Martina ja autot. Siinäpä vasta katastrofaalinen yhdistelmä. Taipaleeni autojen kanssa on tosin alkanut ihan lupaavasti silloin joskus kymmenen vuotta sitten kun menin autokouluun. Pärjäsin hyvin, pidin ajamisesta ja olin jopa kiinnostunut kaikesta autoihin liittyvästä. Harkitsin jopa yhtenä vaihtoehtona jotakin autoihin liittyvää ammattia (hah, kaikki minut tuntevat repeävät nauruun tässä kohtaa). Vapaa-ajallani lueskelin autojen myynti-ilmoituksia ja aloin haaveilla mustasta Chrysler Sebringistä. Se olisi unelmieni auto, vaikka tiesinkin, ettei minulla ole mitään mahdollisuutta saada sellaista omakseni.

Autokoulun teoriakoe meni läpi melkein täysillä pisteillä siitäkin huolimatta, että raahauduin paikalle kaverin taluttamana todella kuumeisessa olotilassa ja sain taistella, että pysyn tajuissani kokeen ajan. Inssikin meni läpi ensiyrittämällä, vaikka tammikuisen päivän alhaalla roikkuva aurinko häikäisi tosi kovaa silmiin ja herra Hirvensalo vei minut juuri siihen ainoaan Helsingin keskustan kolkkaan, jossa emme olleet käyneet ajo-opettajani kanssa etukäteen harjoittelemassa.

Vaan sitten alkoivat ongelmat. Minulla ei ollut käytössäni autoa, jota olisin voinut ajaa, ja niin tärkeä ajokokemus ja -rutiini jäi hankkimatta. Mitä pidempään olin ajamatta, sitä vaikeampaa auton rattiin oli tarttua. Toisen vaiheen arvioivassa ajossa olinkin sitten jo niin tunari, että autokoulun opettaja joutui puuttumaan ajooni kaksi kertaa. Toisella kerralla olin ajamassa tyytyväisenä täyttä vauhtia motarilta metsään ja toisella kerralla sähläsin jotain alueella, jonne vain bussit saavat ajaa.

Arvioivan ajon jälkeen päätin, että olen hengenvaarallinen liikenteessä eikä minun siis pidä ajaa autoa. Ajoin silti pakotettuna muutaman kerran iskän autolla mökkitiellä sekä Sotungin kiemurtelevilla pikkuteillä, ja niilläkin menin liian kovaa. Myös veljeni pisti minut myöhemmin auton rattiin, ja hänen kanssaan ajaminen olikin yllättävän mukavaa. Rauhallinen isoveli istui pelkääjän paikalla aivan viilipyttynä ja kehui vain kuinka hyvin menee, vaikka starttasin liikennevaloista moottori huutaen kolmosella ja olin muutenkin ihan hirveä panikoiva sähläri.

Auto pysyi sentään ehjänä sinä ainoana kertanakin kun uskaltauduin ihan yksin liikenteeseen. Veljeni ja kälyni, eli Herra Longfield ja Huli, antoivat nimittäin ystävällisesti autonsa käyttööni viikoksi, ja sain tuona aikana ajettua sillä vain pienen kierroksen keskellä hiljaisinta päivää Itä-Hakkilan tutuilla teillä. Ja tuolloinkin olin aivan paniikissa koko ajan. Hiki vaan valui noroina selkää pitkin ja syke oli varmaan miljoona.

Niin, vaikka onnistuin pitämään Herra Longfieldin ja Kälyn auton ehjänä, ei muilla ajamillani autoilla ole ollut yhtä hyvä tuuri. Onnistuin nimittäin naarmuttamaan entisen poikaystäväni Sierran ajaessani liian läheltä mökkitien varressa nököttävää kantoa. Mustaan autoon tuli hieno pitkä naarmu vasemman oven kohdalle ja poikaystävä oli tyytyväinen (not). Mutta mitäs oli kaahannut oman korttinsa hyllylle. Itse asiassa olin auton naarmuttamisesta huolimatta siis parempi kuski kuin hän, sillä minulla oli yhä ajokortti hallussani. Niin. Parempi hiljaa kantojen päältä kuin täysillä tutkaan.

