Rakkaudesta Helsinkiin: Toukola ja Arabia

Helsinki perustettiin Vantaanjoen suulle vuonna 1550 ja Vanhankaupungin lahdella on vieläkin pystyssä joitakin sen aikaisia rakennuksia. Paikka ei kuitenkaan ollut lopulta tarpeeksi hyvä suurelle kauppakaupungille, sillä lahti oli liian matala ja sijainti muutenkin hieman syrjäinen. Niinpä Pietari Brahe siirsi kaupungin keskustan vuonna 1615 nykyisen Kruununhaan paikkeille ja siitä se alkoi sitten paisua nykyisiin mittoihinsa.

Vanhankaupungintiellä on muutama Helsingin syntymää kunnioittava muistomerkki, joista oma lempparini on Helsingin ensimmäisen kirkon paikka, jossa on varhaisen Helsingin rikkaimman miehen Hans van Sandenin hautakivi sekä kivistä tehty reunus, joka kertoo missä vanha kirkko aikoinaan sijaitsi. Kirkko ja hautausmaa sijaitsivat paikalla vuodesta 1550 vuoteen 1639 asti ja nyt siinä on tosiaan tämä muistomerkki sekä sitä ympäröivä pieni puisto.

Toisella puolella Vanhankaupungintietä on Helsingin rakentajien muistomerkki, joka on Porvoon, Rauman, Ulvilan ja Tammisaaren lahja 450-vuotta täyttäneelle Helsingille. Nämä kaupungit määrättiin aikoinaan Kustaa Vaasan toimesta käymään kauppaa Vantaanjoen suulle, johon herra oli perustanut Helsingin kaupungin.

Helsingin rakentajien muistomerkin vieressä on kohokuva vanhasta Helsingistä, josta käy ilmi, kuinka pienestä kyläpahasesta pääkaupunkimme on saanut alkunsa. Kohokuviota tuli tuijotettua hetki jos toinenkin, sillä minusta oli todella mielenkiintoista katsella mihin on rakennettu Helsingin ensimmäiset rakennukset ja kuinka pieni kaupunki silloin olikaan.

Helsingin rakentajien muistomerkin takana kohoaa Kellomäki, jonka korkeimmalta kohdalta löytyy vielä yksi hauska muistomerkki. Kyseessä on Kustaa II Adolfin maapäivien kunniaksi pystytetty hökötys, joka kertoo siitä, kun Kustaa II Adolf ja Suomen säädyt kokoontuivat ensimmäisen kerran vuonna 1616 sopimaan tärkeistä asioista. Itse muistomerkki ei ole niin vanha, vaan se on pystytetty paikalle tasan 300 vuotta Kuningas Kustaa II Adolfin kuoleman jälkeen, eli 6.11.1932.

Arabianrannassa on valtava määrä julkista modernia taidetta ja mekin kävimme kurkistamassa niistä muutamaa. Taideteosten suuri määrä johtuu siitä, että Helsingin kaupunki määräsi 1-2 prosenttia rakennuskustannuksista käytettäväksi julkiseen taiteeseen silloin, kun Arabianrannan rakentamista suunniteltiin. Taideteoksia valmistuu alueelle koko ajan lisää, joten seudulla täytynee käydä seikkailemassa jossain vaiheessa vielä uudelleenkin.

Kaksi Arabianrannan taideteoksista sijaitsee Toini Muonan pihalla. Toinen niistä on japanilaisen Kobinatan tekemä nimetön musta graniittiveistos, jonka taiteilija toivoi herättävän uteliaisuutta ja hän halusi ihmisten koskettavan veistosta. Ja joo, tuollainen musta möhkäle se tosiaan oli. Pinta oli sileä (tokihan sitä piti koskea taiteilijan mieliksi) ja muotokieli toi mieleen Japanin, vaikken taiteesta tai Japanista juuri mitään tiedäkään.

Toinen saman kadun päässä sijaitseva taideteos on Tiina Veräjänkorvan tekemä Siniset hetket, joka koostuu sinisistä kehyksistä, joiden läpi voi ihailla Vanhankaupunginlahden maisemaa ja voipa teoksen läpi myös kävellä takana olevaan puistoon, niin kuin me teimme. Tämä oli kiva taideteos, vaikken olisikaan tajunnut sen olevan taidetta, mikäli en olisi sitä tiennyt. Olisin varmaan luullut sen olevan vain todella sininen aita puiston ja asuinalueen välillä.

