Monthly Archives

lokakuu 2012

Tervetuloa kotiin Azipod!

Martina ja autot. Siinäpä vasta katastrofaalinen yhdistelmä. Taipaleeni autojen kanssa on tosin alkanut ihan lupaavasti silloin joskus kymmenen vuotta sitten kun menin autokouluun. Pärjäsin hyvin, pidin ajamisesta ja olin jopa kiinnostunut kaikesta autoihin liittyvästä. Harkitsin jopa yhtenä vaihtoehtona jotakin autoihin liittyvää ammattia (hah, kaikki minut tuntevat repeävät nauruun tässä kohtaa). Vapaa-ajallani lueskelin autojen myynti-ilmoituksia ja aloin haaveilla mustasta Chrysler Sebringistä. Se olisi unelmieni auto, vaikka tiesinkin, ettei minulla ole mitään mahdollisuutta saada sellaista omakseni.

Autokoulun teoriakoe meni läpi melkein täysillä pisteillä siitäkin huolimatta, että raahauduin paikalle kaverin taluttamana todella kuumeisessa olotilassa ja sain taistella, että pysyn tajuissani kokeen ajan. Inssikin meni läpi ensiyrittämällä, vaikka tammikuisen päivän alhaalla roikkuva aurinko häikäisi tosi kovaa silmiin ja herra Hirvensalo vei minut juuri siihen ainoaan Helsingin keskustan kolkkaan, jossa emme olleet käyneet ajo-opettajani kanssa etukäteen harjoittelemassa.

Vaan sitten alkoivat ongelmat. Minulla ei ollut käytössäni autoa, jota olisin voinut ajaa, ja niin tärkeä ajokokemus ja -rutiini jäi hankkimatta. Mitä pidempään olin ajamatta, sitä vaikeampaa auton rattiin oli tarttua. Toisen vaiheen arvioivassa ajossa olinkin sitten jo niin tunari, että autokoulun opettaja joutui puuttumaan ajooni kaksi kertaa. Toisella kerralla olin ajamassa tyytyväisenä täyttä vauhtia motarilta metsään ja toisella kerralla sähläsin jotain alueella, jonne vain bussit saavat ajaa.

Arvioivan ajon jälkeen päätin, että olen hengenvaarallinen liikenteessä eikä minun siis pidä ajaa autoa. Ajoin silti pakotettuna muutaman kerran iskän autolla mökkitiellä sekä Sotungin kiemurtelevilla pikkuteillä, ja niilläkin menin liian kovaa. Myös veljeni pisti minut myöhemmin auton rattiin, ja hänen kanssaan ajaminen olikin yllättävän mukavaa. Rauhallinen isoveli istui pelkääjän paikalla aivan viilipyttynä ja kehui vain kuinka hyvin menee, vaikka starttasin liikennevaloista moottori huutaen kolmosella ja olin muutenkin ihan hirveä panikoiva sähläri.

Auto pysyi sentään ehjänä sinä ainoana kertanakin kun uskaltauduin ihan yksin liikenteeseen. Veljeni ja kälyni, eli Herra Longfield ja Huli, antoivat nimittäin ystävällisesti autonsa käyttööni viikoksi, ja sain tuona aikana ajettua sillä vain pienen kierroksen keskellä hiljaisinta päivää Itä-Hakkilan tutuilla teillä. Ja tuolloinkin olin aivan paniikissa koko ajan. Hiki vaan valui noroina selkää pitkin ja syke oli varmaan miljoona.

Niin, vaikka onnistuin pitämään Herra Longfieldin ja Kälyn auton ehjänä, ei muilla ajamillani autoilla ole ollut yhtä hyvä tuuri. Onnistuin nimittäin naarmuttamaan entisen poikaystäväni Sierran ajaessani liian läheltä mökkitien varressa nököttävää kantoa. Mustaan autoon tuli hieno pitkä naarmu vasemman oven kohdalle ja poikaystävä oli tyytyväinen (not). Mutta mitäs oli kaahannut oman korttinsa hyllylle. Itse asiassa olin auton naarmuttamisesta huolimatta siis parempi kuski kuin hän, sillä minulla oli yhä ajokortti hallussani. Niin. Parempi hiljaa kantojen päältä kuin täysillä tutkaan.