Myös ensimmäisen autoni (jolla ajoin ehkä viisi kertaa parin vuoden aikana, buuu minä) olen onnistunut hajottamaan yhdellä lyhyehköllä matkalla jopa kolme kertaa. Pienen pösön vaihdekeppi meni jatkuvasti pois paikaltaan ja siinä sitä sitten oltiin liikennevaloissa vaihde jumittuneena kolmoselle. Yritäpä siitä nyt sitten lähteä liikkeelle. (Se muuten onnistui, olinhan jo harjoitellut samaa tilannetta vahingossa silloin joskus veljen autolla.)

Tosiaan, Henkka osti minulle auton viime vuoden alussa ja se oli ihan mielettömän ihana yllätys. Innostuin kovasti Rinsessaksi ristimästäni pikku pösöstä ja aloimmekin harjoitella sillä ajamista. Vanha auto tuntui kuitenkin menevän aina rikki kun minä yritin ajaa sillä ja kammoni ajamista kohtaan vain kasvoi. Asiaa ei myöskään auttanut taloprojekti, joka vei aikaa ajoharjoittelulta lopulta niin paljon, että ajaminen jäi kokonaan.

Olen siis edelleen todella surkea ja epävarma kuski, joka menee aina lähes paniikkiin ja sitä myötä toimintakyvyttömäksi pelkästään auton ajamista ajatellessaan. Uskonkin paniikkini olevan suurin este sujuvalle ajamiselle, sillä jokainen lihas jännittyneenä pelkotilojen myllätessä mielessä on hieman vaikea keskittyä rentoon ajamiseen. Auton ratissa rauhallisesta Martinasta tuleekin ihan toinen ihminen ja se ei ole kiva ihminen se. Kirosanat lentelevät niin että korviin sattuu ja paniikki on valtava. Normaalistihan en kiroile juuri lainkaan ja pysyn muutenkin rauhallisena lähes tilanteessa kuin tilanteessa, mutta autoillessa meininki on aivan päinvastainen. Sikäli mikäli minut ylipäätään saa pakotettua auton rattiin.

Kun muutto Järvenpäähän lähestyy, on myös koko ajan lähempänä se hetki, kun minun pitää oikeasti taas uskaltautua auton rattiin, mikäli mielin liikkua pois kotoani. Junatkin kulkee joo, mutta autolla pääsee niin paljon helpommin liikkumaan. Vuokraheppatallille en edes pääse julkisilla, joten auto on ehdoton, mikäli haluan jatkossakin käydä moikkaamassa Viliä ja Sonya. Ajo-ongelmasta on siis päästävä, se on selvä.

Olen ehtinyt nähdä jo painajaisia tulevasta autoilevasta elämästäni enkä ihan todella tiennyt miten selviän siitä. Kunnes eräänä päivänä sain mahtavan idean: Minä haluan automaattivaihteisen auton! Se ei sammu kesken kaiken eikä minun tarvitse keskittyä vaihdekepin räpläämiseen, vaan voin huomioida paremmin liikennettä, keskittyä muuhun ajamiseen (rattia on tosi vaikea kääntää, siihen pitää saada keskittyä) ja pitää itseni mahdollisimman rauhallisena. Pelkkä ajatuskin automaattivaihteisen auton rattiin istumisesta tuntui paljon vähemmän pelottavalta kuin manuaalivaihteisella autolla sählääminen. Taisin jopa sanoa voivani lähteä ajamaan automaatilla vaikka heti ihan yksinäni perustellessani mahtavaa ideaani Henkalle. Ei pelota yhtään!

Idean automaattivaihteisesta autosta sain tosiaan eräänä tiistaina kesken päiväunien, ja jo seuraavana päivänä Henkka kävi katsomassa erästä ehdokasta. Ja niin Azipodiksi ristimämme auto (kaikilla autoilla pitää olla nimi) tuli kotiin ja nyt yksi unelmani on toteutunut. Azipod nimittäin sattuu olemaan musta Chrysler Sebring.