Arabianmäen puistossa on ruma Nocturnal, joka on tuollainen iso rautahökötys. Emme pitäneet tästä lainkaan ainakaan päiväsaikaan, enkä jaksa uskoa että se on illalla valaistunakaan sen kauniimpi.

Jatketaan siis matkaa Syyriankadulle päiväkodin pihaan, jossa möllöttää abstrakti taideteos. Kiltit päiväkodin tädit päästivät meidät pihalleen katsomaan taideteosta lähempää ja kertoivat juuri edellisenä päivänä paikalla käyneen myös ihmisiä pällistelemässä pihan veistosta. Ehkä hekin olivat olleet Sunnuntaikävelyllä Helsingissä -kirjan innoittamalla turistikierroksella?

Sakari Vapaavuoren tekemästä veistoksesta jäi hyvä mielikuva, mutta veikkaan sen johtuvan enemmänkin mukavista päiväkodin työntekijöistä kuin itse veistoksesta, joka nyt oli vain tuollainen möhkäle. Vapaavuoren kerrotaan ärähtäneen uteliaille sivustaseuraajille teoksen esittävän hänen apulaistaan seisomassa käsillään, mutta yleisempi tulkinta on, että veistos esittää äitiä ja lasta. Ja kyllä vain, mekin näimme veistoksessa äidin ja lapsen, tosin hieman epämuodostuneet sellaiset..

Arabiankadulla sijaitsee yksi retken lemppareistamme eli Jukka Vikbergin pystysuoraan kallion seinään kiinnittämät 82 metallilintua. Ne muodostavat teoksen nimeltä Lintuparatiisi, joka kuvastaa vuosina 1994-1996 Vanhankaupunginlahdella pesineitä lintuja. Tämä oli kiva, vaikken tunnistanutkaan linnuista kuin kumiankkaa esittävän patsaan, vaikka niissä luki lintujen latinankieliset nimetkin. Mutta koska en ole käynyt Latinassa, en voi osata sen kieltäkään. Vai miten se nyt meni, maantieto hallussa ja silleen..


Maamme-laulun muistomerkki


Topelius


Cygnaeus

Kumtähden kenttä on saanut nimensä Kumpulan ruotsinkielisen nimen Gumtäkt mukaan, joka suomennettiin ensin Kumtähdeksi ja muutettiin myöhemmin Kumpulaksi. Puiston perukoilta löytyy Maamme-laulun muistomerkki, jonka komeimmaksi mieheksi valitsimme Topeliuksen. Pacius ja Runeberg tulivat jaetulle toiselle sijalle ja pullukka Cygnaeus hävisi Mister Maamme-laulun muistomerkki -kisat. Parempi onni ensi kerralla Cygnaeus! Muistomerkin paikalla vietettiin 1800-luvulla ylioppilaiden keväistä Flora-juhlaa ja vuonna 1848 juhlassa laulettiin ensimmäisen kerran Maamme-laulu.

Finlandssvenska bättre folkin koulujen pihalla on yksi monesta reitin lemppareistamme, nimittäin Keidas-niminen nukkuvia leijonia esittävä taideteos. Jotkut hölmöt ovat kritisoineet, etteivät leijonat muka sovellu suomalaiseen maisemaan, mutta minusta ne ovat todella suloisia siinä maatessaan. Oli pakko mennä silittelemään yhtä leijonista ja lauleskella samalla mielessä Ultra Brata. ”Savanni nukahtaa iltapäivän kuumuuteen, myös me nukahdamme väsyneet leijonat..”

Vanhan koulumatkani varrella Hämeentien ja Haukilahdenkadun risteyksessä on kaksi kivestä tehtyä portinpylvästä, joita en huomannut niinä satanamiljoonana kertana kun kävelin noin metrin päästä niiden ohi bussipysäkille ja kotiin. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan, sillä nyt kävimme katsomassa, miltä vanhat kaupunginportin pylväät näyttävät. Tässä sijaitsi vuoteen 1906 asti Helsingin ja Kumpulan säteritilan välinen portti, ja ken portista kävi, joutui maksamaan tullimaksuja.