Myös ensimmäisen autoni (jolla ajoin ehkä viisi kertaa parin vuoden aikana, buuu minä) olen onnistunut hajottamaan yhdellä lyhyehköllä matkalla jopa kolme kertaa. Pienen pösön vaihdekeppi meni jatkuvasti pois paikaltaan ja siinä sitä sitten oltiin liikennevaloissa vaihde jumittuneena kolmoselle. Yritäpä siitä nyt sitten lähteä liikkeelle. (Se muuten onnistui, olinhan jo harjoitellut samaa tilannetta vahingossa silloin joskus veljen autolla.)

Tosiaan, Henkka osti minulle auton viime vuoden alussa ja se oli ihan mielettömän ihana yllätys. Innostuin kovasti Rinsessaksi ristimästäni pikku pösöstä ja aloimmekin harjoitella sillä ajamista. Vanha auto tuntui kuitenkin menevän aina rikki kun minä yritin ajaa sillä ja kammoni ajamista kohtaan vain kasvoi. Asiaa ei myöskään auttanut taloprojekti, joka vei aikaa ajoharjoittelulta lopulta niin paljon, että ajaminen jäi kokonaan.

Olen siis edelleen todella surkea ja epävarma kuski, joka menee aina lähes paniikkiin ja sitä myötä toimintakyvyttömäksi pelkästään auton ajamista ajatellessaan. Uskonkin paniikkini olevan suurin este sujuvalle ajamiselle, sillä jokainen lihas jännittyneenä pelkotilojen myllätessä mielessä on hieman vaikea keskittyä rentoon ajamiseen. Auton ratissa rauhallisesta Martinasta tuleekin ihan toinen ihminen ja se ei ole kiva ihminen se. Kirosanat lentelevät niin että korviin sattuu ja paniikki on valtava. Normaalistihan en kiroile juuri lainkaan ja pysyn muutenkin rauhallisena lähes tilanteessa kuin tilanteessa, mutta autoillessa meininki on aivan päinvastainen. Sikäli mikäli minut ylipäätään saa pakotettua auton rattiin.

Kun muutto Järvenpäähän lähestyy, on myös koko ajan lähempänä se hetki, kun minun pitää oikeasti taas uskaltautua auton rattiin, mikäli mielin liikkua pois kotoani. Junatkin kulkee joo, mutta autolla pääsee niin paljon helpommin liikkumaan. Vuokraheppatallille en edes pääse julkisilla, joten auto on ehdoton, mikäli haluan jatkossakin käydä moikkaamassa Viliä ja Sonya. Ajo-ongelmasta on siis päästävä, se on selvä.

Olen ehtinyt nähdä jo painajaisia tulevasta autoilevasta elämästäni enkä ihan todella tiennyt miten selviän siitä. Kunnes eräänä päivänä sain mahtavan idean: Minä haluan automaattivaihteisen auton! Se ei sammu kesken kaiken eikä minun tarvitse keskittyä vaihdekepin räpläämiseen, vaan voin huomioida paremmin liikennettä, keskittyä muuhun ajamiseen (rattia on tosi vaikea kääntää, siihen pitää saada keskittyä) ja pitää itseni mahdollisimman rauhallisena. Pelkkä ajatuskin automaattivaihteisen auton rattiin istumisesta tuntui paljon vähemmän pelottavalta kuin manuaalivaihteisella autolla sählääminen. Taisin jopa sanoa voivani lähteä ajamaan automaatilla vaikka heti ihan yksinäni perustellessani mahtavaa ideaani Henkalle. Ei pelota yhtään!

Idean automaattivaihteisesta autosta sain tosiaan eräänä tiistaina kesken päiväunien, ja jo seuraavana päivänä Henkka kävi katsomassa erästä ehdokasta. Ja niin Azipodiksi ristimämme auto (kaikilla autoilla pitää olla nimi) tuli kotiin ja nyt yksi unelmani on toteutunut. Azipod nimittäin sattuu olemaan musta Chrysler Sebring.

