla ajoin ehkä viisi kertaa parin vuoden aikana, buuu minä) olen onnistunut hajottamaan yhdellä lyhyehköllä matkalla jopa kolme kertaa. Pienen pösön vaihdekeppi meni jatkuvasti pois paikaltaan ja siinä sitä sitten oltiin liikennevaloissa vaihde jumittuneena kolmoselle. Yritäpä siitä nyt sitten lähteä liikkeelle. (Se muuten onnistui, olinhan jo harjoitellut samaa tilannetta vahingossa silloin joskus veljen autolla.)
Tosiaan, Henkka osti minulle auton viime vuoden alussa ja se oli ihan mielettömän ihana yllätys. Innostuin kovasti Rinsessaksi ristimästäni pikku pösöstä ja aloimmekin harjoitella sillä ajamista. Vanha auto tuntui kuitenkin menevän aina rikki kun minä yritin ajaa sillä ja kammoni ajamista kohtaan vain kasvoi. Asiaa ei myöskään auttanut taloprojekti, joka vei aikaa ajoharjoittelulta lopulta niin paljon, että ajaminen jäi kokonaan.
Olen siis edelleen todella surkea ja epävarma kuski, joka menee aina lähes paniikkiin ja sitä myötä toimintakyvyttömäksi pelkästään auton ajamista ajatellessaan. Uskonkin paniikkini olevan suurin este sujuvalle ajamiselle, sillä jokainen lihas jännittyneenä pelkotilojen myllätessä mielessä on hieman vaikea keskittyä rentoon ajamiseen. Auton ratissa rauhallisesta Martinasta tuleekin ihan toinen ihminen ja se ei ole kiva ihminen se. Kirosanat lentelevät niin että korviin sattuu ja paniikki on valtava. Normaalistihan en kiroile juuri lainkaan ja pysyn muutenkin rauhallisena lähes tilanteessa kuin tilanteessa, mutta autoillessa meininki on aivan päinvastainen. Sikäli mikäli minut ylipäätään saa pakotettua auton rattiin.
Kun muutto Järvenpäähän lähestyy, on myös koko ajan lähempänä se hetki, kun minun pitää oikeasti taas uskaltautua auton rattiin, mikäli mielin liikkua pois kotoani. Junatkin kulkee joo, mutta autolla pääsee niin paljon helpommin liikkumaan. Vuokraheppatallille en edes pääse julkisilla, joten auto on ehdoton, mikäli haluan jatkossakin käydä moikkaamassa Viliä ja Sonya. Ajo-ongelmasta on siis päästävä, se on selvä.
Olen ehtinyt nähdä jo painajaisia tulevasta autoilevasta elämästäni enkä ihan todella tiennyt miten selviän siitä. Kunnes eräänä päivänä sain mahtavan idean: Minä haluan automaattivaihteisen auton! Se ei sammu kesken kaiken eikä minun tarvitse keskittyä vaihdekepin räpläämiseen, vaan voin huomioida paremmin liikennettä, keskittyä muuhun ajamiseen (rattia on tosi vaikea kääntää, siihen pitää saada keskittyä) ja pitää itseni mahdollisimman rauhallisena. Pelkkä ajatuskin automaattivaihteisen auton rattiin istumisesta tuntui paljon vähemmän pelottavalta kuin manuaalivaihteisella autolla sählääminen. Taisin jopa sanoa voivani lähteä ajamaan automaatilla vaikka heti ihan yksinäni perustellessani mahtavaa ideaani Henkalle. Ei pelota yhtään!
Idean automaattivaihteisesta autosta sain tosiaan eräänä tiistaina kesken päiväunien, ja jo seuraavana päivänä Henkka kävi katsomassa erästä ehdokasta. Ja niin Azipodiksi ristimämme auto (kaikilla autoilla pitää olla nimi) tuli kotiin ja nyt yksi unelmani on toteutunut. Azipod nimittäin sattuu olemaan musta Chrysler Sebring.