Ja koska olimme Arabiassa, pitihän meidän mennä Arabian tehtaille verestämään eräitä pahoja viinintarjoilumuistoja, pitämään kahvitauko ja sen jälkeen katselemaan astiastoja, sillä minua on alettu vaivihkaa painostaa siihen, että alkaisimme kerätä jotakin kivaa astiasarjaa. Mitä vikaa on Ikean ja Tiimarin astioissa? Ei vaan, olisihan se kiva löytää joku kiva astiasto, jota alkaisimme sitten kerätä uuteen keittiöömme, mutta kun sellaisen löytäminen ei ole kovin helppoa. Mikään katsomistamme Iittalan ja Pentikin astiastoista ei säväyttänyt tarpeeksi, vaikka muutama jäikin mieleeni muhimaan potentiaalisena vaihtoehtona. Ehkä aika näyttää sitten joskus myöhemmin mille astiastolle sydämeni (anteeksi SYDÄMEMME, Henkkaakin pitää varmaan kuunnella näissä asioissa..) alkaa sykkiä eniten. Siihen asti jatkan Mariskoolien ja Kivi-tuikkujen keräämistä. Voihan niistäkin syödä ja juoda. Mariskooliin ruoka ja Kivi-tuikkuun juoma. Valmis.

Previous Post Next Post

2 Comments

  • Reply Antti Lehto maanantai, joulukuu 2, 2019 at 17:04

    Tuttua seutua, isäni
    asui Intiankatu 19:ssa Toukolassa
    1948-1961 ja isäni isä oli n.
    v:een 1950 saakka autokuskina
    Arabian tehtaalla. Aluksi asuivat
    Kymintie 75:ssa vv. 1941-1948.

    Että mulla on tunneside tuonne
    päin Helsinkiä, olen haaveillut
    jospa asuisin joku päivä Arabiankadulla. Serkkuni (mies) asuu Sammatintie 12:ssa Vallilassa, jossa isäni isä asui kuolemaansa 1978 saakka vv. 1961-1978 ja isäni äiti kuolemaansa 1996 saakka vv. 1961-1996. Sammatintie 12:n asunnosta näki Kyläsaaren ent. jätteenpolttolaitokselle nyk. Kierrätyskeskukselle saakka.

    Välillä köröttelen sporalla (ratikka, raitiovaunu) Arabianrannan pysäkille ja käyn ihailemassa Toukolan, Kumpulan, Käpylän ja Vallilan vanhoja puutaloja. Olen vain enempi puisten omakotitalojen ihminen kuin betonisten kerrostalojen ihminen. Ristiriitaista nykypäivänä kun moni asuu jo kerrostaloissa Helsingissä. Kerrostalovillitys alkoi jo 1950- ja
    60-luvulla Helsingissä kun uusia kerrostalolähiöitä alkoi valmistumaan Helsinkiin.

    Tuolloin 1910-, 20- ja 30-luvulla tavallinen työläisperhe sai
    puutaloasunnon huokeaan hintaan
    Helsingistä, niin nykypäivänä joutuu samoista puutaloista joita vielä on jäljellä Vallilassa, Toukolassa, Kumpulassa ja Käpylässä, maksamaan itsensä kipeäksi kun pienituloinen saa paremmin vuokra-asunnon kerrostalosta jostakusta Helsingin
    lähiöistä, joissa joissakin sattuu ja tapahtuu välikohtauksia väliajoin että poliisien pitää saapua pillit ulvoen paikan päälle rauhoittelemaan tilannetta, sosiaaliasuntojakin on näissä lähiöissä psykiatrian avohoitopotilaille ja päihteidenkäyttäjille. Minä pysyn
    raittiina ja elän lainkuuliaista elämää, joskus juhlissa saatan lasillisen samppanjaa juoda tai joskus vapailla 1 tölkillisen olutta nauttia. Juoppolalliksi ei voi minua kutsua
    ja huumeille ja tupakalle sanon napakasti ”ei kiitos”.

    • Reply Martina tiistai, joulukuu 3, 2019 at 19:18

      Voi mitä muistoja ja miten hyvin tiedät vuosiluvutkin. Tuolla historialla ei ole ihme jos on muodostunut tunneside tiettyihin kaupunginosiin. Olen ollut tosi kiinnostunut juuri helsinkiläisten rakennusten ja etenkin asuintalojen historiasta. Kullekin vuosikymmenelle kuuluu tietynlaiset talot ja vanhoja rakennuksia jyrättiin surutta pois alta. Onneksi tosiaan vanhoja puutaloja on yhä pystyssä paikoittain. On hassua ajatella, miten niissä on voinut aikoinaan asua edullisesti ja nyt ne ovat kaikista halutuimpia asuntoja. Kiitos Antti pitkästä kommentista! Tätä oli ilo lukea. 🙂

    Leave a Reply