Baileys-juustokakku

Jossain vaiheessa tuntui että kaikki ruokablogit leipoivat jokainen vuorollaan Baileys-juustokakkua. Kermaliköörillä maustettu juustokakku tuntui olevan viimeistä huutoa ja ruokablogimaailman isoin trendi. Baileys-juustokakkuja tursusi joka tuutista ja minä jopa tunsin, etten ole ruokabloggaaja enkä mikään, jos en leivo omaa Baileys-kakkua ja kailota sitä ylpeänä koko maailmalle.

No, kapinallinen oman tiensä kulkija jätti kuitenkin Baileys-kakun leipomatta, mutta jokin tuossa makean liköörin ja juustokakun yhdistelmässä oli sellaista, että resepti jäi muhimaan aivojeni sopukoihin. Nyt kun pahin Baileys-juustokakkubuumi on laantunut jo ajat sitten, ajattelin että on minun aikani tarttua likööripulloon ja leipaista melkeinpä jo klassikoksi muodostuneesta kakusta oma versioni. Martinan Baileys-juustokakkuun laitetaan riittävästi likööriä, ripaus minttua sekä paljon sulatettua valkosuklaata.

– 1,5 pötköä Domino-keksejä (1 pötkö vaniljaa ja puolikas minttua)
– 100 g margariinia
– 2 dl kuohukermaa
– paketti mascarponea, paketti philadelphiaa
– 1,5 dl tomusokeria
– 200 g valkosuklaata
– 1 tl vanilliinisokeria
– 1,5 – 2 dl Baileysia
– 8 liivatelehteä

Tee ensin pohja murskaamalla Dominot vaikkapa ihan vain veitsellä tai sitten jollakin hienolla teknisellä vempaimella. Sekoita keksimuru margariinin kanssa yhteen ja painele mössö leivinpaperoituun irtopohjavuokaan tasaiseksi pohjakerrokseksi.

Tee sitten täyte ja aloita homma laittamalla liivatelehdet kylmään veteen likoamaan. Vatkaa sitten kerma vaahdoksi ja lisää vaahdon sekaan mascarpone, Philadelphia-juusto, tomusokeri sekä vanilliinisokeri. Sulata sitten valkosuklaa varovasti mikrossa, kuumavesihauteessa tai miedolla lämmöllä liedellä nököttävässä kattilassa. Kun suklaa on sulanut kokonaan anna sen jäähtyä hetki ja yritä olla maistamatta sinua houkuttelevasti kutsuvaa valkosuklaasulaa. Et varmasti pysty olemaan maistamatta! Tai jos pystyt niin sinussa on pakko olla jotain vikaa. Nimimerkillä: Muutama teelusikallinen meni kokin suuhun..

Kun olet maistellut valkosuklaata tarpeeksi, lämmitä Baileys kattilassa ja sulata siihen liivatelehdet, joista olet puristanut ylimääräisen veden pois. Lisää sitten sula suklaa ja Baileys liivatteineen täytteeseen, sekoita ja kippaa massa irtopohjavuokaan sinne aiemmin tyrkkäämäsi Domino-keksipohjan päälle. Jätä kakku jääkaappiin jähmettymään yön yli ja koristele se sitten ennen tarjoilua esimerkiksi valkosuklaapaloilla ja vadelmilla. Kakun kanssa nautitaan tietysti pienet annokset Baileysia.

Vinkkivinkkinen: Testaa kakkua myös muun makuisilla likööreillä. Minä haluan tehdä kakun vielä ainakin minttu-Baileysista ja kahvifanit käyttävät omaan kakkuunsa tietysti kahvin makuista Baileysia. Creme Caramelinkin makuinen Baileys on varmasti kokeilemisen arvoinen. Siitä tehdyn kakun kanssa tarjoaisin oikein ison kasan vadelmia sekä ehkä myös hieman kinuskikastiketta, vaikka se saattaisikin olla jo hieman too much ainakin mitä jälkiruoan makeuteen tulee.

Turun linna

Minun täytyy nyt tunnustaa jotain. Olen väittänyt etten ole koskaan nähnyt Turun linnaa edes vilaukselta. Ei siinä muuten mitään, mutta olen hengaillut useaan kertaan Turun Satamassa Silja Linen terminaalin edessä, ja syyskuisella Turun reissullamme kyseisellä paikalla käytyämme huomasin, että siinähän se linna möllöttää aivan terminaalin vieressä. Täytyy olla sokea jos ei näe sitä. Ja minähän en siis muka nähnyt, vaikka olen pyörinyt siinä terminaalin edustalla vaikka kuinka paljon. Pitäisiköhän käväistä optikolla..