Perjantaiaamuna astuin ulos rapun ovesta ja jähmetyin saman tien paikoilleni. Ihmettelin ensin mistä outo rapiseva ääni tulee ja sitten sitä, miksi kaikki on eri väristä kuin eilen. Kappas, täällähän sataa lunta! Tai oikeastaan taivaalta tippui joitakin lumen tapaisia pieniä raepalleroita, jotka pitivät hassua rapisevaa ääntä osuessaan puista pudonneisiin lehtiin. Kellon ollessa vasta hieman yli kuusi aamulla, oli kaikkialla vielä ihan hiljaista ja hetken maailmassa olin vain minä ja ensilumi. Hymyilin hetken kauniille valkealle maisemalle, otin haparoivan askeleen kokeillakseni onko maa liukas ja jatkoin matkaani bussipysäkille.

Töihin päästyäni sade oli yltynyt kunnon lumisateeksi ja ulkona oli jo todella talvisen näköistä. Ja sehän tietää vain yhtä asiaa: On aika avata ensilumiviini! Minulla on ollut jo pitkään perinteenä jemmata joulun jälkeen yksi punaviinipullo lumihiutaleilla koristeltuun rasiaan ja jemmata boksi viinakaapin perälle odottamaan seuraavan talven ensimmäisiä lumihiutaleita. Kun maa on ensimmäisen kerran valkoinen, vaikka vain pienen hetken, on aika avata ensilumiviini.

Lähetinkin tuona lähes taianomaisena perjantaiaamuna Henkalle viestin, jossa ehdotin ensilumiviinin nauttimista lauantai-iltana. Voisin hakea kotimatkalla kasan erilaisia juustoja viinin kaveriksi ja telkkariin voisi pistää pyörimään Kummisedän, jonka katsomista olemme suunnitelleet jo jonkun aikaa. Tämähän sopi Henkalle mainiosti, joten kipitin töiden jälkeen Hakaniemen hallin Lentävään lehmään juusto-ostoksille.

Lentävästä lehmästä mukaani tarttui viisi maukasta juustoa, jotka puodin myyjä valitsi kanssani tiedusteltuaan ensin mistä pidämme ja mitä meidän olisi tarkoitus juoda juustojen kanssa. Hän myös antoi pienet maistiaiset jokaisesta juustosta ennen ostopäätöksen tekemistä. Pussiin valikoitui oikein kermainen valkohomejuusto, mieto saksalainen sinihomejuusto, alppijuusto, erityisen hyvin punaviinin kanssa sopiva kova juusto sekä hauska vuohenmaitojuusto, jonka sisällä oleva heinä on kuulemma juuston maukkaan maun salaisuus. Niin varmasti, siitä voidaan varmaan olla montaa mieltä, totesi myyjäkin.

Lauantaipäivänä laitoin viinin viilenemään parvekkeelle ja avasin sen hyvissä ajoin ennen herkutteluhetkeä. Juustotkin saivat hengailla huoneenlämmössä jonkun aikaa ennen nautiskelua, sillä jääkaappikylmien juustojen maku ei ole yhtä syvä kuin hetken huoneenlämmössä hengailleiden. Kaveriksi juustojen kanssa katoin erilaisia keksejä. Ennen kuin laitoimme Kummisedän pyörimään ja rojahdimme sohvalle herkkujemme kanssa sytytimme vielä kynttilöitä tunnelmaa luomaan.

Olin tehnyt aiemmin päivällä kynttiläkoristeita kippaamalla lasiastioihin kahvipapuja ja asettelemalla sitten kynttilät papujen päälle. Raaskin vihdoin ottaa kaapista Hulin ja Herra Longfieldin häistä saamamme punaiset kynttilät, jotka sointuivat kauniisti kahvipapujen ruskeaan väriin. Ja niin tämän vuoden ensilumiviini nautittiin mukavassa tunnelmassa herkullisten juustojen kanssa leffailtaa oman kodin rauhassa viettäen.

Uskokaa minua, syksy on kiva vuodenaika. Oikealla asenteella siitä voi nauttia ihan yhtä paljon kuin kesästäkin, kunhan vaan nostaa kiireestä väsyneen katseen hetkeksi kuralätäköistä ylös ja katsoo syksyisen luonnon kauneutta. Etenkin syksyllä positiivisiin asioihin keskittyminen kannattaa, sillä niitä pimeässäkin vuodenajassa riittää, uskokaa tai älkää. Syksystäkin voi todellakin nauttia, ja juuri niin minä tein eräänä syksyisenä viikonloppuna.