No nyt sitten näin linnan ja kävimmepä tutustumassa sen sisätiloihinkin. Turun linna oli ehdoton lempparini koko Turun reissullamme, vaikka Wanhan Paronin Kellarikin oli erittäin kiva kokemus. Ostimme hieman liian vähän parkkiaikaa Rinsessallemme (lue: autolle), ja linnaa kierrellessä tulikin lopulta hieman kiire. Emme osanneet arvata kuinka paljon kaikkea kivaa nähtävää linna pitää sisällään, joten aliarvioimme sen kiertämiseen tarvitsemamme ajan. Onneksi parkkipirkot olivat tuona sateisena päivänä jossain muualla kuin linnan lähistöllä..


Tämä kaveri aiheuttaa sydäreitä erään ketjulla suljetun käytävän syövereissä. Sydän pomppasi oikeasti kurkkuun kun kurkistelin käytävän kulman taakse ja siellä möllöttikin tällainen kaveri. En suosittele sydänvikaisille.


Joku vessafriikki istuu kuninkaan käymälässä.

Turun linnan historia alkaa 1280-luvulta, jolloin saarelle alettiin rakentaa leirikastellia. Myöhemmin leirikastellista tuli linna ja saarikin liittyi merenpinnan laskun takia mantereeseen ja nyt Turun linna nököttää Turun sataman vieressä ylväänä kuin siellä asuneet kuninkaalliset konsanaan. Nykyään linnassa toimii Turun kaupungin historiallinen museo ja rakennuksen sokkeloiset käytävät ovat melkein kokonaisuudessaan avoinna turisteille.


Päättömät bileet.


Saisinko palasen tuota kokonaista riikinkukkoa, kiitos!

Ennen kuin linnan viimeiset vangit siirrettiin vuonna 1891 Kakolaan ja Turun linna alkoi toimia Turun kaupungin museona, on se saanut kokea paljon monenlaista. Turun linnassa on säilytetty verorahoja ja laivattu niitä Ruotsiin, linnaa on piiritetty, siellä on säilytetty vankeja ja vietetty hulppeita renessanssiaikaisia juhlia, joissa viini virtasi. Se on ränsistynyt, kärsinyt tulipaloista ja sitä on restauroitu sekä laajennettu. Linna on toiminut kasarmina, asuntona, vankilana ja varastona. Ovatpa siellä riidelleet myös eräät veljekset, jotka sulkivat toisensa vuorotellen tyrmään noustaakseen itse linnanherraksi.


Tyrmä numero kolme.


Siinä nukkui vanki.


Ja tästä ikkunasta vanki tuijotteli ulos. Tuon ikkunalaudalla olevan kolon sanotaan tulleen vangin kyynärpäästä hänen haaveillessaan ikkunan äärellä vapaudesta.


Kirkko


Vanhoja astioita ja muita Turun linnan kauniita tavaroita olisi kiva ihastella äidin kanssa.

Turun linnaan tutustumiseen kannattaa tosiaan varata riittävästi aikaa (tunti ei riitä mihinkään), sillä sen paksut seinät sulkevat sisäänsä paljon nähtävää ja koettavaa kaikenikäisille tallaajille. Sokkeloiset käytävät vievät vuoroin ylös ja vuoroin alas, joten jalkaan kannattaa varata hyvät kengät ja se kaikista huonokuntoisin mummo voi jäädä autoon odottamaan. Tai hyvällä säällä hänet voi kärrätä kauniille linnan pihalle nököttämään. Kaiken kaikkiaan linna on vaikuttava tapaus ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen paikka. Älä siis missaa sitä seuraavalla Turun reissullasi.


Matkamuistomyymälästä tarttui mukaan salmiakkia. Pötkön veimme tuliaiseksi iskälle ja karkkipussin mutustimme matkalla kotiin.

Maakuntaruokia

Turkuun matkatessamme aloimme miettiä mitä maakuntaruokia Suomi pitää sisällään. Homma lähti siitä kun pohdimme, onko Turulla vastaavaa perinneruokaa kuin esimerkiksi Tampereella mustamakkara ja Kuopiossa kalakukko. Emme keksineet että olisi, korjatkaa ehdottomasti jos olemme väärässä.