Lauantai-aamun ratsastustunnin jälkeen voi hyvällä omatunnolla ottaa pienet päiväunet ja ajatella ennen nukahtamista sitä, miten kiva on olla sisällä kun ulkona puhaltaa viileä tuuli. Päiväunien jälkeen voi kaikessa rauhassa keittää kahvit ja hyödyntää sen jälkeen syksyn satoa keittiössä hääräämällä. Samalla kun aurinko laskee yhä alemmas kohti horisonttia, on oman keittiön suojassa mukava leipoa mustikkapiirakkaa ja nauttia uunista tulvivista tuoksuista.

Leipomisen jälkeen voi viettää hetken ikkunan äärellä, antaa harmaiden pilvien välistä pilkistävän auringon häikäistä silmiä ja miettiä samalla mennyttä kesää. Parvekkeelle tuotu syksyinen kukka-asetelma kanervineen on kaunis ja taustalla loistavat ruskan värit tuovat sille kauniin taustan.

Pian Henkka tulisi hakemaan minut ja lähtisimme hänen vanhempiensa luokse Keravalle viettämään mukavaa iltaa koko perheen voimin. Pakkaan kaikessa rauhassa mustikkapiirakan sekä aiemmin viikolla valmiiksi tekemäni vaahterasiirappijäätelön mukaan. Otan myös parvekkeella viilentämäni punaviinin matkaan sekä yökamppeet niin voimme jäädä yöksi anoppilan takkahuoneeseen.

Perillä meitä odottaa Henkan isän savustama poron potka, jonka kanssa nautimme puolukoita, paahdettuja porkkanoita ja punajuuria, raikasta salaattia, tsatsikia, mausteisia lohkoperunoita sekä pehmeää valkohomejuustoa. Pöytää koristaa kanerva-asetelma sekä kaksi pientä kynttilää. Punaviini lämmittää mukavasti ja viikon rasitukset alkavat poistua mielestä ja tilalle tulee mukavan raukea olo. Väsyttääkin jo, onneksi tänä yönä saa nukkua univelkoja pois.

Ennen hyvänyöntoivotuksia nautimme vielä lämmintä mustikkapiirakkaa vaahterasiirappijäätelön kanssa ja pian kaikkien silmät alkavat painua kiinni. Viileissä lakanoissa takkahuoneen rauhassa saa hyvät unet ja aamulla on mukava kokoontua yhteiseen aamiaispöytään ihailemaan kauniin aurinkoista syyssäätä, joka suorastaan kutsuu luokseen.

Kotona lenkkivaatteet lennähtävät päälle kuin itsestään ja kuulokkeissa pauhaava musiikki siivittää juoksulenkkiä, joka vetreyttää ihanasti eilisestä esteratsastustunnista jumiutuneita lihaksia. Joki näyttää kauniilta heijastaessaan syksyn lehtien väriä ja raikkaan kirpeässä syysilmassa on mukava juosta. Hengitys kulkee, lätäköiden yli on hauska hyppelehtiä eikä kesken lenkin yllättänyt pieni syksyinen sadekuurokaan haittaa.

Illalla sytytän muutaman kynttilän samalla kun käperrymme sohvalle odottamaan uniaikaa. Saunankin voisi lämmittää ja seuraavaksi voisi juoda kupillisen jotakin oikein maukasta teetä. Huomenna alkaa taas työviikko, mikä ei ahdista yhtään kun akut on ladattu kunnolla viikonlopun aikana.

Syksy on ihanaa aikaa. Silloin oman kodin merkitys korostuu, maailma on täynnä uusia mahdollisuuksia ja tuleva joulukin alkaa kohta kolkutella ovella. Ja joulun jälkeen tulee aina uusi kevät ja kesä. Jos mikään muu ei piristä, niin aina voi tukeutua ajatukseen siitä, että pimeyden jälkeen tulee aina myös valoisampi aika. Ihanaa syksyä kaikille!