Maailman pienin kalakukko.

Listasimme lopulta kaikki tietämämme eri kaupunkien maakuntaruoat ja keksimme niitä yllättävän vähän. Emme ole laskeneet listalle mukaan esimerkiksi karjalanpaistia tai poronkäristystä, sillä ne eivät tietääkseni tule mistään tietystä suomalaisesta kaupungista. Lisäyksiä varmasti kovinkin puutteelliseen listaan otetaan mielellään vastaan.

– Tampere: Mustamakkara (no se verinen Tapola)

– Kuopio: Kalakukko (muikkukukko lienee se perinteisin)

– Kotka: Posso (se sellainen munkin tapainen)

– Lappeenranta: Vety ja Atomi (täytetyt lihapiirakat)

– Lemi: Särä (sisältää lammasta ja perunaa, ainoana mausteena suola)

Listan ruoista olen maistanut kaikkea muuta paitsi särää. Asia pitää korjata, joten lemiläiset, varokaahan vaan! Tulette saamaan vieraaksenne erään erittäin nälkäisen bloggaajan.. Ja nyt sitten kertokaahan mitä kaikkea listaltamme puuttuu. Suomalaisten kaupunkien perinneruokia ei voi olla näin vähän. Eihän?

Afrikkalaisia makuja

Halusin tehdä erään lokakuisen sunnuntain piristykseksi jotakin mukavan mausteista kastikeruokaa. Herkullinen gambialainen Domodah mielessäni käännyinkin jälleen afrikkalaisten makujen puoleen. En kuitenkaan suunnannut tällä kertaa Gambiaan vaan tyrkkäsin soppakauhani keskelle Afrikan manteretta. Ja siinähän möllöttää Kongo, josta tulee muun muassa tämä nyt testaamamme mausteinen tomaattikastike, jossa on hippanen maapähkinävoita sekä paljon valkosipulia. Toimii.

– 600 g maustamattomia broilerin fileesuikaleita
– 2 sipulia
– 2 yksikyntistä valkosipulia
– öljyä (mulla oli Haniasta tuotua mausteista chiliöljyä, namnamnam)
– 370 g (eli yksi purkki) valkosipulista tomaattimurskaa
– 1 dl maapähkinävoita
– mustapippuria, suolaa ja Chermoula -maustetta (jälkimmäinen löytyy Santa Marian More-valikoimasta)
– riisiä

Ruskista ensin broilerisuikaleet mausteöljyssä ja jätä ne sitten hetkeksi sivuun odottamaan. Silppua sekä valko- että keltasipulit ja kuullota niitä mausteöljyssä pannulla. Jos käytät tavallista öljyä mausteisen sijaan, lisää valmiiseen kastikkeeseen hieman potkua vaikkapa tabascon, chilimausteen, cayannepippurin tai pilkotun punaisen chilin muodossa.

Lisää sipulien kanssa samalle pannulle tomaattimurska ja noin desilitra vettä. Tyrkkää sekaan myös ruskistamasi broilerit ja mausta kastike suolalla, pippurilla ja Chermoulalla. Ja sillä chilillä mikäli kastike tarvitsee mielestäsi vielä lisää potkua. Kastike saa olla aika mausteinen, sillä sen kanssa tarjoiltu liuskeriisi katkaisee ruoalta kuitenkin terävimmän kärjen pois. Älä siis arkaile mausteiden kanssa vaan anna palaa!

Anna kastikkeen pulputtaa miedolla lämmöllä kannen alla jokusen tovin. Lisää sitten vielä maapähkinävoi ja laita yksi pieni lusikallinen sitä myös suuhusi, sillä mielesi tekee kuitenkin. Keitä lisukeriisi ja anna kastikkeen muhia vielä sen aikaa kannen alla kun riisi valmistuu.

Ja kas näin, ruoka on valmis nautittavaksi. Mausteinen kanakastike sopii täydellisesti hieman viileään lokakuiseen iltaan ja suorastaan vaatii kaverikseen pöydälle muutaman kynttilän ja ulkona ropisevan sateen.